Vuoristoratailua

Täällä taas. Aika kuluu toisaalta jotenkin hirveän nopeasti täällä, päivät menee ihan hujauksessa, vaikkei edes mitään erikoista tekis.

Kerrataanpa nyt siis taas.

Tylsän perjantain jälkeen oli ihan kiva lauantai. Oltiin sen kielikurssin kanssa päiväretkellä Avilassa, joka on keskiaikainen kaupunkin reilun tunnin ajomatkan päässä Madridista. Mua ei etukäteen hotsittanu toi reissu paljon yhtään, mutta loppujen lopuks siellä oli varsin mukava käppäillä. Ei ollu tungosta ja oli mukavan hiljaista. Suomalaisen sielu sai lepoa, etenkin kun kaupunki on vielä tunnettu siitä, että siellä on aina kylmä. Ihanan virkistävää! Olis tosin ollu vielä hiljaisempaa siellä, ellei jenkit olis koko ajan kälättäny siitä, miten ne jäätyy ja niiden kädet on kuoliossa. Siellä oli siis -5 astetta pakkasta ja jengillä tyyliin kahdet farkut päällekäin ja viis paitaa. Mariokin yritti niille useampaan kertaan sanoa, että aistitteko tämän mystisen tunnelman täällä, mutta en tiedä aistiko ne mitään siinä sähläämisen ohella.
Käytiin semmosessa isossa kirkossakin, missä oli kuvaaminen kielletty ja  kovalla äänellä puhuminen, koska se on pyhä paikka, niin nää vaan laittoi salaman pois päältä ja räpsi kaikkea. Haha, huvittavan näköinen Jeesus. Oh Shit, mun sormet paleltuu. Mua rupes jo ärsyttämään toi.
Ne on muutenkin tyhmiä ton valokuvaamisen kanssa. Nyt ne on vakuuttuneita siitä, että mä oon joku pro-kuvaaja (mitä en siis todellakaan ole), koska tietenkin yritän sommitella mahdollisimman hyvän kuvan. Tekis mieli antaa yks vinkki: PYSÄHDY kun otat sen kuvan. Nää vaan räiskii kävelyvauhdissa menemään.
No, mikäs siinä, sopii mulle tämmöinenkin kunnia-asema.
Avilassa käytiin myös syömässä aamulla churroja, eli espanjalaisia "munkkeja" joita dipataan kaakaoon. Se churro on kyllä yllättävän suolaista (ja sairaan rasvaista) ja kaakao taas on puolestaan pikemminkin suklaakeitto. Ihan käsittämättömän paksua tavaraa. Mutta kyllä tolla setillä varmaan suonensa sais tukittua.
Iltapäivällä syötiin pahaa ruokaa kahvilassa. En oo vielä täällä päässy oikein syömään mitään kunnollista espanjalaista ruokaa. Tapaksia toki, mutta muu syöminen on ollu tommosta ranskalaiset leivitetyn kananpalan kanssa -osastoa. Koulussa opin viime viikolla, että Madridin perinneherkku on Los Callos. Callo on suorana suomennoksena 'känsä' tai 'kovettuma' ja toi ruoka on siis jonkinlainen pötsi, jossa on pilkottuna muutkin lehmän elimet. Yök. En oo enää läheskään yhtä innoissani, kun näen, että jossain on aitoa madridilaista ruokaa tarjolla, vaikka opettaja vakuuttikin, että toi on hyvää.

Illalla hengasin ensin Anitan ja kahden sen Suomesta visiitille tulleen kaverin, sekä parin muun suomalaisen kanssa. Puheenaiheena paikallisten tapojen ällistely. Toisaalta ihan mukava niitä on päivitellä suomeks. Sitten minä ja yksi toinen suomalainen tyttö lähdettiin jenkkien bileisiin. Ne oli jossain baarissa, joka oli ihan täyteen ammuttu, ja oikeastaan heti, kun päästiin sinne, ne sanoikin, että vaihdetaan Bigglesiin. Mentiin sitten taas sinne, oli ihan ok, mutta ei mitään erityisen hauskaa kumminkaan. Sunnuntaina olin kuitenkin niin poikki, että nukuin vaan koko päivän, vaikka muut meni museoihin ja kirppikselle. Ei voi jaksaa.
 Olisin ollu ihan valmis makaamaan aloillani koko päivän, mutta illalla mulle soitti Sarah Jolly, jolla oli synttärit. Se pyysi tapakselle, ja en viitsiny kieltäytyä, kun sillä oli muutenkin niin rankkaa, kun se täytti 20 eikä oo enää teen. :((((
Siellä tapaksella oli ihan ok, mutta sitten joku tietenkin ehdotti, että pitäiskö nyt kumminkin pyörähtää baarissa, kun on Sarah Jollyn syntymäpäivä. Baarissa sitten joku ehdotti, että pitäiskö nyt kumminkin meidän kaikkien ottaa tequilat kun on Sarah Jollynm syntymäpäivä. Siitähän se ajatus sitten lähtikin, mutta oli kyllä tosi hauskaa. Tulin vasta aika myöhään yöllä kotiin. Ja joo, en jaksanu mennä maanantaina kouluun.

Menin sen sijaan el Corte Inglesin ruokaosastolle ja ostin kaikkea kaipaamaani, kuten sitä oikeeta maitoa ja semmosta Realin tapaista ruisleipää. Siellä oli tosi kallista, mutta ehdottomasti olo kyllä koheni, kun sain hankittua noita perustarvikkeita.

Eilenkin oli ihan normipäivä, mutta tosi raskasta jotenkin. Koulussa oli pistarit verbien perfekti muodoista, ja vaikka mä osaan ne kyllä, koin ihan totaalisen black outin, enkä muistanu yhtään, että mikä juttu se olikaan. Se meni siis ihan päin helvettiä. Sitten en muutenkaan tajunnu kunnolla, mitä puhuttiin, ja tuntui, että saan jonkun paniikkikohtauksen, kun koko ajan se opettaja vaan puhuu ja puhuu mulle, ja mä en kerta kaikkiaan ymmärrä, ja sitten siinä tilassa en saa edes englantia ulos, ja koko ryhmä vaan tuijottaa, että sano nyt jotain. ÄÄH. Sitten kun aloin hermostua, niin menetin keskittymiskykyni kokonaan ja kaikki alkoi vaan mennä semmoseks mössöks mun päässä, ja tuntui, ettei se lopu ikinä.
Kun pääsin vihdoin kotiovesta sisään ja omaan huoneeseen aloin vaan parkua saman tien. Välillä tuntuu niin raskaalta, kun ei voi kunnolla ymmärtää mitään eikä saada muita ymmärtämään. Se vaatii semmosta tiettyä "whatever" -olotilaa, jossa ei suhtaudu mihinkään niin hirveän vakavasti. Mutta heti jos sitten kumminkin joku asia liikuttaa tavalla tai toisella, niin se on ihan uskomattoman turhauttavaa, kun on niin voimaton tekemään tai sanomaan mitään. Jotenkin tuntuu, että on vanki sekä vieraassa paikassa, että omassa itsessään.
Itkin eilen melkein koko illan, koska sitten kun se paha mieli vielä saa valtaansa, eikä oo ketään ystävää, joka tulis ja piristäis, niin siitä on niin vaikea päästä ylös. Jotenkin sitä tuntee olevansa niin kaukana, vaikka voi puhua Skypessä ja chattailla netissä.

