Tuntuu, että ympärillä kaikki puhuu jo lähtötunnelmista. Odottavat kotiinpääsyä, haikeilevat viimeisistä asioista, joita vielä kerran voi tehdä ja pakkailevat laukkuja. On kaiken maailman jäähyväisbileitä.
Mulle ei vaan uppoa yhtään päähän se, että oikeesti tää loppuu niin pian. Niin pian, että melkein on jo myöhäistä.
Eilen yksi kaveri kysyi itävaltalaiselta, että ootko kutsunu Emmin sitten Wieniin. "Ööh, en. Tai siis... mut vois, kai." se sanoi. Närkästyin. (ja se luuli, että närkästyin siitä, että sen katse tuntui kovasti harhailevan Miss Märkä T-paita -kilpailussa) Älä viitsi suuttua, kyllä mä tykkään sun tisseistä enemmän, se lepytteli.
Sitten kun asian todellinen laita selvisi, niin sanoi, ettei se oo vaan vielä kerinny ees ajatella koko asiaa. "I'm still hoping that someone would come and say that I can have my Erasmus-life forever" se sanoi. Ja se on just noin, musta tuntuu ihan samalta. Ja sitä on kauhean vaikea selittää kaikille kavereille ja äideille, joita kiinnostaa, että mitäs ajattelit seuraavaks tehdä. Ei oo mitään seuraavaks, on vaan tää hetki just tässä ja sen takana pelkkää tyhjää.
Meillä oli torstaina koulussa vaihtareiden valmistujaisjuhlat. Tajusin kyllä, että mä oon missannu tänä keväänä nää kaikki vaihtaritouhut kokonaan. En oikeastaan tunne koulusta ketään, paitsi ne kymmenisen jenkkiä, joihin tutustuin heti ekaks. Kaikki halaili ja otti valokuvia ja kiljahteli. Mä en oo ollu mukana missään ryhmässä, enkä oo oikeastaan saanu täältä uusia ystäviä, ainakaan ketään, joiden kanssa uskottelisin, että sitten kyllä nähdään ens kesänä, for sure!!! No ok, Lisan ja Annan kanssa olis kiva nähdä Suomessa ja itävaltalaisen jalkaan tahtoisin hirttäytyä pallona kiinni, mutta noin muuten.
Ja siis mullahan on ollu tosi mahtava kevät täällä, mutta aloin kuitenkin miettiä, että jäikö nyt sit jotain olennaista kokematta. Mentiin siispä eilen isoihin Erasmus-bileisiin. Vaahtobileisiin. Kun päästiin lopulta sisälle, siellä oli alkamassa eroottisten shottien juonti, eli tequilaa kaadettiin jonkun suuhun, jonka piti suustaan valuttaa se jonkun toisen nieluun ja se on sit vissiin eroottista. Ja mylvivän yleisön suihin ammuttiin vesipyssyillä vodkaa. Niin ja sitten oli tosiaan se Miss Märkä T-paita -kilpailu. Ja kaksi bikinityttöä, jotka seisoi lavalla niin vaivaantuneen näköisenä, että mua alkoi ihan ahdistaa.
Epäilykset siitä, että jotain olennaista jäi multa kokematta hellitti kyllä. Ehkä mä oon liian vanha tollaseen tai jotain.
Mun kokemukset on ehkä tapahtunu enimmäkseen mun pään sisällä. Kun tulin tänne, olin jokseenkin sekaisin, kuten kyllä vieläkin. En oikein tienny mitä odottaa, tai mitä halusin. Mutta nyt tuntuu, että sain sen ja enemmän. Opin espanjaa ja tutustuin tähän maahan ja huomasin, että pidän siitä just niin paljon ku kuvittelinkin. Täällä asuminen oli monen vuoden haave ja se on ollu niin hauskaa. Espanjalaiset ihmiset on kaikessa raivostuttavuudessaan aivan ihania. Mulle on kaikki ollu niin mukavia täällä. Vaikka oon ollu ihan pihalla ja hukassa ja tehny asioita väärin ja en oo puhetta ymmärtäny, niin kukaan ei oo pahoittanu mun mieltä, vaan kaikki on korkeintaan kuitannu asian naurahduksella. Ja kun tulin tänne, tunsin, että olin jotenkin huono ja mitätön. Mutta espanjalaisille miehille voi antaa myös kiitoksen siitä, että ovat väsymättä jaksaneet suitsuttaa kohteliaisuuksia mulle. Jossain vaiheessa tuli mieleen semmoinenkin ajatus, että on oikeesti vaan kivempaa olla, kun ei koko ajan hauku itseään. Olla vaan. Relata. Ei oo pakko olla koko ajan täydellinen.
Ja itävaltalainen... Se, miten se katsoo muhun ja silittää ja ottaa syliin ja hääräilee. Välillä se tuhahtelee mulle ja inttää ja huitaisee kädellä mun typerille mielipiteille, mutta se ei ikinä syyttele mua, eikä hauku.
En enää ikinä tyydy vähempään. Mitähän helvettiä edes kuvittelin ennen.
Mutta nyt mun täytyy mennä näiden syvällisten pohdintojen ääreltä, koska se on jo viis kertaa huutanu, että Emi, pannukakut on valmiit. Se on kyllä niin ihana.
lauantai 28. toukokuuta 2011
maanantai 23. toukokuuta 2011
Aprender a olvidarla 19 dias y 500 noches...
...Creo que is imbossible.
Melkeinpä tasan kuukausi aikaa enää jäljellä. Ihan uskomatonta. Minne katosi päivät? Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Mitä tän jälkeen? Mitä? Mihin? Apua!
Torstaina oltiin Lisan kanssa kattomassa Cirque du Soleilia. Jälleen yksi hieno kokemus lisää tälle puolelle vuodelle. Se oli tosiaankin hyvin vaikuttava show ja varsin hupaisa. Tykkään semmoisista yksinkertaisista vitseistä, joissa toinen ihminen on hevosen pää, ja toinen sen takapuoli. Ja mäkin haluaisin osata lentää köysissä. Harmi vaan, että oon enemmän sitä hevosen takapuoli -tyyppiä. Tuli ihan elävästi mieleen se, kun yläasteella kuntotestissä piti roikkua tangossa, eikä opettaja kerinny ees naksauttaa sekunttikelloa päälle, kun mä jo muksahdin alas sieltä. Kerta toisensa jälkeen, kunnes opin kehittämään kaikenlaisia sairauksia kuntotestipäiville.
