Virta venhettä kuljettaa

En mä osaa kirjoittaa tähän blogiin mitään juttuja, jotka ei liittyis vaihtoon. Jotenkin nihkeää.

Nyt tässä viikon sisään oon yhtäkkiä sisäistäny sen, että mä olin oikeesti siellä. Jotenkin ensin kun tulin Suomeen, niin, kuten kirjoitinkin, se kupla vaan puhkesi ja tipuin tyhjän päälle jotenkin. tuntui, että se kaikki oli vaan unta. Mutta nyt näin yhtäkkiä jossain kuvan Madridista. Omilta kotinurkilta. Pystyin mielessäni kulkemaan siellä niitä reittejä paikasta toiseen (ja ainoastaan mielessäni niitä pystyisin kulkemaan muutenkin, koska käytännössä aina eksyin, kun yritin siellä jonnekin kulkea). Jotenkin semmoinen suuri täyttymys siitä, että kumminkin tunnen sen kaupungin. Ja miten mahtavaa se on. Oikeesti uskomatonta. Katson joskus Facebookista kaikkien siellä olleiden kuvia ja yritän nähdä niiden kasvoista, että onko nekin yhtä tyrmistyneitä ja onnellisia siitä, että satuttiin menemään sinne ja se olikin maailman paras kaupunki ja kevät?
On vaan semmoinen halu heittäytyä nyt taas johonkin uuteen.

Toisaalta esimerkiksi viime viikonloppuna heittäydyin vanhaan, kun oli taas jengi koossa Jyväskylässä. Aivan hervotonta menoa, yksi parhaista viikonlopuista varmaan ikuisuuksiin. Mutta ehkä sekin, että alan jossain määrin taas saada jalansijaa täälläkin, omalle muuttuneelle jalalleni, vapauttaa mieleen sitä tilaa, että voi just muistella asioita.
Todella haikeaa ja samalla ihanaa. Haluaisin kyllä lähteä takaisin sinne, kävellä niitä pitkiä katuja. Elämää, sitä ikävöin.

Mutta ennen mitään Madridiin paluita teen toisen matkan, sinne on jo liput ostettu. <3 Oon näinä päivinä semmoinen kävelevä sydänhymiö. Kuljen missä vaan naama tyhmässä virneessä, autuaana. Jopa tässä pahassa, julmassa, sairaassa maailmassa. Luen vuoronperään uutisia ja Wienin matkaopasta. Vastavärejä.

No niin onki.

Lomat ja seikkailut on lopullisesti ohi. Tai no toivottavasti ei oikeasti ihan lopullisesti, mutta lähdetään nyt dramaattisella kärjellä liikkeelle. Olen siirtynyt Espanjan laiskan letkeistä kuumista päivistä kurinalaiseen työelämään. Tätä blogia kyllä nyt päivitän välillä, koska meidän lehti on tästä eteenpäin pienen tupakoitsijan puolella. On oltava ihmisellä oikeus tupakoida! Ja niillä, ketkä ei tupakoi, on oltava oikeus sluibailla töissä muuten vaan. Esimieskin oli tänään lomafiiliksissä.

Elämäni täällä on tällä hetkellä aika pitkälti all work and no play, mutta onneks sentään tää työ on ollu ihan mukavaa. Mukavia työkavereita, reiluja pomoja. Päätoimittajakin laskeutui tänään tänne alas ja huusi keskellä toimitusta "Harrypottereita, abortteja, rippileiriä, näistä ihmiset puhuu! Nyt ei ketään kiinnosta enää tylsä politiikka." Tylsyyden vastaiskuna mä aloinkin heti työstää juttua kissoista ja ketuista. Kettu oli varastanut makkarat jalkarantalaisen perheen grillistä. Kenen on vastuu?

Onneksi toimitusjärjestelmä kaatui just, niin ei tarvi vielä kirjoittaa mitään oikeesti. Puoli toimitusta lähti sen kunniaksi pitkälle lounaalle hirveällä hälyllä. Lounaat on muutenkin ollu viikon puheenaihe. Tän päivän lehteen tehtiin suuri lounasvertailu. Meidän kaikkien piti keskiviikkona jalkautua keskustan lounaspaikkoihin ja arvioida kokemusta. Lisäksi piti kysyä, että onko heinäkuu hiljentänyt ravintolaa.

- Mitä, pitääks tässä kysyäkin jotain? Minut huijattiin tähän! Vois keksiä omasta päästä ne vastaukset, niinhän täs on tehty 30 vuotta.
-Niin on aina tehty.
- Tehään niinku eläintenlaskenta: lasketaan jäniksen jäljet ja jaetaan neljällä.
-???
-Kato ku jäniksellä on neljä tassua.
-No niin onki saatana!

-Koko järjestelmä kaatu, nyt on kaikkien koneet jumissa. Lähetään syämään nyt.
- Mihis me mennään?
-No mikä saatana se nyt oli se Eveliinan paikka.
-Nii joo.
-Moneltas se aukeaa?
-No lue lehestä, siinähän se on!
-No niin onki saatana!

Yksi vanhempi miestoimittaja toi aamupalaverissa ilmi pettymyksensä siitä, että hän oli käyttäny lounasvertailun tekoon kaks tuntia aikaa ja se oli sitten jääny listasta pois. Nyt kaavaillaan uutta lounasjuttua, tai ainakin lounastäsmennystä. Ideat suorastaan sinkoilee täällä.