Mua on tässä kulttuurishokkien ja väärän maidon kanssa kamppaillessa ahdistanu kovasti myös työkuviot kesän osalta. En oo ollu tänäänkään koulussa, koska jumituin aamulla koneelle lähettämään sähköposteja  "Hei, miten kesätoimittajavalinnat etenevät? Olisin edelleen kovasti kiinnostunut työskentelemään teillä!" ja miettimään, että mihin muualle hakisin. Tääkin on jo edistystä siihen, että eilen illalla päätin lyödä hanskat tiskiin lopullisesti.
Mutta nyt kumminkin on hyvä fiilis, koska mulle soitettiin sieltä Etlarista, että sittenkin olis järjesteltävissä kesäpätkä sieltä. Pääsen siis heinä- ja elokuuks sinne. Tietenkin nyt saa rahaa saamatta parilta viikolta, mutta toisaalta henkiseltä kantilta on ihan kiva, kun on aikaa järjestellä asioita vaihdon jälkeen ja saapahan kerrankin viettää kunnon juhannuksen!
Tuntuu, että iso taakka vierähti harteilta nyt. Ja sanomattakin selvää, että Etlari on aina ollu yks mun toivetyöpaikoista, joten olen melko innoissani. Seuraavaks voinkin aloittaa sen ahdistelun siitä, että nyt ei sais mokata sitten siellä. Mutta ehkä yritän ensteks keskittyä nyt tähän vaihtoelämään, kun muut hommat on kohtuullisen reilassa.

:)

Suklaata ja Salkkareita

Perjantai-ilta Madridissa. Anita ja sen suomalaiset kaverit on menossa tapaksille, jenkit on menossa taas pubkierrokselle. Meitsi on himassa ja korkkasin just uuden Twix -patukan. Villiä menoa.
Toisaalta kyllä oikeesti ihan kiva olla vaan.

Ajattelin taas Salkkareita katella.

Kamala ikävä Artoa. Tänään oli semmoinen päivä, että olisin halunnu olla sen tukena. Luin tänään määritelmän siitä, mistä tietää, että rakastaa. Siitä, että tulee paha mieli, jos toisen hillomunkista puuttuu hillo. Alkoi ihan itkettää, ja nyt oli vähän tommonen juttu.

Positiivista tänään: Kävin lievittämässä koti-ikävää syömällä tuttua ruokaa, eli Mäkkärissä. Sairasta sinänsä.
Ostin puhelimeen lisää puheaikaa espanjaks. Sekä minä, että myyjä olimme kauhuissamme, mutta ihan hyvinhän se meni.
Tajusin ennen Anitaa, mitä El Corte Inglesin myyjä sanoi. ;) Lälläs-lää. Anita ostaa päräytti sieltä niin ison patjan, ettei se mahdu edes mun huoneeseen. Mutta nyt kelpaa kyläillä.
Käytin äitin ostamaa paitaa, jota ensin oudoksuin, mutta joka onkin nyt tosi kiva.
Saara chattaili mulle Facebookissa.

Ei tuu mieleen muuta positiivista, vaikka ei tää päivä nyt mikään ihan floppikaan ollu. Huomenna mennään tosiaan retkelle yhteen lähikaupunkiin, en muista kerroinko jo siitä.

Silloin kun tultiin tänne, tutustuttiin Anitan kanssa lentokentällä yhteen suomalaiseen tyttöön. Sen sukunimi on Ruokamo, ja sillä oli ollu huvittavia tapauksia, kun se joutuu tavaamaan nimensä englanniks. Eli siis are you ok M.O.
Kerroin ton hupaisan jutun myös jenkeille, mutta ei ne tajunnu. Ne kertoi mulle hupaisia juttuja elämästä kampuksen dormilla, mutta en mä tajunnu. Kuulostaa painajaismaiselta.

Vapaapäivä

Tänään pidin ihan omavaltaisen vapaapäivän. Aamulla väsytti hirveesti, joten nukuin ensin pommiin, jonka jälkeen totesin, että vittu antaa olla.
Olipa ihanaa. Nukuin vaan pitkään, täällä asunnossa oli kerrankin hiljaista... En yhtään ahdistunu siitä ajatuksesta, että ulkona paistaa aurinko ja on kaikkea nähtävää ja koettavaa, mutta mä vaan kyyhötän sisällä. Oikein hyvä oli. Sitten asensin Spotifyn uudelle läppärilleni ja kuuntelin vähän Tehistä koti-ikävän lievitykseksi. Tuntui, että kyllä tää ehkä tästä.
(En kyllä tajua, miten ihmiset on pystyny näihin vaihtohommiin jo joskus aikoina ennen nettiäkin, nimittäin mun ehdoton henkireikä on kyllä se, että voin roikkua tavalliseen tapaani jossain Lööpin foorumilla. Miten yksin sitä olisikaan maailmassa, tai siis maassa maailmassa, jos ei olis tätä.)

Sitten neljän aikoihin meillä oli tutustuminen Museo del Pradoon. Siellä oli erinomaisen vaikuttavia taideteoksia. Mainio oppaamme Mario oli taas selostamassa ja yritti reilussa tunnissa esitellä meille valtavan museon kiinnostavimmat kohteet. Mä tykkäsin eniten Goyan "mustista maalauksista", joista kuuluisin on varmaan "Saturnus syö omat lapsensa". Ne oli tosi vaikuttavia. Ja tietenkin näistä vanhoista ja klassisista tauluista puhuttaessa mä tykkään aina kovasti hollantilaisista taiteilijoista. Muistaakseni ens viikolla on vierailu nykytaiteen museoon, sitä odotan tosi paljon! Siellä on sitten ainakin Picassot ja Dalit tietenkin.

Yks asia, mistä tykkään niissä jenkeissä on niiden tapa kehua kaikkea. Siis tietenkään ne ei varmaan ees tarkota mitään millään, mutta se on kumminkin aika kivaa, kun ne on koko ajan sanomassa jotain hyvää toiselle. "I just love you" ne sanoo vähän väliä. Ja aina kun saavun paikalle hengästyneenä ja kaikki sekaisin, joku henkäisee "Oh wow, someone is looking hot today."
Ne oli menodssa tänään johonkin niiden lähipubiin ja ajattelin mennä mukaan, jos vaan taas saan niihin yhteyden. Se kyllä jotenkin hermostuttaa, että niiden kanssa asioista sopiminen on aina jotenkin epämääräistä. Mä kaipaisin selkeitä kellonaikoja ja jotain järjestelmällisyyttä. En tajua miten ne aina tajuaa toisiaan, ja mä odotan edelleen jotain täsmällistä suunnitelmaa, tyyliin tapaaminen karhulla kello 19.05 tasan.
No jaa.

Metsään ikävä.

Huh, enpä oo taas saanu aikasiks päivittää blogia pariin päivään, ja tietysti kaiken näköistä on jo tässäkin ajassa ehtiny tapahtua. Otetaanpa siis pikakertaus menneisiin päiviin, mikäli se nyt ketään kiinnostaa.

