Välipäivää vaan kaikille.
Jospa kirjoittaisin taas jotain. Lähtöön on kymmenen päivää ja sitä kun ajattelen, niin tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Vaikka sinänsä asiat on melko hyvin hoidossa. Toissapäivänä oli muuttokin, ja eilen annoin jo kämpän avaimet alivuokralaiselle, tai sen isälle oikeastaan. Se tuli hakemaan niitä täältä Lahdesta ja halusi mennä oikein kahville, että voidaan "turista kunnolla". Ahdistuin, mutta ihan hyvin se sitten kumminkin meni. Se oli kyllä kieltämättä kova turisemaan.
Sitten menin Arton kanssa ostoksille, siellä meni seittemän tuntia. Enkä ees ostanu oikein mitään, koska ahdistuin vaan omasta peilikuvastani. Mun piti laihduttaa ees viis kiloa ennen vuoden vaihdetta, mutta enpä laihduttanu. Nyt tilannetta ei taitais enää pelastaa ees ärhäkkä vatsatauti. Se siitäkin sitten. Arto osti hienot kengät ja farkut, mutta se onkin laiha kuikelo.
Ahdistava olo, kun ei oo nyt omaa asuntoa. En millään jaksais enää roikkua täällä äitin nurkissa, mutta mihin muuallekaan sitä menis. Eniten kaipais vaan sitä, että sais elää semmosta ihan normaalia arkea Jyväskylässä. Noh, ehkä sit ens syksynä.
Jotenkin vaikea vaan muistaa, että miks mä haluan muka lähteä. Nyt tuntuu, että eniten haluaisin jäädä. Ehkä se olikin se pointti tässä? Mutta kai se on nyt pakko lähteä kumminkin.
...äh. ÄÄÄÄH.
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
perjantai 17. joulukuuta 2010
Kaaoksen keskeltä
Huh, en oo taas saanu aikasiks kirjottaa. Aikamoista pyöritystä ollu viime viikot.
Ensin oli hirveästi pikkujouluja, Arto tuli Jyväskylään, oli kavereiden läksiäisiä ja omat läksiäiset. Omissa läksiäisissä tuli kyllä jo semmoinen olo, että oonko nyt hullu, kun ees harkitsen lähteväni jonnekin. Voiko koskaan löytyä enää tämmöstä porukkaa, jossa hullut ja vielä hullummat on kerääntyny yhteen? Ja joo, tuunhan mä takaisin, mutta havahduin kumminkin siihen, että nää on opiskeluvuosien viimeisiä aikoja, ja mä tyhmä heitän siitä puol vuotta pois. Tietenkin toivon, että se vaihtoaika tulee olemaan sen arvoista ja hienoa ja hauskaa, mutta kun ajattelen, mitä ihania ystäviä mulla on täällä, miten hauskaa on ollu ja miten paljon oon saanu, niin en tiedä, onko varaa pyytää enempää. Silloin kun fuksina tänne tulin, en olis ikinä voinu kuvitella, miten mahtavaa tästä tulee, miten paljon kaikki muuttuu ja millaisia ystäviä saan. En tiiä. Ei huvittais yhtään alkaa tekemään mitään gradua ens vuonna, tahdon vaan jatkaa tätä.
Mutta tosiaan, omat läksiäiset meni ihan itkemiseks mulla lopulta. Timestä varmaan ihan hyvä ottaa vähän etäisyyttä, kun koko syksyn sekoilun päätteeks sitten ulvon ja ulisen tanssilattialla.
Jyväskylän juhlakauden jälkeen tempaistiin vielä Lööpin eksku Pietariin. En jaksa alkaa siitä sen tarkemmin tähän kirjoittelemaan, mutta mulla oli lopulta ihan hauskaa siellä. Edellisen kerran kun oltiin Pietarissa, niin mua jotenkin hirveesti ahdisti siellä ja tunsin paniikkia, mutta nyt oli ihan hyvä fiilis. Joko oon muuttunu matkustelun myötä avarakatseisemmaks ja sopeutuvaisemmaks, tai sitten Pietari oli vaan muuttunu tutummaks, kun Henkka Maukat ja isot ostoskeskukset oli saapunu sinnekin. Hyvä reissu, karsea darra.
Pietarista paluun jälkeisenä päivänä käytiin Lahdessa seurakunnan jouluruokailussa, lähinnä siellä oli äitin ystäviä ja jotain sukulaisiakin. Kaikkien lapset oli menny naimisiin ja saanu omia lapsia. Mäkin haluaisin naimisiin. Ja äiti vihjaili Artolle, että sekin haluais jo olla mummo. Tuli jotenkin ristiriitaiset tunnelmat, kun olin ensin neljä päivää dokannu Pietarissa ja ajatellu, että tämä se on elämää ja oon vapaa tekemään mitä vaan. Sitten tuolla olin kumminkin kateellinen niille muille, ja aloin miettimään, että jos mäkin olisin vaan jatkanu seurakuntanuoren elämää, niin olisinko löytäny sieltä jonkun sitoutuvan miehen ja menny äkkiä naimisiin ja tukehtunu kuoliaaks. Eikun siis olisinko onnellinen. Emmä tiedä. Oon kuunnellu nyt kumminkin virsiä, vähän niinku varmuuden vuoks.