Perjantaina oltiin taas botellonissa puistossa. Espanjan nuorison noustessa barrikaadeille keskustassa, Madridin Erasmus-opiskelijat nousivat jälleen kerran Templo de Debod -kukkulalle. Mutta eipä siinä, itekin jouduin ostamaan tintoni tiskin alta, kun pälyilevä kiinalainen sen sieltä mulle vilautti, että kyllä tässä valtakoneistoa osaa vastustaa muutkin.
Täytyy kyllä sanoa, että täkäläinen iso mielenosoitus kosketti jotenkin mua. On hienoa, että ihmiset lähtee oikeasti kaduille ja ulos sanomaan, miltä tuntuu, eikä vaan mutista jossain nettifoorumilla. Puhumattakaan siitä, että olihan se nyt valtavan ihanaa, kun koko Solin aukio oli oli peitetty erilaisilla revolucion -kylteillä. Niiden alle oli jääny myös monikansallisten yhtiöiden ja kauppaketjujen mainostaulut ja julistukset. Ainakin yhden viikonlopun aikana julistettiin ostamisen sijaan ihmisyyttä. "Kun alhaalla olevat liikkuvat, ylhäällä olevat tippuvat" sanottiin. Semmoinen ajatus mielyttää mua, sitä paitsi tuntuu käsittämättömältä, että koko Euroopassa tunnutaan tällä hetkellä haluavan ajaa alas kaikki tavallisten ihmisten saatavilla olevat peruspalvelut. Varmaan politiikka on vaikeaa ja en ymmärrä talousasioita tarpeeksi, mutta en tajua tämmöistä.
Muakin haastateltiin Espanjan uutisiin. Sanoin, että on hienoa, että ihmiset haluaa ottaa osaa politiikkaan ja ovat siitä kiinnostuneita. Että on kaikkein pahinta, jos kukaan ei edes välitä yhtään. Kysyivät myös, että olisko vastaava liike mahdollinen Suomessa, mutta sanoin epäileväni. Kerroin, että Suomessa ollaan aika rauhallisia ja ujoja ja ei ole tapana mennä kaduille.
Henk. koht. olisin kyllä tyytyväinen, jos Suomessakin nähtäis joskus tommoinen iso mielenilmaus, missä vaadittais pehmeämpiä arvoja, mutta oikeasti painokkaasti. Siellä leirissä oli hauska tunnelmakin. Kiihtyneitä ihmisiä, mutta myös viihdyttivät toisiaan istuksimalla ringissä laulellen. Vähän ku festarit ilman viinaa.
Sitä en kyllä osaa sanoa, että oliko tuosta hyötyä. Uutisten mukaan valtapuolue koki vaalitappion ja oppositiopuolue sai kaikkien aikojen parhaan tuloksen, mutta en tunne Espanjan politiikkaa tarpeeksi tietääkseni, että mitä nuo puolueet oikeastaan ajaa.
Lauantaina oltiin Retiro puistossa hoitamassa asioita To do -listalta. Listalta ruksittiin muun muassa Kristallipalatsin näkeminen (M:n osalta, kyllä mä oon sen ennenkin nähny), auringossa paistattelevien kilpikonnien valokuvaaminen, sekä nurmella pussailu. Se oli kivaa.
Mä olisin halunnu illalla vielä seikkailla, mutta ei me sitten seikkailtukaan, vaan katottiin liian monta jaksoa How I met your motheria.
Eilen illalla taas olin varautunu tuiki tavalliseen sunnuntai-iltaan, jossa käydään tapaksilla ja sitten mennään kotiin ja katsotaan liian monta jaksoa How I met your motheria, mutta se taas päättyikin semmoiseen pieneen seikkailuun, missä yhtäkkiä havahtuu siihen, että on ihan helvetin onnellinen just tässä ja nyt. Että on pimeä ja lämmin yö ja istuu rappusilla Madridissa jonkun ihanan kainalossa ja juo yhden oluen tölkistä ja paikalle ilmestyy joku, jolla on kitara, ja joka soittaa saksalaisia ikivihreitä, kunnes meksikolainen haluaa laulaa yhden suositun meksikolaisen kappaleen, joka houkuttelee paikalle espanjalaisia, jotka ottaa kitaran ja toiset taputtaa käsiä rytmikkäästi.
Tämän takiahan tänne on tultu, kaikki vaan näitä hetkiä varten. Mua on pari päivää taas kaikesta ihanuudesta huolimatta ahdistanu. Ahdistaa ajan kuluminen ja väheneminen. Epätietoisuus tulevaisuudesta. Mikä odottaa Suomessa, vai odottaako mikään. Entä elämässä? Ahdistaa, kun joskus vaan vieläkin tunnen, että kaikki huutaa mun päälle ja jyrää ja ei kuuntele, ja mä tyhmä hissukka en vaan pärjää täällä, vaan jään jalkoihin koko ajan. Ahdistaa, kun kaikki ihmiset ympärillä on kumminkin niin uusia tuttavia, ettei voi vielä kenestäkään olla täysin varma.
Koin mieletöntä olemassaolon tuskaa taas näitten asioitten äärellä ja itseasiassa se kulminoitui sitten siihen, että M kysyi multa, että haluanko leivän vai en, ja mä aloin itkeä, että miks säkin vaan koko ajan painostat mua tommoisilla vaikeilla kysymyksillä, kun en muutenkaan osaa tehdä mitään, enkä tiedä mitä tehdä, en tiedä, mitä teen, YHYYYYY-YYYYY ja viis nenäliinallista räkää. Phfyf, se sanoi, sillä ihan kauhealla tyylillä millä se aina sanoo phfyf kaikista asioista, jotka on sen mielestä tyhmiä ja turhia. Sillä on niin iso nenäkin, jolla on hyvä tehdä just tommoisia tuhahduksia. Sitten se vaan käveli kylmästi pois ja mä jäin siihen nikottelemaan, kunnes se käveli takaisin mukanaan leipä, ja sanoi, että sitten kun lopetat ton, niin syöt tän leivän ja sitten saat jäätelöä.