Lauantaina laiskottelin pubeilun jälkimainingeissa kotona ja ajattelin, että hyvä levätä välillä. Se suunnitelma kaatui tietenkin heti, kun Lisa chattas mulle ja halusin välittömästi lähteä jonnekin sen kanssa. Lisa on siis yksi suomalainen tyttö, johon tutustuin täällä.
Mentiin ensin yksille 100 Montaditokseen. Tiskillä tarjoilija ei suostunu palvelemaan meitä. Siis täällä nyt ei oo yleensäkään mikään iloinen ja kohtelias palvelu missään, mutta toi oli kyllä jo omaa luokkaansa. Ensin se palveli kaikki muut ihmiset siitä tiskiltä, nekin, jotka vasta tuli siihen, ja lopulta, kun vain me oltiin jäljellä, se huuteli meidän päiden yli sinne saliin, että mitäs sais olla ihmisille. Lopulta se sitten pitkin hampain myi meille ne juomat, mutta selkeää vastenmielisyyttä siinäkin oli. En oikein tiedä pitäiskö tommosta itkeä vai nauraa. Nyt se tavallaan huvittikin, mutta aloin kyllä miettimään, että miltä oikeesti tuntuu olla joku maahanmjuuttaja tai vastaava. Niille varmaan käy noin jatkuvasti, en usko, että se jaksais kovin montaa kertaa huvittaa.

Seuraavaksi siirryttiin irkkupubiin. Siellä oli kova tungos, kuten kaikkialla täällä, mutta saatiin ihme kyllä pöytä sieltä. Siihen pöytään sitten tulikin kaikenlaisia jutustelijoita, mm. yks tyyppi, joka osas ehkä viis sanaa englantia, mutta oli sitäkin innokkaampi kommunikoimaan niiden sanojen avulla, sekä 17-vuotias siloposkinen söpöliinipoika ystävineen. Sille kaverille olin kerrottu varmana tietona, että Suomessa on niin kylmä, että ulos mennessä on pakko juoda alkoholia. Jollain on taas välähtäny. Tuntui, ettei meidän valistustyökään kumonnu tota uskomusta, vaan hän piti siitä kiinni.
Irkkubaarista siirryttiin jonkun flyerinjakajan houkuttelemana Palace -nimiselle klubille (tai joku semmonen se oli). Lisa oli kauhuissaan, koska siellä oli aika vanhaa ja aika järkyttävän näköistä porukkaa, mutta itseasiassa siellä oli sitten lopulta varsin hauskaa. Vähän tilaa liikkuakin ja musiikkikaan ei ollu niin lujalla, että tukka heiluu tuulessa, vaan semmosella normaalilla tasolla. Alettiin aika pian jutella joittenkin tyyppien kanssa, se oli ihan hauskaa myös. En voi valitettevasti nyt sen tarkemmin muistaa, että mitä siinä keskusteltiin, koska olin juonu muutaman supervahvan pikku drinksun, mutta jotain syvällistä se tietenkin oli. Itse en niinkään tuntenu mitään kipinää sen oman juttukumppanini kanssa, mutta annoin mun numeron sille, kun se pyysi. Luulin, että se oli joku semmonen kohteliaisuusjuttu, että täällä on aina tapana pyytää numeroa, vaikkei ees aikois soittaa. Nyökyttelin vaan siinä mukana, että si si, totta kai ja erotessa kotiovella huusin, että nähdään. (Suomeenkin vois muutenkin rantautua saattamiskulttuuri, koska on kivaa, kun joku saattaa, eikä sitten edes yritä ängetä sisään tai mitään.)
Oli tosi hauska ilta kaikin puolin ja vielä seuraavanakin päivänä olin hyvällä tuulella, ennen kaikkea siks, että tuntui, että sain uuden hyvän ystävän tosta Lisasta.

Sunnuntaina nukuin ensin melkein koko päivän, mutta sitten Anita tuli koputtamaan, että lähdetäänkö ulos. Käytiin kävelemässä, ottamassa valokuvia ja kahvilla. Erinomaisen hyvää kakkua syötiin. Oli oikein mukava päivä, etenkin kun tajusin, että ainakin Maikkarin netti-tv näkyy täällä, ja voin kattoa Salkkareita monta jaksoa putkeen, ihan ku Suomessakin viikonloppuisin.

Maanantaina oli sitten taas ihan normipäivä koululla. Mä olin maanantaifiiliksissä muutenkin, mutta sitten koulun jälkeen Sara, Alicia ja Mar sanoi, että ne on menossa yhteen outlet -paikkaan, haluanko tulla mukaan. Päätin sitten lähteä sinne. Just kun olin bussissa menossa, niin se lauantaina mun numeroa pyytänyt tyyppi, eli Angel otti yhteyttä, ja kysyi, että lähdenkö illalla kahville. Suostuin siihen, mutta se kyllä pilasi sitten mun ostosreissun, koska tuli kiire ja tietenkin olin vähän hermostunu. Toisaalta kyllä yllättävän vähän, mutta se varmaan johtuu siitä, etten a. ollu oikeastaan kiinnostunu siitä b. täällä on niin kauheeta koko ajan muutenkin.
Odotutin sitä kaikeks lisäks jonkun tunnin, kun olin niin paljon myöhässä, mutta se oli kyllä ihan kiva silti. Se näytti mulle sen suosikkikahvilan ja kertoi, että siellä on kaupungin paras suklaakakku (ja hyvää se olikin!) ja toisen paikan, jossa on hyvä juoda sangriaa. Tykkäsin kummastakin paikasta tosi paljon. Lisäksi oli kivaa keskustella sen kanssa kaikista espanjalaisista tavoista ja se selitti mulle jotain sanontoja yms. yms. Paikallinen opas on varmaan kyllä paras tapa päästä sisälle uusiin kuvioihin.
Se oli vaan aika outo, kun se ensin selitti siitä, että espanjalaiset on niin kiihkeitä, ja jos mies on kiinnostunu naisesta, niin se käy heti kiinni ja haluaa hulluna suudella. Se kumminkin itse istui ihan kohteliaan etäisyyden päässä musta, joten ajattelin, että se ei oo sitten ainakaan kiinnostunu musta, minkä fiiliksen olin saanu jo lauantaina. Harkitsin, että ehkä se halus vaan harjoituttaa englantiaan tai jotain. Mutta sitten kumminkin se alkoi yhtäkkiä puhua siitäkin, että se pelkää, ettei saa ikinä suudella mua ja kun lähdettiin pois, se ehdotti, että hankitaan pullo viiniä ja mennään sen luokse. En kumminkaan tälle ajatukselle lämmenny, vaan tulin kotiin ja sen pelot suutelemisestakin kävi toteen. Sori Angel.
Oli ihan kivaa, mutta en tiedä miten tämmönen deittailuhomma toimii, jos ei kiinnosta edes.

