Mä kaipaan jotain paikkaa, minne voisin kirjoitella, ja sitten muistin tän blogin. Harkitsin jonkun aikaa, että pilaanko nyt hyvän kokonaisuuden, jonka toi vaihtoaika muodosti, mutta hitot siitä. Ehkei tätä kuitenkaan nidota kirjaksi, jossa on oltava hyvä juoni. Mahtuuhan tänne tekstiä. Voihan sen poistaa.
Ihmeellinen levoton olo riivaa koko ajan. Viime viikolla itkin, että en halua mitään kansainvälisiä romansseja, en halua matkustaa koko ajan, haluan puhua suomea ja että toinen tuntee kaikki tyhmät vanhat ja mainokset ja Eppujen biisit. Että en halua edes kokeilla asua missään eurooppalaisessa suurkaupungissa, vaan haluan olla kotona ja käydä korkeintaan Prismassa. Soitin Artolle, joka sanoi, että oot sinä kanssa, ja että meepäs nyt kun pääset, ja katellaan ne Prismat sit myöhemmin.
Rauhoituin sitten ja ajattelin, että kellun vaan virran mukana minne se viekään.
Mutta nyt kun viikko on kulunut, levottomuus nostaa taas päätään. Mutta tällä kertaa ihan toisinpäin. Niin monia maita maailmassa jonne matkustaa, niin monia kieliä puhuttavana, niin monia ihmisiä tavattavana...
Ja faktahan on se, että tuskin koskaan oon ollut näin tyytyväinen. Elämä on tällä hetkellä niin hyvin paketissa ja silti kaikki ovet auki. On ystävät, opinnot loppuvaiheessa, töitäkin välillä, kämppä, koira, rakkautta, hyväksyntää, rauha tehty itseni kanssa. On joku, joka on kaukana, mutta sieltä yli kaikkien kilometrien kurottautuu tänne asti ja sanoo, että minä olen hänen murmeli. (kaikki ne kerrat, jolloin katsoin Amelien ja se yksi naapuri kysyy, että oletteko te koskaan ollut kenenkään piisami, ja Amelie vastaa, että ei, en ole. Enkä mäkään ollut ollut, enkä koskaan uskonut olevanikaan.) Päivästä ja yöstä toiseen hän on kuitenkin läsnä 3000 lähetetyn viestin kanssa.
Viime viikolla olin kärttyisä niistä Prisma-asioista ja se kysyi, että onko tää mun mielestä huono idea. Kyllä, tää on mun mielestä yksi typerimpiä hankkeita ikinä. Typerinkö? se kysyy. Sanoo, että pelkäsi rakastua, mutta mä sain kaiken kuulostamaan mahdolliselta ja nyt sanonkin, että se on typerää.
Mutta mitä väliä sillä nyt on, onko tää typerää vai ei, koska eihän ollut vaihtoehtoja.
Ja hän tyynnyttelee ja lupaa muuttaa Suomeen kesäksi. Mein Schatz.
Mutta miten on kuitenkin niin vaikeaa olla jonkun aarre ja murmeli? Vaikeaa olla näin tyytyväinen? Jotenkin sitä haluaa vain hajottaa kaiken. Rikkoa ja raastaa ja puhaltaa savua naamalle ja sanoa, että hasta la proxima mi amor ja juoda liikaa. Ja sitten olla silleen, että miksi aina, maailma, veit pois kaiken kauniin.
Mä aina sanon, että hankin joskus kaksi lasta, tytön ja pojan, ja niiden nimeksi tulee Dolores ja Salvador, Kipu ja Pelastaja. Niitä kahta aina tarvin elämääni ja kaikki on vain ikuista tasapainoilua niiden välillä. Toinen lähettää toisen pois.