Voi mä haluaisin vaan kirjoitella kirjeitä sille.
Oikeesti tässä ei olis kyllä nyt yhtään aikaa tämmöiseen hullutukseen. Mulla on ens viikolla oikeastaan viimeinen kouluviikko, ja kaikki hommat ihan levällään. Huolestuttaa aika tavalla, että miten tänkin paketin kuroo kasaan, kun on ite ihan pihalla, ja täällä kaikki on semmoista epämääräistä. Tunnit on peruttu ja kun opettajalta kysyy, että onko niitä tunteja siis enää tulossa vai ei, niin se vaan levittelee käsiään, että ei voi mitenkään kyllä tietää yhtään. Ryhmätyöryhmä lupaa lähettää sähköpostia, ja sen koommin et enää ikinä kuule niistä mitään. Essee pitäis kirjoittaa ja aiheena voi olla oikeastaan mikä tahansa.
Mulla ei oo hajuakaan myöskään siitä, että miten saan sitten kokeitten jälkeen tietää, että menikö ne läpi vai ei, ja mistä selviää, että sainko tältä reissulta jotain opintopisteitä, vai en. Sekavaa!
Tänään hullunmyllyyn hyppää vielä Emppa ja Elina, Madridin vierailevat tähdet. Ehkä lähdetään jo tänään jonnekin ulos ja voin olevinaan siinä treenailla huomista espanjan suullista koetta varten. Harmi, ettei sitä järjestetä illalla jossain baarissa, koska iltaisin baareissa puhun huomattavan sujuvaa espanjaa. Ehkä mun pitäis ennen tota suullista koettakin nauttia yksi lounasolut, niin vois sujua vähän jouhevammin.
Tästä kirjoituksesta tulee taas ihan superpitkä, mutta pakko kertoa vielä siitä, kun eilen istuttiin siinä kivetyksellä musisoimassa ja tietenkin vertailtiin, että miten asiat on kenenkin kotimaassa. Meksikolainen oli syvästi tuohtunut siitä, että ihmillä on semmoinen mielikuva, että Meksikossa olis jotenkin vaarallista. Ei se oo mikään Kolumbia kumminkaan! Hänetkin on vaan kolme kertaa ryöstetty kadulla, JA vain yhden kerran ase ohimolla. "Tietenkin tuut ryöstetyksi ja ehkä raiskatuksi, mutta ei se nyt oo herra jumala silleen, että siellä olis vaarallista!" se valisti kiihtyneenä.
Myönsi kyllä sen, että hänen mielestä elämä tämmöisessä leppoisassa pikkukaupungissa, missä ei oo ruuhkaa eikä tungosta ja voi kävellä paikasta toiseen rauhallisesti, on kovin viehettävää ja idyllistä. Jyväskylä satatuhatta ja Mexico City 22 miljoonaa. Tunsin, että meidän katsontakantojen välillä oli kerrassaan sovittamaton ristiriita.
Tykkään kyllä siitä meksikolaisesta, sillä on ihanan viehettävä tyyli. Se on ihastunu yhteen ujohkoon ja jäykähköön saksalaiseen mieheen, ja mä ihailen sitä, miten se niin viehkosti ja keikistellen kietoutuu sen ympärille oikein sädehtien ja säihkyen. Kadehdin semmoista sulavuutta.
Melkeinpä tasan kuukausi aikaa enää jäljellä. Ihan uskomatonta. Minne katosi päivät? Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Mitä tän jälkeen? Mitä? Mihin? Apua!
Torstaina oltiin Lisan kanssa kattomassa Cirque du Soleilia. Jälleen yksi hieno kokemus lisää tälle puolelle vuodelle. Se oli tosiaankin hyvin vaikuttava show ja varsin hupaisa. Tykkään semmoisista yksinkertaisista vitseistä, joissa toinen ihminen on hevosen pää, ja toinen sen takapuoli. Ja mäkin haluaisin osata lentää köysissä. Harmi vaan, että oon enemmän sitä hevosen takapuoli -tyyppiä. Tuli ihan elävästi mieleen se, kun yläasteella kuntotestissä piti roikkua tangossa, eikä opettaja kerinny ees naksauttaa sekunttikelloa päälle, kun mä jo muksahdin alas sieltä. Kerta toisensa jälkeen, kunnes opin kehittämään kaikenlaisia sairauksia kuntotestipäiville.
Perjantaina oltiin taas botellonissa puistossa. Espanjan nuorison noustessa barrikaadeille keskustassa, Madridin Erasmus-opiskelijat nousivat jälleen kerran Templo de Debod -kukkulalle. Mutta eipä siinä, itekin jouduin ostamaan tintoni tiskin alta, kun pälyilevä kiinalainen sen sieltä mulle vilautti, että kyllä tässä valtakoneistoa osaa vastustaa muutkin.
Täytyy kyllä sanoa, että täkäläinen iso mielenosoitus kosketti jotenkin mua. On hienoa, että ihmiset lähtee oikeasti kaduille ja ulos sanomaan, miltä tuntuu, eikä vaan mutista jossain nettifoorumilla. Puhumattakaan siitä, että olihan se nyt valtavan ihanaa, kun koko Solin aukio oli oli peitetty erilaisilla revolucion -kylteillä. Niiden alle oli jääny myös monikansallisten yhtiöiden ja kauppaketjujen mainostaulut ja julistukset. Ainakin yhden viikonlopun aikana julistettiin ostamisen sijaan ihmisyyttä. "Kun alhaalla olevat liikkuvat, ylhäällä olevat tippuvat" sanottiin. Semmoinen ajatus mielyttää mua, sitä paitsi tuntuu käsittämättömältä, että koko Euroopassa tunnutaan tällä hetkellä haluavan ajaa alas kaikki tavallisten ihmisten saatavilla olevat peruspalvelut. Varmaan politiikka on vaikeaa ja en ymmärrä talousasioita tarpeeksi, mutta en tajua tämmöistä.