Eilen meillä piti olla vuorossa koulun jälkeen kunionkaan linnaan tutustuminen, mutta yllättäen kuningas olikin sitten pistäny portit kiinni ja sillä oli muuta tekemistä. Meillä on täällä semmonen mainio opas nimeltä Mario, ja Mario tietää kaikesta kaiken. Se sitten organisoi lennosta uuden kierroksen lähellä sijaitseviin kiinnostaviin kohteisiin, ja kun se ei enää muuta keksiny, johdatti meiät baariin. Koulu tarjos meille siellä kaks tuoppia olutta, ja niiden mukana tuli tietenkin tapaksia. Tapakset on kyllä ihan mahtava asia!
Minä, Alicia, Sara ja Mar jäätiin vielä sinne, koska Saralla oli yks työharjoitteluun liittyvä homma myöhemmin, ja sen piti odottaa sitä. Se lähtikin jonkun ajan kuluttua ja meiänkin piti, mutta sitten sen baarin omistaja hyökkäs siihen, ja halus tarjota meille uudet oluet ja tietenkin lisää kaikkia tapaksia. Sitten kun se oli tehty, niin muut sen baarin asiakkaat (kaikki jotain äijiä) innostui, ja nekin halus tarjota meille olutta, joten loppujen lopuks siinä tulikin sitten juotua aika paljon, mutta myös syötyä illallinen tapaksina. Oli tosi kivaa. Ne Sara ja Alicia on parhaat kaverukset Jenkeissä ja niihin on tavallaan vähän vaikea tutustua ehkä siks, mutta nyt kun se Alicia oli yksin, niin sekin oli tosi kiva ja sain paljon paremman kuvan siitä. Ylipäätään jenkit ei enää kyrsi niin paljon, kun niihin on tutustunu paremmin, vaikka onhan niillä omituisia juttuja joskus ja paljon haikailua amerikkalaisten asioiden perään. Toisekskin mun englanninkielen taito on tässä eniten skarppaantunu, joten pystyn jo ottamaan osaa keskusteluihin, koska ehdin huutaa sinne väliinkin jotain ja oon alkanu myös puhua toisten päälle ihan röyhkeästi. Tämä ominaisuus on täällä tosi tärkeä, mutta pitää yrittää huolehtia, ettei se jää pysyväks tavaks...

Tuntuu siltä, että olotilat menee jotenkin aaltoina. Eilen oli tosi hauskaa, mutta tänään olikin sitten jotenkin kurjaa. Tuntui, että koko ryhmä oli jotenkin down tänään, aika moni oli poissa koulustakin ihan vaan siksi, ettei ne jaksanu ja ilmapiiri oli semmonen vaisu.
Mäkin menin aamulla puoliks tahallani väärään bussiin, kun halusin vaan viivytellä kouluun menoa.
Jotenkin on semmoinen olo, että loma oli hyvä, mutta aika palata taas kotiin. Pienet asiat alkaa ärsyttää. Bussissa nasaaliäänellä huutava latino. Jonossa etuilijat. Se, että kaikki kävelee niin hitaasti, mutta ei väistä yhtään. Naapurin mies, jonka joka neljäs sana on äänekäs "Vale!" Sen ääni kuuluu mun huoneeseen niin hyvin, niinku ei olis seinää ollenkaan välissä. Ja uskomatonta, miten paljon voikaan kyrsiä se, ettei saa yhtäkkiä syödä tuttuja ruokia. Mä en oo ees mikään nirso ja innoissani kyllä maistelen kaikkea herkkua täällä, mutta sitten arjen paineessa hermo kiristyy, kun ei saa niitä tuttuja safkoja. Ihan ykkösenä on maito. Miten voi olla mahdollista, ettei näillä oo oikeeta maitoa täällä? Jotain semmosta kauheeta kuraa on, joka säilyy huoneenlämmössä. Nami. En pystyny syömään ees murojen kanssa. Kakkosena närästää kouluruoka, koska koululta saa vaan kaikkea pullaa ja sipsiä, valkoista leipää, jossa on jotain kinkkua välissä ja ei yhtäkään kasvista.
Tänään ostin jotain kasvissosekeitoksi luulemaani, mutta se olikin jotain kalalientä. En muista mikä sen nimi oli, mutta jo kaupassa nauroin, kun mulle se ääntyi "kalapaska". Ei olis pitäny nauraa.
Haluaisin, että ihmiset ymmärtäis mua, ja mä niitä, ilman kauheita ponnisteluja. Tänään mun metrolippu ei toiminu ja menin kassalle kysymään siitä. En osannu sanoa muuta ku, että Porque no? Se kassanainen vaan nauroi mulle, mutta korjasi se sen lipun.
Toisaalta sitten taas ruokakaupankassalla huomasin, että ymmärsin oikeasti mitä se sanoi, enkä vaan arvaillu, ja, että ymmärrän nykyään hinnan ilman, että täytyy kurkata siitä kassakoneesta, että mikä se on.
Pitäis kai osata jotenkin iloita tommosesta pienestäkin.
Myös jäätee on hyvää ja alioli.

Pub ryömintää

Eilen oli, kuten tunnettua, perjantai, ja lähdin kielikurssikavereiden kanssa Madridin yöelämään. Valmistauduin koitokseen nukkumalla koulun jälkeen viisi tuntia. Sitten ryntäsin kauheella kiireellä tapaamispaikalle Solin karhulle, missä sainkin seisoskella hyvän tovin yksikseni. Dorka suomalainen.
Mä luulin, että ohjelmassa olis ihan tavallista juhlintaa, mutta muut olikin päättäny, että osallistutaan pub crawlingiin. No, mikäs siinä. Mulle ei kyllä oikein ikinä selvinny, että kuka sen tarkalleen ottaen edes järjesti, mutta maksoin mukisematta kymmenen euroa humaltuneelle irlantilaiselle, ja seurasin mölisevää bilettäjälaumaa pitkin Madridin keskustaa.
Ohjelmaan kuului kolme pubia ja yks yökerho, mutta henk. koht. en kyllä tajua, että mitä eroa noilla olis muka kuulunu olla. Pubitkin oli ahtaita paikkoja, joissa laservalot risteili ja helvetillinen discojumputus soi todella lujalla. No, vähän voitelua koneistoon ja sekaan vaan. Totta puhuen en kyllä ite ollu yhtään päissäni, olis ehkä kannattanu olla, nimittäin noi baarit oli tosissaan ahdistavia.
Etukäteen olin lähes varma, että päädyn lopulta eksyneenä harhailemaan jonnekin sivukujille, kun kukaan ei muista kaivata mua, mutta tällä kertaa jenkit yllätti ja ihan jopa muisti välillä sanoakin mulle jotain. Ja mulla oli oikeesti ihan kivaa. Jotenkin vaan hämmentää niitten kanssa, kun itse nyt olin ihan normaali oma itseni ja sitten ne hoki vuoron perään, että "Emi, we love you, you are always smiling." ja "Emi, are you sure you are ok and havin fun?" En tienny, että onko mun käytöksessä jotain epäilyttävää. Ehkä on. Oikeesti oli ihan hauska ilta, mutta ei mun tyyliin kuulu tietenkään koko ajan hihkua ja julistaa rakkauttani kaikille. Aika paljon kyllä vaan seurasin sivusta yksinäni, kun kaikki muut mennä hyöri siellä ja tutustui uusiin "ystäviin" eli kauan kaivattuihin spanish boyseihin.
Mitä tulee miehiin täällä, niin se ei muuten tunnu olevan yhtään totta, että vaaleus olis jotain valttia täällä. Muhun kiinnitetään täällä ihan yhtä vähän huomiota ku Jyväskylässäkin, eli juuri kukaan ei tuu puhumaan mulle, ja nekin jotka tulee, on ollu kiinnostuneita siitä, että mistä oon kotoisin. Kun kerron, että Suomesta, ne kyselee matkailuvinkkejä. Mutta mikäs siinä. Sitä paitsi täällä on niin uskomattoman hyvännäköisiä naisia, että kuka mies nyt jotain hiusten väriä ees kattoiskaan.
Jenkit kyllä tais saada kaipaamaansa actionia sillä saralla, yks lähti jonkun miekkosen mukaankin, vaikka sitä kovasti kyllä yritettiin estellä. Toivottavasti siinä ei käyny mitään. Kuuntelin sivukorvalla mitä sekin mies sitä Melissa-raukalta kyseli ja hän vaan yritti vastailla, ja olin ihan tyytyväinen, etten oo enää ite 19-vuotias. Vaikka senpä takia varmaan saankin istua ihan yksikseni kun oon kyyninen vanha ämmä. Mutta hyvä niin.