Tosin aika surkeetahan se on kuunnella virsiä, pakata pois asuntoa ja muistella menneitä vuosia. Tähän on nyt kumminkin tultu. Itseasiassa mun pitäis kyllä nyttenkin hoitaa tota pakkaamispuolta, eikä satuilla tässä. Tarvitsin vaan pientä breikkiä, koska on niin rankkaa käydä läpi omaisuuttaan ja valita, mitä otan mukaan, mitä säästän ja mitä heitän kokonaan pois. On varmaan tosi huono asia, että ihmisellä on näin vahva suhde tavaroihinsa. Materiaahan se vaan on. Ei sais kiintyä tavaraan. Mutta mulle vaan jokainen talteen hamstrattu kangastilkku tuntuu edustavan jotain suurempaa. Muutossa olis kätevää, kun olis huonompi muisti, eikä jokaisesta tulitikkuaskista tulis mieleen mitään erityistä.
Mutta mitä tulee vaihtoon, niin vaihtoasiat on yhtäkkiä edenny hienosti. Oon täyttäny kaavakkeita, skannaillu kuitteja ja tulostanu lippusia. Mun kertaalleen hankittu alovuoklralainen perui tulonsa (mutta en edes yllättyny, koska sisäisesti tiesin koko ajan, että niin käy) ja nyt oon jo hankkinu uuden tilallekin. Ja mikä uskomattominta, oon ilmeisesti hankkinu jo itselleni asunnon Madridistakin! Kunhan Carlos nyt vielä omin sanoin sanoo, että tää on todellakin totta, niin päästän kyllä NIIN ison helpotuksen huokauksen. En voi kuvitella miten ihanaa on mennä sinne ja kävellä suoraan valmiiseen asuntoon. Olkoonkin, että tuos asunto on itseasiassa noin 6 m2 kooltaan oleva huone kuuden hengen kimppakämpässä, ja että tuo koppero maksaa enemmän ku mun nykyinen tilava yksiö. Mutta hälläpä väliä, toivon, että kotiudun kopperooni mukavasti. En olis kyllä varmaan selvinny tästäkään, ellei opiskelukaverini Anita olis ollu jatkuvasti neuvomassa ja auttamassa. Se on siis nyt syksyn ollu vaihdossa siellä ja asuu vielä kuukauden tossa samassa kämpässä. Mutta oma suomalainen tutor on ehdotonta plussaa.
Kämppää hankkiessani otin myös ensimmäisen kontaktini Espanjaan. Soitin asunnonvälitystoimistoon ja luin Anitan mulle kirjoittamat vuorosanat: Hei olen Emmi, opiskelija Suomesta ja etsin asuntoa Madridista. En puhu paljon espanjaa, olisiko siellä joku, joka puhuu englantia?
Puhelimeen vastannut nainen tykitti mulle varsin nopeaa espanjaa. Sanoin si. Tykitti lisää. Toistin, etten puhu espanjaa, mutta se ei antanu yhtään armoa, eikä tippaakaan hidastanu vauhtiaan, vaan antoi palaa. Mä sanoin vaan kaikkiin taukokohtiin si si, koska halusin luopa positiivista ja yhteistyökykyistä kuvaa. Lopulta se kysyi, että correcto? ja sanoin taas si, ja puhelu loppui.
Voi pojat.
Ensin oli hirveästi pikkujouluja, Arto tuli Jyväskylään, oli kavereiden läksiäisiä ja omat läksiäiset. Omissa läksiäisissä tuli kyllä jo semmoinen olo, että oonko nyt hullu, kun ees harkitsen lähteväni jonnekin. Voiko koskaan löytyä enää tämmöstä porukkaa, jossa hullut ja vielä hullummat on kerääntyny yhteen? Ja joo, tuunhan mä takaisin, mutta havahduin kumminkin siihen, että nää on opiskeluvuosien viimeisiä aikoja, ja mä tyhmä heitän siitä puol vuotta pois. Tietenkin toivon, että se vaihtoaika tulee olemaan sen arvoista ja hienoa ja hauskaa, mutta kun ajattelen, mitä ihania ystäviä mulla on täällä, miten hauskaa on ollu ja miten paljon oon saanu, niin en tiedä, onko varaa pyytää enempää. Silloin kun fuksina tänne tulin, en olis ikinä voinu kuvitella, miten mahtavaa tästä tulee, miten paljon kaikki muuttuu ja millaisia ystäviä saan. En tiiä. Ei huvittais yhtään alkaa tekemään mitään gradua ens vuonna, tahdon vaan jatkaa tätä.
Mutta tosiaan, omat läksiäiset meni ihan itkemiseks mulla lopulta. Timestä varmaan ihan hyvä ottaa vähän etäisyyttä, kun koko syksyn sekoilun päätteeks sitten ulvon ja ulisen tanssilattialla.