Muakin haastateltiin Espanjan uutisiin. Sanoin, että on hienoa, että ihmiset haluaa ottaa osaa politiikkaan ja ovat siitä kiinnostuneita. Että on kaikkein pahinta, jos kukaan ei edes välitä yhtään. Kysyivät myös, että olisko vastaava liike mahdollinen Suomessa, mutta sanoin epäileväni. Kerroin, että Suomessa ollaan aika rauhallisia ja ujoja ja ei ole tapana mennä kaduille.
Henk. koht. olisin kyllä tyytyväinen, jos Suomessakin nähtäis joskus tommoinen iso mielenilmaus, missä vaadittais pehmeämpiä arvoja, mutta oikeasti painokkaasti. Siellä leirissä oli hauska tunnelmakin. Kiihtyneitä ihmisiä, mutta myös viihdyttivät toisiaan istuksimalla ringissä laulellen. Vähän ku festarit ilman viinaa.
Sitä en kyllä osaa sanoa, että oliko tuosta hyötyä. Uutisten mukaan valtapuolue koki vaalitappion ja oppositiopuolue sai kaikkien aikojen parhaan tuloksen, mutta en tunne Espanjan politiikkaa tarpeeksi tietääkseni, että mitä nuo puolueet oikeastaan ajaa.
Lauantaina oltiin Retiro puistossa hoitamassa asioita To do -listalta. Listalta ruksittiin muun muassa Kristallipalatsin näkeminen (M:n osalta, kyllä mä oon sen ennenkin nähny), auringossa paistattelevien kilpikonnien valokuvaaminen, sekä nurmella pussailu. Se oli kivaa.
Mä olisin halunnu illalla vielä seikkailla, mutta ei me sitten seikkailtukaan, vaan katottiin liian monta jaksoa How I met your motheria.
Eilen illalla taas olin varautunu tuiki tavalliseen sunnuntai-iltaan, jossa käydään tapaksilla ja sitten mennään kotiin ja katsotaan liian monta jaksoa How I met your motheria, mutta se taas päättyikin semmoiseen pieneen seikkailuun, missä yhtäkkiä havahtuu siihen, että on ihan helvetin onnellinen just tässä ja nyt. Että on pimeä ja lämmin yö ja istuu rappusilla Madridissa jonkun ihanan kainalossa ja juo yhden oluen tölkistä ja paikalle ilmestyy joku, jolla on kitara, ja joka soittaa saksalaisia ikivihreitä, kunnes meksikolainen haluaa laulaa yhden suositun meksikolaisen kappaleen, joka houkuttelee paikalle espanjalaisia, jotka ottaa kitaran ja toiset taputtaa käsiä rytmikkäästi.
Tämän takiahan tänne on tultu, kaikki vaan näitä hetkiä varten. Mua on pari päivää taas kaikesta ihanuudesta huolimatta ahdistanu. Ahdistaa ajan kuluminen ja väheneminen. Epätietoisuus tulevaisuudesta. Mikä odottaa Suomessa, vai odottaako mikään. Entä elämässä? Ahdistaa, kun joskus vaan vieläkin tunnen, että kaikki huutaa mun päälle ja jyrää ja ei kuuntele, ja mä tyhmä hissukka en vaan pärjää täällä, vaan jään jalkoihin koko ajan. Ahdistaa, kun kaikki ihmiset ympärillä on kumminkin niin uusia tuttavia, ettei voi vielä kenestäkään olla täysin varma.
Koin mieletöntä olemassaolon tuskaa taas näitten asioitten äärellä ja itseasiassa se kulminoitui sitten siihen, että M kysyi multa, että haluanko leivän vai en, ja mä aloin itkeä, että miks säkin vaan koko ajan painostat mua tommoisilla vaikeilla kysymyksillä, kun en muutenkaan osaa tehdä mitään, enkä tiedä mitä tehdä, en tiedä, mitä teen, YHYYYYY-YYYYY ja viis nenäliinallista räkää. Phfyf, se sanoi, sillä ihan kauhealla tyylillä millä se aina sanoo phfyf kaikista asioista, jotka on sen mielestä tyhmiä ja turhia. Sillä on niin iso nenäkin, jolla on hyvä tehdä just tommoisia tuhahduksia. Sitten se vaan käveli kylmästi pois ja mä jäin siihen nikottelemaan, kunnes se käveli takaisin mukanaan leipä, ja sanoi, että sitten kun lopetat ton, niin syöt tän leivän ja sitten saat jäätelöä.
Voi mä haluaisin vaan kirjoitella kirjeitä sille.
Oikeesti tässä ei olis kyllä nyt yhtään aikaa tämmöiseen hullutukseen. Mulla on ens viikolla oikeastaan viimeinen kouluviikko, ja kaikki hommat ihan levällään. Huolestuttaa aika tavalla, että miten tänkin paketin kuroo kasaan, kun on ite ihan pihalla, ja täällä kaikki on semmoista epämääräistä. Tunnit on peruttu ja kun opettajalta kysyy, että onko niitä tunteja siis enää tulossa vai ei, niin se vaan levittelee käsiään, että ei voi mitenkään kyllä tietää yhtään. Ryhmätyöryhmä lupaa lähettää sähköpostia, ja sen koommin et enää ikinä kuule niistä mitään. Essee pitäis kirjoittaa ja aiheena voi olla oikeastaan mikä tahansa.
Mulla ei oo hajuakaan myöskään siitä, että miten saan sitten kokeitten jälkeen tietää, että menikö ne läpi vai ei, ja mistä selviää, että sainko tältä reissulta jotain opintopisteitä, vai en. Sekavaa!
Tänään hullunmyllyyn hyppää vielä Emppa ja Elina, Madridin vierailevat tähdet. Ehkä lähdetään jo tänään jonnekin ulos ja voin olevinaan siinä treenailla huomista espanjan suullista koetta varten. Harmi, ettei sitä järjestetä illalla jossain baarissa, koska iltaisin baareissa puhun huomattavan sujuvaa espanjaa. Ehkä mun pitäis ennen tota suullista koettakin nauttia yksi lounasolut, niin vois sujua vähän jouhevammin.
