Maaliskuun viimeinen

Kesä kesä! Turistit kulkee hellevaatteissa ja espanjalaiset toppatakeissa. Pikkiriikkisen espanjalaistunut (no ei kyllä oikeesti) suomalainen sitten raahaa takkiaan varmuuden vuoksi mukana, vaikka sydän sanoo vaan, että kesä on. Ihanaa! Mun puolesta se kuuma Espanjan kesä vois jättää tulemattakin, tämä kevätsää on just ihana.

Koulussa oltiin taas tv-studiossa. Tehtiin omaa versiota "totuuden hetki" -ohjelmasta. Tällä kertaa mun tehtävä oli painaa nappia kysymyksen jälkeen, ensin neljästi "Vastaus on... totta" ja viidennellä kerralla "Vastaus on... valhetta.". Kuvittelivat, että kyllä tuo tollo tuohon pystyy. Noh. Ihan mahdotonta oli tietää, milloin kysymykseen oli vastattu, kun kaikki niin vilkkaasti elehti siellä, ja lisäksi näyttämön ulkopuolella huuto oli taas melkoinen. Kaikki karjuu, että JODER! Otapa siitä nyt sitten selvää. Yritin piipittää kesken, että nyt en ymmärrä, anteeksi, en ymmärrä, mutta eihän ne mitään kuunnellu. Painelin sitten vähän mitä sattuu, varmaan pilasin koko homman. Ens kerralla ehdotan, että mun tehtävä olis pidellä sitä valkotasapainopaperia.

Huvittava juttu kävi kumminkin tolla tunnilla, kun joku mikki ei toiminu. Esiintyjänä ollut oppilas syöksyi sinne "tarkkaamoon" ja alkoi karjua, että mitä helvettiä, hän ei kuullu mitään ja miten te ette osaa mitään. Sitten kaikki alkoi huutaa, että no helvetti tässä laitteessa on jotain vikaa. Helvetti anna mä katon. No helvetti mä meen selvittämään. Kauhea raivo päällä kaikilla, paitsi opettajalla, joka huusi, että yritetääs nyt rauhottua. Sitten kaikki palasi lopulta paikoilleen, ja puhisi vaan itekseen, että joder.
Muutenkin täällä tunteet kuohuu myös oppitunnilla. Esimerkiks taidehissan luennolla kuka tahansa saattaa yhtäkkiä möläyttää suustaan jonkun hajatelman koskien kyseistä taulua, ja sekös innostaa muutkin huutamaan, että hitto, niinpäs onkin, tai hitto, ei todellakaan noin! ja sitten taas varttitunnin ajan kälätetään.
Taidehissan luennoista aika iso osa kuluu myös siihen, kun opettaja joko toivoo, että voisitteko nyt ystävällisesti laittaa ne puhelimet kiinni/olla hiljaa/keskittyä/katsoa taululle/kirjoittaa muistiinpanoja, tai kehuu, että hienosti ootte nyt jaksanu kuunnella tänään, hyvä. Yhtä diaa pidetään aina esillä niin kauan, että se hitainkin on saanu kopioitua jokaisen lauseen, tähän saattaa kulua yllättävänkin kauan, jos se samalla meseilee kännykässä jonkun kaverinsa kanssa.
Viime kerralla kolme kaverusta erotettiin istumaan eri puolille luokkaa, kun ne ei osannu lopettaa pälättämistä, ja sitä edellisellä kerralla opettaja huomautti kahdelle tytölle, että on kyllä epäkohteliasta rötköttää unessa pulpetilla ja ne vaan intti vastaan, että mä kuuntelen kyllä, vaikka mun silmät on kiinni.
Yliopistossa ollaan.