Jyväskylän juhlakauden jälkeen tempaistiin vielä Lööpin eksku Pietariin. En jaksa alkaa siitä sen tarkemmin tähän kirjoittelemaan, mutta mulla oli lopulta ihan hauskaa siellä. Edellisen kerran kun oltiin Pietarissa, niin mua jotenkin hirveesti ahdisti siellä ja tunsin paniikkia, mutta nyt oli ihan hyvä fiilis. Joko oon muuttunu matkustelun myötä avarakatseisemmaks ja sopeutuvaisemmaks, tai sitten Pietari oli vaan muuttunu tutummaks, kun Henkka Maukat ja isot ostoskeskukset oli saapunu sinnekin. Hyvä reissu, karsea darra.
Pietarista paluun jälkeisenä päivänä käytiin Lahdessa seurakunnan jouluruokailussa, lähinnä siellä oli äitin ystäviä ja jotain sukulaisiakin. Kaikkien lapset oli menny naimisiin ja saanu omia lapsia. Mäkin haluaisin naimisiin. Ja äiti vihjaili Artolle, että sekin haluais jo olla mummo. Tuli jotenkin ristiriitaiset tunnelmat, kun olin ensin neljä päivää dokannu Pietarissa ja ajatellu, että tämä se on elämää ja oon vapaa tekemään mitä vaan. Sitten tuolla olin kumminkin kateellinen niille muille, ja aloin miettimään, että jos mäkin olisin vaan jatkanu seurakuntanuoren elämää, niin olisinko löytäny sieltä jonkun sitoutuvan miehen ja menny äkkiä naimisiin ja tukehtunu kuoliaaks. Eikun siis olisinko onnellinen. Emmä tiedä. Oon kuunnellu nyt kumminkin virsiä, vähän niinku varmuuden vuoks.
Tosin aika surkeetahan se on kuunnella virsiä, pakata pois asuntoa ja muistella menneitä vuosia. Tähän on nyt kumminkin tultu. Itseasiassa mun pitäis kyllä nyttenkin hoitaa tota pakkaamispuolta, eikä satuilla tässä. Tarvitsin vaan pientä breikkiä, koska on niin rankkaa käydä läpi omaisuuttaan ja valita, mitä otan mukaan, mitä säästän ja mitä heitän kokonaan pois. On varmaan tosi huono asia, että ihmisellä on näin vahva suhde tavaroihinsa. Materiaahan se vaan on. Ei sais kiintyä tavaraan. Mutta mulle vaan jokainen talteen hamstrattu kangastilkku tuntuu edustavan jotain suurempaa. Muutossa olis kätevää, kun olis huonompi muisti, eikä jokaisesta tulitikkuaskista tulis mieleen mitään erityistä.
Mutta mitä tulee vaihtoon, niin vaihtoasiat on yhtäkkiä edenny hienosti. Oon täyttäny kaavakkeita, skannaillu kuitteja ja tulostanu lippusia. Mun kertaalleen hankittu alovuoklralainen perui tulonsa (mutta en edes yllättyny, koska sisäisesti tiesin koko ajan, että niin käy) ja nyt oon jo hankkinu uuden tilallekin. Ja mikä uskomattominta, oon ilmeisesti hankkinu jo itselleni asunnon Madridistakin! Kunhan Carlos nyt vielä omin sanoin sanoo, että tää on todellakin totta, niin päästän kyllä NIIN ison helpotuksen huokauksen. En voi kuvitella miten ihanaa on mennä sinne ja kävellä suoraan valmiiseen asuntoon. Olkoonkin, että tuos asunto on itseasiassa noin 6 m2 kooltaan oleva huone kuuden hengen kimppakämpässä, ja että tuo koppero maksaa enemmän ku mun nykyinen tilava yksiö. Mutta hälläpä väliä, toivon, että kotiudun kopperooni mukavasti. En olis kyllä varmaan selvinny tästäkään, ellei opiskelukaverini Anita olis ollu jatkuvasti neuvomassa ja auttamassa. Se on siis nyt syksyn ollu vaihdossa siellä ja asuu vielä kuukauden tossa samassa kämpässä. Mutta oma suomalainen tutor on ehdotonta plussaa.
Kämppää hankkiessani otin myös ensimmäisen kontaktini Espanjaan. Soitin asunnonvälitystoimistoon ja luin Anitan mulle kirjoittamat vuorosanat: Hei olen Emmi, opiskelija Suomesta ja etsin asuntoa Madridista. En puhu paljon espanjaa, olisiko siellä joku, joka puhuu englantia?
Puhelimeen vastannut nainen tykitti mulle varsin nopeaa espanjaa. Sanoin si. Tykitti lisää. Toistin, etten puhu espanjaa, mutta se ei antanu yhtään armoa, eikä tippaakaan hidastanu vauhtiaan, vaan antoi palaa. Mä sanoin vaan kaikkiin taukokohtiin si si, koska halusin luopa positiivista ja yhteistyökykyistä kuvaa. Lopulta se kysyi, että correcto? ja sanoin taas si, ja puhelu loppui.
Voi pojat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)