Tästä kirjoituksesta tulee taas ihan superpitkä, mutta pakko kertoa vielä siitä, kun eilen istuttiin siinä kivetyksellä musisoimassa ja tietenkin vertailtiin, että miten asiat on kenenkin kotimaassa. Meksikolainen oli syvästi tuohtunut siitä, että ihmillä on semmoinen mielikuva, että Meksikossa olis jotenkin vaarallista. Ei se oo mikään Kolumbia kumminkaan! Hänetkin on vaan kolme kertaa ryöstetty kadulla, JA vain yhden kerran ase ohimolla. "Tietenkin tuut ryöstetyksi ja ehkä raiskatuksi, mutta ei se nyt oo herra jumala silleen, että siellä olis vaarallista!" se valisti kiihtyneenä.
Myönsi kyllä sen, että hänen mielestä elämä tämmöisessä leppoisassa pikkukaupungissa, missä ei oo ruuhkaa eikä tungosta ja voi kävellä paikasta toiseen rauhallisesti, on kovin viehettävää ja idyllistä. Jyväskylä satatuhatta ja Mexico City 22 miljoonaa. Tunsin, että meidän katsontakantojen välillä oli kerrassaan sovittamaton ristiriita.
Tykkään kyllä siitä meksikolaisesta, sillä on ihanan viehettävä tyyli. Se on ihastunu yhteen ujohkoon ja jäykähköön saksalaiseen mieheen, ja mä ihailen sitä, miten se niin viehkosti ja keikistellen kietoutuu sen ympärille oikein sädehtien ja säihkyen. Kadehdin semmoista sulavuutta.
tiistai 17. toukokuuta 2011
Suomi Finland perkele!
Siinä päivän tunnelm ia monellakin tavalla kuvaava otsikko.
Ensinnäkin sen voi huutaa tietenkin nyt maailmanmestari -asenteella. Yeah! Harmittaa aivan vietävästi, että tämmöinen merkkipaalu jäi nyt kokematta. Olis ollu niin mahtavaa olla nyt Suomessa juhlimassa muitten mukana ja nähdä omin silmin se hullunmylly. Junttia tai ei, niin mä oon tykänny tommosista kansanjuhlista ja tempauksista. Oon ihan varma, että se olis ollu tosi hauskaa ja kokemisen arvoista. Toisaalta täältä käsinkin sen kokee varmasti ihan ainutlaatuisella tavalla.
Menin peli-iltana Ihkun Itävaltalaisen luo katsomaan peliä. Yritettiin löytää ensin sivua, jonka kautta sitä pystyis kattomaan suomeks, mutta kaikki ne oli jumissa, eikä toiminu. Yritin myös kuunnella selostusta radiosta jonkun streamin päälle, mutta ne oli liikaa eri ajassa. Kuohahdin. M kysyi multa, että ootko nyt vihainen, ja huomasin yllätyksekseni olevani. Minä, jääkiekkopelin takia! Lopulta jouduin kattomaan sitä venäjäks, kun ei kerran muuta löytyny. Suomi läpsi maaleja, minkä kerkesi ja mä istuin tyynenä peliä seuraten, koska kaikkihan tietää, että jotain pahaa voi aina vielä tapahtua. Kun tilanne oli jo jotain 4-1 ja enää vähän aikaa jäljellä, M yritti, että Emmi hei, te voititte, voisitko vaikka ees hymyillä, mutta mitä nyt suotta nuolaisemaan ennen ku tipahtaa. Ja sitten kun me tosiaan voitettiin, mulle tuli liikutuksen kyyneleet silmiin ja siitä liikutuin tietenkin lisää ja tuli hetkellinen koti-ikäväkin, ylpeys ja ilo Suomen puolesta sekä ihan itsekäs harmistus siitä, että miks just nyt, ja aloin parkua enemmänkin. Minä, jääkiekkopelin takia!
Kaikkea uutta sitä oppii itsestään. M:kin nauratti, hullu suomalainen, aina ihan hiljaa ja puhumatta, mutta pinnan alla kuohuu.
Koska omakohtaiset kokemukset juhlahumusta jäi nyt väliin, oon seurannu Suomen tapahtumia innokkaasti netistä. Videoissa ja kuvissa näkyy huumaantuneina heiluvaa kansaa. Se näyttää hauskalta. Mutta nettipalstat tuntuu pullistuvan ihmisistä, joita ärsyttää. Väärä laji voitettu, jääkiekkohan on vaan joku pieni laji, jota ei seuraa kukaan ja kisoissa vaan huonot pelaajat pelaamassa. Väärin innostuttu, eihän nyt sohvalla maannut tavis suomalainen oo tehny mitään voiton eteen, joten ilahtuminen asiasta ei ole ansaittua. Väärin juhlittu, mokomaa mellastusta ja torveakin menty toitottamaan, vaikka Suomessa auton torvea ei todellakaan tarvi mennä painamaan. Väärät kansalaiset, typerät juntit ja täysin tyylitajuttomat moukat.
Kaikki meni taas kerran ihan päin helvettiä ja moni toivoikin, että Ruotsi olis voittanu, niin ei aina tarvis kärsiä ja hävetä.
Mä oon miettiny tänä keväänä ylipäätään paljon sitä, että miks Suomessa kaikkia aina häiritsee ja ärsyttää joku. Oikeasti tuntuu, että siellä kiinnitetään vaan ihan liikaa huomiota asioihin. Periaatteessa seinäkellokin on äänetön, mutta jos sitä raksutusta jää oikein kuuntelemaan, niin tottahan se sitten käy häiritsemään.