Siinä mun ryhmässä on myös yksi niistä jenkeistä. Se osaa ihan hyvin espanjaa, mutta se oli menny poraamaan sille opettajalle, että hän ei ymmärrä mitään ja saanu poikkeuksellisesti kaikki ne luentomatskut itelleen. Sitten kun mä kysyin siltä, että voinko vilkaista, se ei antanu! Vaikka mä osaan paljon huonommin espanjaa, enkä mä nyt muutenkaan niitä olis siinä ulkoa opetellu. Se vaan voihki, että ei olis pitäny kertoa kenellekään. Suht epätoivoista. Meillä on ens viikolla koe tosta, mutta kyllä mä nyt sen selvitän ilman tommosta temppuiluakin.
Ryhmän toinen vaihtari on Meksikosta, mutta se on kyllä tosi kiva, ja se on erinomainen kaveri, koska se puhuu tosi hyvin sekä espanjaa, että englantia, niin käytän sitä tulkkina. Vaihtoon lähtevät eteläamerikkalaiset vaan on siinä mielessä eri planeetalta, että siihen on mahdollisuus vain niillä rikkaimmilla, luulisin. Toikin kysyi multa, että onko hyvä semmonen matka, mihin hän on menossa, missä mennään Kööpenhaminasta Helsinkiin, maksaa 900 euroa! Joillain meistä toi on tyyliin koko kevään budjetti.

Semmoista koulumaailmaan, oon todistettavasti siis sielläkin käyny. Kaikin puolin ihan kiva olo.
Olin yötä semmoisessa paikassa, missä tuntui ihan ku olis ollu kesämökillä. Espanjalainen ikkuna vähän falskas, niin tuli koko ajan raikasta ilmaa sisään, linnut lauloi ja oli jotenkin semmosta rauhallista, vaikka ihan Madridissa sekin kyllä oli. Täällä mun asunnossa kuuluu vaan ihmisten jatkuva kailotus ja liikenteen humina, ei oo mitään puita tai semmosta. Kaipaan luontoa ja lähiöitä tosi paljon, oli jotenkin niin hyvä olla siellä. Ja muutenkin.

Aina jauhetaan siitä, että ihmisen pitää osata olla yksin. Mutta pitääkö ihmisen sen lisäksi myös oikein nauttia siitä? Mä en olis tänne lähteny jos ajattelisin, etten osaa. Mutta onnellinen oon vasta nyt, kun on joku ystävä, kenen kanssa voi länkyttää chatissa kaiket illat ihan idiootteja juttuja ja nauraa hohottaa hysteerisenä buffetissa krapulapäivänä, ja kavereita, joitten kanssa voi vaihtaa muutaman sanan bussissa ja sitten vielä joku, kuka on vaan niin ihana, että kevätkin alkoi heti.

Ensin tuntui siltä, että eikö tää vaihto lopu ikinä, nyt tuntuu siltä, että aika kiitää ihan hulluna eteenpäin ja pelottaa se.

...

Mun pitäis kirjottaa mun espanjan aineita, mutta en pysty. Myllertää! En voi tajuta, miten ihminen voi yhtäkkiä havahtua jotenkin kivestä päähän saaneena siihen, miten kaikki on vaan urautunutta. Ei se auta mitään, että muuttaa toiseen maahan asumaan ja tutustuu uusiin ihmisiin ja puhuu eri kieliä ja kiroaa ranskaksi, jos ei ite oikeesti pääse irti mistään. Mä oon ku maahan kiinni kasvaneena, en saa liikutettua jalkojani edes lyhyiden askelien verran.
Lueskelin tänään vanhoja sähköposteja, joita olin lähetelly semmoisen ihmisen kanssa, joka kerran jo sai mut heilautettua hetkeks radaltani. Ja mä luulin, etten ikinä enää mee takasin siihen surkeaan olooni, ja sitten menin kumminkin, koska se on niin helppoa. Mitä helvettiä mä oon tekemässä?

Mä haluan uskoa itseeni, luottaa. Ketä silloin pitää rukoilla, että niin tulee uskoon? Mä uskon ennemmin vaikka mihin ja kuljen oma foliohattu päässäni ja sormet korvissa lal-lal-laa-oon paska ja huono-lal-lal-laa.
En mä oo tän takia kaikkea tehny.