Kotiin lähdettiin siinä viiden aikoihin. Jotkut aikoi odottaa tunnin metron aukeamista, mutta mä päätin kävellä kotiin, kun matka oli niin lyhyt. Yks niistä jenkeistä, Matt, lähti samaan suuntaan ja kysyi, että haluanko, että se saattaa mut kotiin. Sanoin kumminkin, että pärjään ja se vaikutti huojentuneelta. Oli kyllä vähän epämukavaakin sitten kumminkin, kun lähdin kotiin päin, ja vähään aikaan en ollu ihan varma, että mihin oon menossa. En viittiny levittää mitään karttaa siinä keskellä tietä, vaan yritin vähän kaulaliinan alla vilkuilla sitä. Tietenkin joku musta mies bongas, että tuolla menee joku hämmentynyt naisihminen ja lähti seuraamaan mua. Sanoin, että en ymmärrä espanjaa, mutta sitten se yritti englanniks. Siihen en vastannu mitään, mutta se vaan seuras mua. Alkoi oikeesti ottaa päähän, kun pelkäsin, että kävelen koko ajan väärään suuntaan. Lopulta sanoin sille suomeks, että no mistähän säkin muka haluat noin kovasti jutella, ja se sanoi "Oh" ja sulautuu mustaan Espanjan yöhön. Ja mä huomasin olevani just omalla kotikadullani.

Nyt perkele hiljaa.

Tänään ei oo ollu mikään ihana päivä.
Aamulla kävelin vahingossa väärälle metroasemalle ja myöhästyin koulusta, mutta eipä siitä kyllä kukaan sanonu mitään. Koko aamupäivä tankattiin koululla verbejä ja vaikka tiedän, että ne on tosi tärkeät mulle osata, niin se oli kyllä inhottavaa. Sitä paitsi eteneminen oli niin nopeaa, etten niitten jenkkien mölinän alta oikeesti ees kuullu mitään vastauksia. Mua vituttaa ihan hulluna, kun ne koko ajan kiekuu sitä saatanan ärsyttävää jenkkiespanjaa. Tengou un perrou. Miksei ne voi olla hiljaa ees silloin, jos ne ei todellakaan tiedä. En tiedä kuuleeko ne itekään sitten sitä vastausta, kun siihen päälle ne hokee yllättynyttä "Oh? Oh!". Koko vitun ajan.
Muutenkaan mä en jaksa niitä.

Kesken päivän menin lukemaan sähköpostit, ja siellä odotti kannustava, mutta pahoitteleva tieto siitä, etten saanu suuresti toivomaani kesätyöpaikkaa. Harmitti niin paljon, että piti mennä vähäks aikaa vessakoppiin miettimään. Yritin uskoutua parille jenksukalle, mutta ne vaan kuittas, että oh, you'll probably find another job back at home. Olis tehny mieli enemmän kuin vähän avautua niille siitä, miten vois olla vaikka hiljaa, jos ei mistään mitään tiedä. Siis eihän nyt munkaan koko maailma oo yhdestä kesätyöstä kiinni, mutta en kyllä usko hetkeäkään, että löydän jonkun työn heinäkuussa Suomesta noin vaan.
Mutta ihan turha niille on mitään sanoa, kun ei ne kuuntele. Mä vihaan niitä. Vihaan! Vihaan sitäkin, että en ees halua niitten tyhmään klikkiin mukaan, mutta silti tunnen itteni ulkopuoliseks, kun en pääse siihen. Tuntuu, että siinä toisessa ryhmässä on järkevämmän oloiosia tyyppejä, mutta loppujen lopuks ollaan aika paljon noissa omissa tasoryhmissä, kun tauotkin on vähän eri aikaan jne. Huomenna siihen ryhmään kai tulee uus jäsen, joku hollantilainen jätkä, joka tänään ilmestyi paikalle GAYLIFE!! -paidassa. Jotenkin en saanu siitäkään semmosia viboja, että se olis mun uus paras ystävä täällä, mutta you never know. Samalla tuli myös lisää amerikkalaisia, mutta ne menee käsittääkseni siihen edistyneeseen ryhmään.

Varsinaisten luentojen jälkeen mentiin ekskursiolle el Retiro -puistoon, tai amerikkalaisittain ell Retiirou'hun.
Se on semmoinen isohko puisto Madridin keskustassa. Siellä oli ihan mukavaa, vaikka mä olin niin väsyny ja vittuuntunu, etten jaksanu ees yrittää kuunnella opastusta. Otin vaan kuvia lapsista ja koirista. Sinne puistoon on varmasti kiva mennä kesällä. Toisaalta tänään oli suomalaisittain ajateltuna lähes kesäinen lämpötila. Ja nyt talvella siellä puistossa oli kivaa, kun siellä ei ollu ihan hirveesti ihmisiä. Tällaisena päivänä, jolloin harmittaa ja väsyttää on oikeastaan varsin mukavaa, kun ympärillä ei koko ajan huuda hulluna jengiä.

Rauha ja hiljaisuus jäi kyllä kauas taakse retken jälkeen, kun mentiin yhteen tapas-ketjuun, tai se on semmonen vähän pikaruokapaikka. Siellä on keskiviikkoisin kaikki euron, mikä on aika hyvä diili, kun yleensäkin iso olut sisältää yhden semmosen montaditon, eli sämpylän. Eurolla siis noi molemmat ja toisella eurolla jotain muutakin. Siellä oli ihan törkeesti porukkaa. Ja volyymitaso korkeammalla ku suomalaisessa yökerhossa parhaana bilepäivänä, vaikkei ees musiikki soinu. Voi luoja sentään, miten ihmiset jaksaa huutaa.
Mutta olisin mä kauemminkin siellä istunu, mutta nää halus heti lähteä, kun oli yhet otettu.
Siinä vielä yks asia, mikä ärsyttää niissä.