Täällä esimerkiksi ei oo mitään lappua rappukäytävässä, että hiljaisuus kello 23. Eikä kukaan käy viemässä siihen viereen nöyristelevää tiedotusta, että tänään vietän tupaantuliaisiani kello 23.15 asti. Meteli loppuu sitten, kun ihmiset käy nukkumaan, ja jos jollain on juhlat, niin se on good for them. Lapset juoksee siellä täällä ja huutaa, vaikka yölläkin, jos koko perhe on sattunut jäämään illalliselle, joka on venyny yli puolen yön. Metrossa ihminen kuorii ja syö appelsiinin, jos sitä huvittaa. Koirat on kahviloissa ja baareissa ja uivat uimarannoilla. Niiden jätöksistä ei kukaan kirjoittele lehdissä, mutta jalkoihin kannattaa muistaa katsoa kadulla kävellessä, ettei käy moka. Autot parkeerataan mihin mahtuu tai melkein mahtuu ja torvea nyt tietenkin voi aina toitottaa. Jos bussikuski rähjää asiakkaalle aamulla, sille sanotaan, että joopa joo, eikä siitäkään tarvi lähettää tekstaria mihin Näppis-palstalle. Ekan kerran kun olin metrossa, ja siihen vaunuun tuli joku musiikin renkuttaja, ajattelin, että o-ou, nyt kyllä ihmisiä ärsyttää. Mutta ei ketään häiritse se yhtään ja ne ketkä tykkää, antaa rahaa niille.
Mun mielestä on ihanaa olla täällä, kun joku ei koko ajan kyttää, eikä tarvi jatkuvasti olla pelko perseessä siitä, että apua, kohta tulee valitus. On ihanaa katsoa niitä lapsia ja koiria kun ne juoksee ja nauttii! Elämä vaan liehuu ympärillä niinku pyykit naruissa. Voin vaan kuvitella, mitä täällä sanottais, jos joku menis nilittämään, että hei pyykkejä ei sit saa kuivattaa ulkona, kun meillä on tää talon hillitty yleisilme tässä.
Suomi Finland perkele.
Ja viikonloppuna oli muuten taas jonkun pyhän tai pyhimyksen päivä, ja sen johdosta karnevaalitunnelmaa koko kaupungissa. Pommit paukkuu ja fiesta jatkuu. Ja arvatkaa muuten tööttääkö joku torvea, jos Real Madrid voittaa jotain? Saatanan juntit.
Ja kolmas Suomi Finland perkele on ihan vaan se, että aika kuluu liian nopeesti, ja mä en tahtois vielä tulla pois. Olis vielä niin paljon nähtävää ja tehtävää, vielä niin kiva nauttia kaikesta. Buhuu. Pää ei kestä ees ajatella sitä, että kaikki loppuu. Suomestakin kyllä ikävöin jo joitain asioita, kuten koiraa, kavereita ja ruokia, mutta en vaan kestä millään ilveellä sitä, etten pääsis tänne takasin. Ja mä tyhmä hupakko oon muutenkin jo ihan liian kiintyny kaikkeen. Luoja se on kuuma, kun se selittää mulle jotain niitä sen insinöörijuttuja siitä, miten tietoa lähetetään valona kaapelissa ja hän laskee, paljonko se kohisee.
Pitsipöksy lanseerasi tänään sen jatkuvaan putain putain -honotukseen uuden version, jonka poimin korviini. Putain de Dieu. Ihmettelin, että oikeestiko Jumalan huora? Google kääntäjän mukaan tuo kääntyis suomeks, kyllä vaan, perkele.
Suomi Finland, putain de Dieu!
Ensinnäkin sen voi huutaa tietenkin nyt maailmanmestari -asenteella. Yeah! Harmittaa aivan vietävästi, että tämmöinen merkkipaalu jäi nyt kokematta. Olis ollu niin mahtavaa olla nyt Suomessa juhlimassa muitten mukana ja nähdä omin silmin se hullunmylly. Junttia tai ei, niin mä oon tykänny tommosista kansanjuhlista ja tempauksista. Oon ihan varma, että se olis ollu tosi hauskaa ja kokemisen arvoista. Toisaalta täältä käsinkin sen kokee varmasti ihan ainutlaatuisella tavalla.
Menin peli-iltana Ihkun Itävaltalaisen luo katsomaan peliä. Yritettiin löytää ensin sivua, jonka kautta sitä pystyis kattomaan suomeks, mutta kaikki ne oli jumissa, eikä toiminu. Yritin myös kuunnella selostusta radiosta jonkun streamin päälle, mutta ne oli liikaa eri ajassa. Kuohahdin. M kysyi multa, että ootko nyt vihainen, ja huomasin yllätyksekseni olevani. Minä, jääkiekkopelin takia! Lopulta jouduin kattomaan sitä venäjäks, kun ei kerran muuta löytyny. Suomi läpsi maaleja, minkä kerkesi ja mä istuin tyynenä peliä seuraten, koska kaikkihan tietää, että jotain pahaa voi aina vielä tapahtua. Kun tilanne oli jo jotain 4-1 ja enää vähän aikaa jäljellä, M yritti, että Emmi hei, te voititte, voisitko vaikka ees hymyillä, mutta mitä nyt suotta nuolaisemaan ennen ku tipahtaa. Ja sitten kun me tosiaan voitettiin, mulle tuli liikutuksen kyyneleet silmiin ja siitä liikutuin tietenkin lisää ja tuli hetkellinen koti-ikäväkin, ylpeys ja ilo Suomen puolesta sekä ihan itsekäs harmistus siitä, että miks just nyt, ja aloin parkua enemmänkin. Minä, jääkiekkopelin takia!
Kaikkea uutta sitä oppii itsestään. M:kin nauratti, hullu suomalainen, aina ihan hiljaa ja puhumatta, mutta pinnan alla kuohuu.
Koska omakohtaiset kokemukset juhlahumusta jäi nyt väliin, oon seurannu Suomen tapahtumia innokkaasti netistä. Videoissa ja kuvissa näkyy huumaantuneina heiluvaa kansaa. Se näyttää hauskalta. Mutta nettipalstat tuntuu pullistuvan ihmisistä, joita ärsyttää. Väärä laji voitettu, jääkiekkohan on vaan joku pieni laji, jota ei seuraa kukaan ja kisoissa vaan huonot pelaajat pelaamassa. Väärin innostuttu, eihän nyt sohvalla maannut tavis suomalainen oo tehny mitään voiton eteen, joten ilahtuminen asiasta ei ole ansaittua. Väärin juhlittu, mokomaa mellastusta ja torveakin menty toitottamaan, vaikka Suomessa auton torvea ei todellakaan tarvi mennä painamaan. Väärät kansalaiset, typerät juntit ja täysin tyylitajuttomat moukat.