Päivälläkin kuljettiin joku tunti ettimässä vitun Strarbucksia. On +16 astetta lämmintä ja aurinko paistaa, joka nurkalla on cervezeria tai joku tapas-paikka, ihmiset istuu terassilla ja picostelee vähän jotain, mutta ei. Starbucks. Tuli ihan erityisesti Japea ikävä.
Muutenkin käy ärsyttämään se jatkuva vouhotus amerikkalaisesta ruuasta. Eikö oo välipalapatukoita. Eikö oo Chees Buffseja? Oh I miss hamburgers from my school ( no suomalaista kouluruokaa kyllä kaipaan mäkin). There's a Donking Donughs right next to my place. Ja Dominpos ja NYC Pizza Place.
Yhtenä päivänä yks niistä söi mandariinin ja suositteli muillekin tätä pientä hedelmää, se on jotenkin aika hyvää.
Sitten ne haisee purkalle ja hiuslakalle ja hajuvedelle. Ja niillä on ripsipidennykset ja *kuiskaten* fake hair. Ja niiden pahin pelko on se, ettei täältä löydy hyvää kulmakarvan vahaajaa. Siis oikeesti, nekin ketkä ei ees meikkaa ja vaikuttaa muutenkin vähän nössöiltä ikävöi kulmanvahaajaa.

Mä ikävöin pohjois-eurooppalaisia. Miten hädissään sitä ihminen voi olla, että alkaa kaipaamaan vaikka saksalaisen seuraa?

Can you handle this? Yes.

Tänään päätin kokeilla toista bussireittiä, joka ehkä olikin kivempi, joskin kestää myös tunnin. Menin aamulla Alucheen ja ihmettelin vähän aikaa, että mitä nyt, mutta uskoin kumminkin pian löytäneeni oikean bussin. Ojensin rahaa kuljettajalle, joka ei ottanu siitä, vaan tuijotti mua. Sitten se sanoi jotain espanjaksi, ymmärsin vain sanan donde -missä, joten ilmoitin määränpääni.
-DE donde eres. No eres espanola. Where are you from, not your destination, se karjui mulle.
Olin ihan hämmentyny, kun koko bussi tuijotti mua kiinnostuneena, enkä sanonu mitään. Kuskikin otti rahan ja alkoi selvittää jotain lähimpänä istuville, varmaan siitä, että kaikkia idiootteja sitä täälläkin liikkuu.

Koululla oli ihan kiva päivä tänään. Meidän ryhmässä on viis ihmistä ja kaikki muut neljä puhuu kiivaasti koko ajan. Mulle se on helpotus. Se on kyllä huvittavaakin, kun ne yrittää koko ajan, vaikkei niillä olis harmainta hajuakaan, ja siinäkin ne vaan puhuu toistensa päälle. Sekin tyttö, jonka kielitaito on kaikista heikoin, puhuu koko ajan, mutta aikamoista spanglishia. Toisaalta ärsyttää se jatkuva mölinä, kun en koskaan kuule, että mikä oli oikea vastaus.
Mutta jo iltapäivällä huomasin, että pystyn oikeasti selittämään jo joten kuten mitä haluankin. Siinä pikku ryhmässä on aika mukava opiskella. Kielioppia ei oo paljon, mutta sanoja opetellaan kovasti ja koko ajan puhutaan. Aika hyvä niin.
Opettaja muuten puolestaan ei osaa lainkaan englantia. Se on jotenkin hassu, ihan mukava, mutta hihittelee koko ajan.

Oppituntien jälkeen lähdettiin kaupungille. Meidän ryhmästä kolme muuta aikoi mennä ostamaan metro/bussikortin, joten päätin mennä mukaan. Oli ihanaa kulkea kaupungilla kun oli niin lämmintä, ihan ku joskus loppukeväästä Suomessa! Aurinko paistoi ja tuli tosi kesäinen fiilis.
Matkalla kioskille Sara halus mennä viemään sen tavarat kotiin, joten poikettiin siellä. Sen hostäiti innostui kun me tultiin sinne ja googletti jonkun outlet-keskuksen meille, että voitais mennä sinne shoppailemaan. Siellä on kuulemma kaikkien mahdollisten merkkien vaatteet -80%. Sitten se johdatti meidät sen vaatehuoneeseen ja esitteli kaikkia hienoja vaatteita, joita hän on hankkinu sieltä. Se oli aika ihana. Kutsui sitä Saraa nimellä ´"Princess". Aww. Viimeseks se vielä kannusti, että keskiviikkoisin on joku halpa kampaaja, menkää kaikki sinne laitattamaan itsenne. En tiiä mikä toi keskiviikko on, kun se opettajakin sanoi, että keskiviikkoisin joku tapas-ketju tarjoaa kaiken eurolla. Iso olut ja joku tapas siis euron. Aika kiva, sinne täytyy hankkiutua.
Ei lähdetty kumminkaan shoppailemaan, vaan etsimään sitä metrokorttimyyntiä, mutta siinä tuli kaikkia mutkia matkaan kyllä, joten lopulta käveltiin pari tuntia ympäriinsä.

Mua alkoi jossain vaiheessa ärsyttääkin, kun vaikka olisin tienny jostain asiasta oikeestikin jotain, niin ne ei vaan kuuntele. Mutta sitten ajattelin, että olkoot, jos ei kerran vinkit kiinnosta. Jotenkin tuntui myös siltä, että ne oli jo muodostanu jonkun oman ihanan ryhmän ja olin jotenkin ulkopuolinen. Lässyn lää. Välillä niitten touhut kyllä muistuttikin ihan liikaa jotain highschool-menoa, en oikein jaksanu aktiivisesti sanoa siihen mitään.
Odotan kyllä jo sitä, että kaikki vaihtarit tulee, jos joku niistä olis vaikka vähän vanhempikin ja kaikki nyt ei ainakaan oo jenkkejä. Haluan olla tyhmä ja ärsyttävä Erasmus-ihminen...
Sain hetkeks vangittua noitten huomion kyllä, kun sanoin, että tekis mieli kaljaa. "Oh my God, do you drink vodka too? I love vodka." Mutta tietenkin se hollantilainen on way more interesting, kun se polttaa marihuanaa kotona. Sorruin jopa polttamaan yhen tupakan päästäkseni jengiin, mutta ehkä mä oon vähän liian vanha siihen.
What ever.

Mutta se, mikä tässä päivässä oli oikeesti hienoa, oli se, että avasin puhelinliittymän ja ostin lopulta ton matkakortin kokonaan espanjaks. Wau! Ihan ällistyttävää, että pystyin siihen. Tiesin mitä sanoa, ja sanoma meni perille.
Kun suhailin metrolla kotiin, oli kyllä niin voittajafiilis.

Hola, si, no -tästä lähtee

Kiitos muuten kaikille, jotka on jättäny jonkun kommentit, kiva kun joku käy lukemassa täällä.

Nyt oon ihan uupunu, mutta tuntuu kumminkin siltä, että haluan kirjoitella vielä jotain, kun kaikki asiat kumminkin pyörii mielessä.
Tänään oli tosi pitkä päivä ja kauheesti kaikenlaista.

Aamulla raahauduin silmät ristíssä metroon. Olin kyllä menny ajoissa nukkumaan ja heräsinkin virkeänä keittiöstä tuleviin kolahduksiin. Nousin ylös ja ryhdyin sammuttamaan herätyskelloa, ettei se turhaan soi kohta. Kello oli 00.28. Siinä sitten pyörin kahteen asti yöllä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei pysty ees ajattelemaan mitään kunnolla, kun kaikki kielet menee päässä ihan sekaisin. Ja myös pään ulkopuolella. Tänään tuli taas toistuvasti aloitettua keskusteluja suomeks. Jos annan keskittymisen herpaantua hetkekskään, niin johan lähtee suomi pulppuamaan. Yritin selittää tätä jenkeille, mutta ne varmaan silti pitää mua ihan vajakkina.
No, joka tapauksessa selvisin metromatkasta bussiasemalle ja sieltä löysin helposti oikean pysäkinkin. Säikähdin, kun ketään muita ei näkyny, mutta lopulta siihen tuli yks niistä kurssilaisista, Melissa, ja menin sen kanssa yliopistolle. Se matka kestää n. 50 minuuttia, eli aika kauan. Siinä sitä kerittiin sitten harrastaa small talkia. Melissa ihasteli ja kadehti suomalaisten ilmaista koulutusjärjestelmää, mutta samalla kertoi katkerana, että hänenkin palkasta menee veroina rahaa jollekin pummille, kyllä suututtaa. Kerroin, että meillä menee kans aika paljon, mutta senpä takia kaikki onkin ilmaista. Oh wow, Melissa sanoi, mutta torjui ehdottomasti ajatuksen siitä, että moinen vois toimia Amerikassa. Sitten keskusteltiin taas ties mistä ja pääsin briljeeraamaan kun tiesin Obaman. Oh wow, Melissa sanoi. Häntä hämmästytti se, että Euroopassa seurataan jenkkien politiikkaa, koska sillä ei ollu harmainta hajuakaan siitä, mitä täällä tapahtuu.
Ja sitten yks asia, mikä sitä myös hämmensi oli se, että Suomessa suurin osa opiskelijoista pyöräilee. That is amazing.
No, ihan kiva sen kanssa oli puhua. Mua ahdistaa vaan, kun en tiedä, että ahdistuuko ne hiljaisuudesta, jota itse toki suosin, mutta onneks ne on hyviä kyselemään kaikkea.

Yliopistolla selvisi, että oltiinkin ainoat, jotka oli osannu ajoissa perille. Hyvä me. Sitten kun muutkin lopulta saapui, oli semmonen tasokoe, ja meidät jaettiin ryhmiin. Mä oon aloittelijoiden ryhmässä, mutta hyvä niin. Uskoisin, että sielläkin kumminkin edetään aika rivakasti, joten saan kerrattua kaiken unohtamani ja opin jotain lisääkin. Sanavarasto ainakin karttuu ihan uskomatonta tahtia. Toissapäivänä en pystyny sanomaan yhtä kokonaista lausetta, nyt voin käydä jopa jotain surkeita keskusteluja, tai ainakin vastata kokonaisin lausein, jos joku muu puhuu. Tää on niin mahtavaa. En enää ikinä mee mihinkään kielikeskukseen istumaan, jos haluan oppia uuden kielen. No joo... Mutta oikeesti.

Kielitunnit kestää joka päivä kahteen asti. Tänään oli sitten neljältä semmonen parin tunnin kävelykierros ympäri Madridin keskustaa. Se oli kivaa, mutta vähän rankkaakin, kun opas puhui espanjaa ja en oikein meinannu ymmärtää mitään. Ja satoi vettä ja tuuli kylmästi, paleli. Mutta kumminkin tää keskusta on varsin viihtyisä. Loppujen lopuks aika pieni, voi kävellä ympäriinsä. Vanhassa kaupungissa on rauhallisia sivukujia ja pikku olutkuppiloita, uudessa keskustassa taas kauhea tungos ja valot vilkkuu ja musiikki pauhaa.
Kierroksen jälkeen kävin kaupassa. Tavallaan hauskaa katella, mitä ihmeellisiä ruokia ja purkkeja siellä onkaan, toisaalta aika sekavaa. Näin tänään tässä lähellä Lidlin, vois käydä kattomassa onko siellä mitään tutumpia asioita. Sain kumminkin ruokani ostettua ja kassalla aiheutin hämminkiä heittämällä kaikki kolikkoni pitkin lattioita. Mutta täällä jos missä voi käyttää sitä selityksenä, että on vaan tyhmä blondi, hupsista, no entiendo, en ymmärrä. Ei ees hävettäny yhtään. Sitten ähräsin ulko-ovella, joka on vanha ja jäykkä ja noin 40 senttiä leveä, joten en mahdu siitä sisään ku sivuttain. Kauppakassi kaatui ja ruuat vieri pitkin katua. Mutta ei mikään tämmönen ees ärsytä, ajattelin vaan, että onpa ihanaa, kun on niin vanha ovi. Kortepohjan oveen olisin jo potkassu että vittu ja julistanu Facebookissa, että vihaan elämää.
Mutta ehkä täälläkin pahin on vasta edessä.

Tällä hetkellä nautin eniten siitä, että saan oikeesti keskittyä vaan itseeni. On kyllä kiva netissä nähdä mitä kaikki kaverit tekee ja Arton kanssa puhuin kaks tuntia skypessä, mutta silti. Arto varasi tänään lennot tänne helmikuussa ja vaikka ajattelen joka päivä tuhat kertaa, että näkispä Arto tän nyt, niin tunsin vähän mustasukkaisuutta siitä, että sitten tää ei oo enää mun ihan ikioma juttu. Mutta tule vaan silti. :)
Oon vaan niin ylpeä itsestäni, kun oon tullu tänne.

Mutta kyllä osaa väsyttää. En kerta kaikkiaan jaksa puhua näin paljon ihmisille.

Emi? Emi?

Tänään heräsin ihanasti siihen, että läheisen kirkon kellot alkoi soida. Sitten yhä lujempaa ja nopeammin ja lopulta ne piti ihan infernaalista jylinää. Siinä yks ääni, johon ei halua herätä biletettyään edellisenä yönä aamukuuteen. Ehkä siinä oli se idea, että kaikki syntiset muistaa katua tekojaan entistä hartaammin.

Vähän myöhemmin vuokraemäntä tuli tervehtimään mua. Tervehdinkin, että Hola ja siinä se. Sekin kyllä huomas aika nopeasti, ettei mulle kannata mitään puhua ja kertoi asiansa Anitalle. Sain pienen maton mun huoneen lattialle ja kuulemma myöhemmin vaatekaappiinkin tulee ovi. Vautsi. Se aikoi myös ostaa mulle jotain pyyhkeitä. Vaikutti ihan mukavalta.