Kaikki meni taas kerran ihan päin helvettiä ja moni toivoikin, että Ruotsi olis voittanu, niin ei aina tarvis kärsiä ja hävetä.
Mä oon miettiny tänä keväänä ylipäätään paljon sitä, että miks Suomessa kaikkia aina häiritsee ja ärsyttää joku. Oikeasti tuntuu, että siellä kiinnitetään vaan ihan liikaa huomiota asioihin. Periaatteessa seinäkellokin on äänetön, mutta jos sitä raksutusta jää oikein kuuntelemaan, niin tottahan se sitten käy häiritsemään.
Täällä esimerkiksi ei oo mitään lappua rappukäytävässä, että hiljaisuus kello 23. Eikä kukaan käy viemässä siihen viereen nöyristelevää tiedotusta, että tänään vietän tupaantuliaisiani kello 23.15 asti. Meteli loppuu sitten, kun ihmiset käy nukkumaan, ja jos jollain on juhlat, niin se on good for them. Lapset juoksee siellä täällä ja huutaa, vaikka yölläkin, jos koko perhe on sattunut jäämään illalliselle, joka on venyny yli puolen yön. Metrossa ihminen kuorii ja syö appelsiinin, jos sitä huvittaa. Koirat on kahviloissa ja baareissa ja uivat uimarannoilla. Niiden jätöksistä ei kukaan kirjoittele lehdissä, mutta jalkoihin kannattaa muistaa katsoa kadulla kävellessä, ettei käy moka. Autot parkeerataan mihin mahtuu tai melkein mahtuu ja torvea nyt tietenkin voi aina toitottaa. Jos bussikuski rähjää asiakkaalle aamulla, sille sanotaan, että joopa joo, eikä siitäkään tarvi lähettää tekstaria mihin Näppis-palstalle. Ekan kerran kun olin metrossa, ja siihen vaunuun tuli joku musiikin renkuttaja, ajattelin, että o-ou, nyt kyllä ihmisiä ärsyttää. Mutta ei ketään häiritse se yhtään ja ne ketkä tykkää, antaa rahaa niille.
Mun mielestä on ihanaa olla täällä, kun joku ei koko ajan kyttää, eikä tarvi jatkuvasti olla pelko perseessä siitä, että apua, kohta tulee valitus. On ihanaa katsoa niitä lapsia ja koiria kun ne juoksee ja nauttii! Elämä vaan liehuu ympärillä niinku pyykit naruissa. Voin vaan kuvitella, mitä täällä sanottais, jos joku menis nilittämään, että hei pyykkejä ei sit saa kuivattaa ulkona, kun meillä on tää talon hillitty yleisilme tässä.
Suomi Finland perkele.
Ja viikonloppuna oli muuten taas jonkun pyhän tai pyhimyksen päivä, ja sen johdosta karnevaalitunnelmaa koko kaupungissa. Pommit paukkuu ja fiesta jatkuu. Ja arvatkaa muuten tööttääkö joku torvea, jos Real Madrid voittaa jotain? Saatanan juntit.
Ja kolmas Suomi Finland perkele on ihan vaan se, että aika kuluu liian nopeesti, ja mä en tahtois vielä tulla pois. Olis vielä niin paljon nähtävää ja tehtävää, vielä niin kiva nauttia kaikesta. Buhuu. Pää ei kestä ees ajatella sitä, että kaikki loppuu. Suomestakin kyllä ikävöin jo joitain asioita, kuten koiraa, kavereita ja ruokia, mutta en vaan kestä millään ilveellä sitä, etten pääsis tänne takasin. Ja mä tyhmä hupakko oon muutenkin jo ihan liian kiintyny kaikkeen. Luoja se on kuuma, kun se selittää mulle jotain niitä sen insinöörijuttuja siitä, miten tietoa lähetetään valona kaapelissa ja hän laskee, paljonko se kohisee.
Pitsipöksy lanseerasi tänään sen jatkuvaan putain putain -honotukseen uuden version, jonka poimin korviini. Putain de Dieu. Ihmettelin, että oikeestiko Jumalan huora? Google kääntäjän mukaan tuo kääntyis suomeks, kyllä vaan, perkele.
Suomi Finland, putain de Dieu!
maanantai 9. toukokuuta 2011
Tykkäämisiä
Eilen istuttiin yhden syrjäisen puiston perimmäisen nurkan näköalatasanteella ja katseltiin Madridin valoja. (Ja tähtiä. Ei oltu kumpikaan nähty viiteen kuukauteen tähtiä.) Oli sunnuntai-ilta ja kaikki liikenne valui hiljalleen takaisin kaupunkiin päin. Mietin sitä, miten outo paikka tämä maailma onkaan, tai ehkä pikemminkin sen ihmiset. Kaikkialle levittäytyneinä valoineen ja autoineen ja laitteineen. Keskellä pimeyttä loistavia keitaita, miljoonat sulloutuneina just siihen samalle pläntille. Joka päivä törmään niin moniin asioihin, joita ihmettelen ja kummastelen. Erilaista. Silti niin samanlaista. Kaikissa niissä valopisteinä erottuvissa kodeissa ja autoissa tuhannet ihmiset elää arkista elämäänsä ihan niinku aina. Ja me ollaan täällä kylässä, ulkopuolisina käymässä vaan. Lennähdetty tänne toisisista valopistekertymistä jostain sieltä sen pimeyden takaa. otenkin se ällistyttää, että niin voi tehdä. Mä oon saanu tulla tänne ja olla.
Ja sitten mietin sitäkin, miten kyläilen täällä Madridissa ja tässä maassa, josta niin kovasti pidän, mutta nyt myös Ihanassa Itävaltalaisessa, käyskentelen ajatuksissani sen maalailemassa Wienissä ja sen mielenmaisemissa. Tykkään siitäkin maisemasta, aika paljon.