Sitten tänään alkoi se kielikurssi. Ihan kaikki ei ollu siellä vielä, mutta melkein. Siinä oli yks hollantilainen tyttö ja yks Koreasta, ja kaikki muut oli jenkkejä. Pirullisen uuvuttavaa. Toisaalta kiva, kun voi puhua englantria, mutta sitten kun ne aloitti sen tutustumisen, niin ei tämmöinen ujo suomalainen siinä pysy mukana. Lyhyen small talkin jälkeen ne oli jo selvittäny toisistaan about kaiken ja kertonu myös edellisistä parisuhteistaan ja siitä, miten monien seksikkäitten espanjalaisten poikien kanssa ne aikoo olla täällä. On ne kyllä uskomattomia. Kielikurssin ohjaaja (jenkki sekin) suositteli kaikille asumista perheessä, koska, muistakaa se, yksin asuessa pitää käydä ruokakaupassa ja pestä pyykit and it's really hard. Suurin osa niistä vaikutti aika kauhistuneilta pelkästä ajatuksestakin. "I don't want to have to like.... think." yks sanoi. Sitten siinä oli kaks semmosta biletyttöä, jotka aikoi hankkia kämpän, että ne voi bilettää. Niillä oli kurssiohjelma jo hyvin suunniteltuna: Joka yö baariin ja keväällä sinne mikä se mahtava paikka nyt olikaan... Ibizalle. Have you heard about that? It's amazing, I think. Toinen niistä sanoi myös, että kaikki ihmiset puhuu englantia jossain vaiheessa, joten häntä ei kiinnosta oppia mitään espanjaa, hän haluaa vaan pitää hauskaa.
Oli ne kyllä vaan niin mahtavia. Kaiken, minkä ne sanoi, ne sanoi ihan vankkumattomalla itsetunnolla. Siis ihan silleen it's a fact -meiningillä. Kun kerroin, että osaan myös ruotsia, yks niistä hämmästyi kovasti, koska Suomi ja Ruotsihan on vihoissa, kun oli se iso sota. Ja yks sanoi, että hän ei kestä tyttöjä, joilla on joku itsetunto-ongelma. For me it's, like, I know that I can get a boyfriend when ever I say so, but why would I want to date some lame college guy, you know. Ja kukaan ei pyöritelly yhtään silmiään, että onpa leuhka, vaan kaikki sanoi that is so true!
Mä menin ihan uupuneeks. Ja joo, mäkin ajattelen, että kaikki jenkit on samanlaisia, mutta se oli tosi ärsyttävää, kun ne puhui koko ajan, että eurooppalaiset sitä ja tätä. Eurooppalaiset kuskit on ihan hulluja ja eurooppalaiset miehet on kaikki "shady and creepy"  (My friend once went to Europe and she told me that she only could be with Americans because men in Europe are so gross.)  Sitten mä istuin vetäytyneenä ja sulkeutuneena siinä ja ympärillä spanskit huutaa.

Äsken tapasin myös mun ranskalaiset kämppäkaverit. Ihmettelin kun ne ojentautui mua päin ja vetäydyin tietenkin äkkiä taaksepäin ja sitten toinen niistä sanoi, että "No besos?" Ensin pitää puhua ja sitten vielä pussatakin.

Väsyttää ihan hulluna. Mutta tänään kun kävelin keskustassa ja siellä oli hirveesti ihmisiä ja kaikenlaista katsottavaa ja tosi nättiä, niin tuli semmonen olo, että täällä on kumminkin aika kivaa. En osaa sanoa mitään mihinkään, mutta ymmärrän kumminkin yllättävän hyvin. Ja eilen baarissa kyllä puhuin sitten lopulta ihan reteesti sitä espanjaakin.

Kyllä Madridin yöelämä (uskomatonta, että oon Madridissa!) (Jo nyt en halua lähteä kesällä pois) oli ihan hauska, mutta ihan vitusti liikaa espanjalaisia. Pieniä mustatukkaisia ihmisiä, tungosta tungosta. En tiedä voiko siihen tottua. Toisaalta se on ylipäätään suurkaupungeissa hauskaa, miten ihmiset elää elämää yhdessä toisten kanssa. Ei eristäytyen, kuten Suomessa.
Suomi on pieni maa. Estas de Jyväskylä, kysyttiin heti. Vissiin sekin alkanu näkyä naamasta.

Madrid!

Täällä ollaan vihdoin!

Mun piti kirjoittaa ennen lähtöäkin, mutta mun tunteet heittelehti niin paljon, etten millään osannu päättää mitkä ne on ees siksi lyhyeksi ajaksi, jonka tän postauksen kirjoittaminen kestää. Toisaalta oli ihan innostunutkin olo, kun ajattelin tätä, toisaalta taas itkin niin paljon, että nenästä lähti nahat. Toisaalta tuntui, että kyllä kaikki ystävät Suomessa säilyy ja odottaa ja asiat jatkuu niinku ennenkin, toisaalta tuntui, että kaikki häviää, joten parempi vaan suoraan katkaista välit, niin saa ainakin jättää jäähyväiset. Etenkin Arton kanssa jo monta vuotta suht sujuvasti pyörinyt "kattellaan" tilanne alkoi ahdistaa. Mutta kai tässä nyt sitten kuitenkin kattellaan. Puhuttiin tunti Skypessä ja tuli kyllä kova ikävä. Varsinkin kun nettikamera oli päällä ja näki toisen siinä, mutta ei voikaan koskea. Ja The Dog! The Dogi Dog pelkäsi ja kammosi, kun häntä läppärillä osoitettiin. Saa nähdä miten hulluks tuun täällä. Täällä on niin paljon söpöjä koiria. Enemmän söpöjä koiria ku mitä miehiä.

No joo. Matka tänne ei sujunu ihan jouhevasti, koska ensimmäinen lento oli myöhässä ja missattiin jatkolento. Jatkolento oli illan viimeinen, joten jäätiin yöks Barcelonaan. Se kuulosti ensin ihan hauskalta, mutta sitten kun oli jonottanu pari tuntia siellä täällä ja kello oli yks yöllä ja herätys 5.30, niin jotenkin sitä hauskuutta ei taas jaksanu nähdä. Hauskaa oli kyllä siinäkin tilanteessa se, että tutustuttiin lentokentällä pariin suomalaiseen tyttöön, joista toinen oli tulossa myös vaihtoon kevääks ja toinen töihin. Ja sitten irlantilaiseen Charlesiin. Niitten kanssa oli ihan kiva hengata.
Aamulla sitten vähäisillä yöunilla raahauduttiin taas lentokoneeseen ja tällä kertaa kaikki sujui mainiosti. Mutta kyllä sen verran rankkaa on matkustaminen, että mulle tuli jo tänään mieleen, että jaksankohan viikkoakaan täällä. Hirveesti ihmisiä joka puolella, mutta liikehtivät hitaasti. Kaikki jää niille sijoilleen tekemään mitä nyt päähän pälkähtää, ja takana toiset odottelee kaikessa rauhassa. Lapset huutaa ja autot tööttäilee. Mutta kaipa tähänkin tottuu. Nyt pikku päikkäreitten jälkeen kiinnostus elämää kohtaan on taas heränny, ja kohta varmaan suunnataan jonnekin Madridin yöelämään. Ehkä sieltä löytyy jotain vähän kiinnostavampaa raportoitavaa tännekin.

Yritän jossain vaiheessa siirtää koneelle kuviakin, ja tietty ottaa niitä. Vois ehkä tännekin laittaa jonkun. Etenkin tää mun minimaalinen huone on aika huvittava. Mutta onpahan sentään kallis. Siis mun budjetissa, tässä kaupungissahan tää on kaiketi lähes ilmainen.