Äh. Haluaisin tähän blogiin taltioida näitä kaikkia tunnelmia täältä, mutta joitain asioita on niin vaikea kirjottaa sanoiksi, varsinkaan kaikkien nähtäväks. Silti onhan tää nyt pääasiallinen tunne täällä. Ihastus!
Mä tykkään siitä, miten se väsyneenä alkaa puhua englantia niin, että se kuulostaa ihan saksalta ja en ymmärrä mitään. Ja siitä, miten se tekee aina samat kielioppivirheet ja kuulostaa huvittavalta. Siitä, että se tietää aina, miten mihinkin mennään ja jos se kerran vilkaisee karttaa, niin sen muistaa sen reitin. Ja sitten kun mä tyhmä kana oon kääntymässä just päinvastaisen suuntaan, se kääntää mut. Ja ihmisjoukossakin ohjailee mua selästä. Tykkään siitä, etten yhtään tiedä, mihin mä oon menossa, mutta aina perillä syödään. Ja siitä, että se uskaltaa syödä kalaa, vaikka siinä olis ruotoja. Ja siitä, että se laittaa mulle ruokaa ja syöttää sitä mun suuhun haarukalla, ja mä tykkään olla niin avuton.
Siitä, miten se mutisee itsekseen. Ja siitä, miten se innostuu selittämään supertarkasti jotain juttua, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään ja puolivälissä kysyy yhtäkkiä epävarmana, että etkö halua kuulla? Ja mä sanon, että puhu vaan.
Tykkään havahtua unesta siihen, että joku silittää mun päätä ja tykkään myöhästyä koulusta siksi, että joku vetää takaisin peittoihin niin, että vahingossa nukahtaa uudestaan, vaikka kello on jo soinu. Tykkään seurata sitä syrjäisten puistojen pimeisiin nurkkiin.
Ihan liikaa tykkään siitä, kun me piirretään yhdessä. Piirtäminen on semmoinen point of no return, sitten tietää sydämessään, että on jo liian myöhäistä.
Ihanaa elämää. Välillä vaan pelottaa ihan hulluna, että jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin sit se ei ookaan. Oonko oman elämäni ja tän suhteen Treffimies?
Kohta kolisee. Tietää, muttei halua tietää.
Sitä vaan toivon, että soispa täällä Espanjassa edes joskus Tehis.
Ja sitten mietin sitäkin, miten kyläilen täällä Madridissa ja tässä maassa, josta niin kovasti pidän, mutta nyt myös Ihanassa Itävaltalaisessa, käyskentelen ajatuksissani sen maalailemassa Wienissä ja sen mielenmaisemissa. Tykkään siitäkin maisemasta, aika paljon.
Äh. Haluaisin tähän blogiin taltioida näitä kaikkia tunnelmia täältä, mutta joitain asioita on niin vaikea kirjottaa sanoiksi, varsinkaan kaikkien nähtäväks. Silti onhan tää nyt pääasiallinen tunne täällä. Ihastus!
Mä tykkään siitä, miten se väsyneenä alkaa puhua englantia niin, että se kuulostaa ihan saksalta ja en ymmärrä mitään. Ja siitä, miten se tekee aina samat kielioppivirheet ja kuulostaa huvittavalta. Siitä, että se tietää aina, miten mihinkin mennään ja jos se kerran vilkaisee karttaa, niin sen muistaa sen reitin. Ja sitten kun mä tyhmä kana oon kääntymässä just päinvastaisen suuntaan, se kääntää mut. Ja ihmisjoukossakin ohjailee mua selästä. Tykkään siitä, etten yhtään tiedä, mihin mä oon menossa, mutta aina perillä syödään. Ja siitä, että se uskaltaa syödä kalaa, vaikka siinä olis ruotoja. Ja siitä, että se laittaa mulle ruokaa ja syöttää sitä mun suuhun haarukalla, ja mä tykkään olla niin avuton.
Siitä, miten se mutisee itsekseen. Ja siitä, miten se innostuu selittämään supertarkasti jotain juttua, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään ja puolivälissä kysyy yhtäkkiä epävarmana, että etkö halua kuulla? Ja mä sanon, että puhu vaan.
Tykkään havahtua unesta siihen, että joku silittää mun päätä ja tykkään myöhästyä koulusta siksi, että joku vetää takaisin peittoihin niin, että vahingossa nukahtaa uudestaan, vaikka kello on jo soinu. Tykkään seurata sitä syrjäisten puistojen pimeisiin nurkkiin.
Ihan liikaa tykkään siitä, kun me piirretään yhdessä. Piirtäminen on semmoinen point of no return, sitten tietää sydämessään, että on jo liian myöhäistä.
Ihanaa elämää. Välillä vaan pelottaa ihan hulluna, että jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin sit se ei ookaan. Oonko oman elämäni ja tän suhteen Treffimies?
Kohta kolisee. Tietää, muttei halua tietää.
Sitä vaan toivon, että soispa täällä Espanjassa edes joskus Tehis.
Sä luet
Mä katson, kun sä luet
tai oikeastaan sua
sä oot aika ihana
Mmm..
Sun kätes hentoiset
sun hiukses silkkiset
Mä taidan rakastua
Mä haluun sut
Mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien
Hei
Mä päätän keskeyttää
sut, vaikka kesken jää
kenties jotain jännää
Anna pusu
Anna suudelmakin
mä susta kumminkin pidän,
vaikkei tää ikuista oo
Mä haluun sut
mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien
tai oikeastaan sua
sä oot aika ihana
Mmm..
Sun kätes hentoiset
sun hiukses silkkiset
Mä taidan rakastua
Mä haluun sut
Mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien
Hei
Mä päätän keskeyttää
sut, vaikka kesken jää
kenties jotain jännää
Anna pusu
Anna suudelmakin
mä susta kumminkin pidän,
vaikkei tää ikuista oo
Mä haluun sut
mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien
Tänään täällä, huomenna toisaalla
Mä meen huomenna Barcelonaan muuten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)