Vieläkin saman kynnyksen reunalla huutamassa yksin tuuleen, että hyppää nyt. Mutta ehkei mun pidä sitä odottaa, että hyppäisin, jos voin mennä alas askel kerrallaan portaissa.
Mutta mun pitää ite mennä ne, se on ainoa tapa. En voi vaan maata ja odottaa.

Sähköposteissa oli hauskoja juttuja. Saara oli tanssinu can-cania Jyväskylän kaduilla, Jape oli suuttunu, kun oltiin sekoitettu hyvä Belvedere jaffaan ja juotu koko pullo. Nauroin ihan hulluna.

Why does my heart....

Jotenkin irrallinen olo. Tällä hetkellä ei oo enää kotiin ikävä niin pahasti. Tuntuu, että oon jotenkin saanu kiinni elämästä täällä, ei ahdista enää ja oon jo tottunu siihen, etten ymmärrä mitään. Ei se oikeastaan haittaa. Kellun vaan virran mukana ja en niinkään välitä. Mutta en mä kuitenkaan kotonani täällä ole. Kaikki ne asiat, mitkä ärsyttää, esimerkiks hulluna huutava ranskalainen kämppis, menee vaan olankohautuksella, koska se on vaan nyt, ei tää oo ikuista. Mutta mikä on?
En osaa kuvitella, että jäisin tänne, mutta en oikein osaa kuvitella sitäkään, että meen takas kotiin kahden ja puolen kuukauden päästä ja kaikki jatkuis entisellään. Mahtuuko sinne enää?
Kaikki päivät on vaan räpistelyä siitä, kuinka yrittää sopia joukkoon ja toisaalta säilyttää ittensä. Olla itsenäinen ja pärjätä ja löytää itsensä ja sitten tarttuu hulluna haparoiden ihmisiin, koska ei yksin voi olla. Ja ihmiset on kaikki niin erilaisia ja kumminkin niin tuttuja. Hetkeksi voi asettaa itsensä limittäin ja lomittain ja sitten kun valot räpsähtää päälle ei taas tunne ketään. Mutta se on ok.
Nyt oon niin irti kaikesta, että haluaisin vaan hypätä ja mennä. Maailma on ihana asia.

Tänään koulussa oli taas sitä kurssia, mistä en edes tiedä, mitä se käsittelee. Istun kumminkin aina siellä tietenkin ja yritän pysyä hereillä. Tänään mentiinkin yhtäkkiä tv-studioon, ja oon vielä enemmän kyllä pihalla siitä, että mikä kurssi se oikeastaan on. Kaikki alkoi hulluna häärätä kameroiden ja valojen ja koneiden kanssa, ja kun sanon, että espanjalaiset häärää hulluna, niin se todellakin tarkoittaa sitä, että kaaos on melkoinen ja volyymitaso katossa. Ehkä siihen on syynsä, miks yleensä kaikki toimii täällä ihan hidastuksella.
Sitten ne teki jonkinlaisen pienen televisiohjelman pätkän. Mä istuin vaan sivussa, koska opettaja sanoi mulle, että istu sä tossa, kun et kumminkaan tajua, ja ihan oikeassahan se olikin.
Mutta ihan jännä sitä oli seurata. Suomessa tv-työnkurssilla joudutaan jauhamaan paljon siitä, että kameran edessä pitää antaa vähän ekstraa, koska se energia häviää sinne jonnekin. Yleensä ne harjoitukset onkin suht flegmaattista seurattavaa. Kävi kateeks se, miten luontevasti noi heittäytyi pelleilemään siihen ja mistään energiavajeesta ei tosiaankaan ollu pelkoa.
Mä en jaksais itekään olla tämmönen paskajäykkä aina. Mutta oon kumminkin, ja neuroottinen ja ujo ja arka. Aina vaan pissattaa.

Hän on täällä tänään... vihdoinkin

.... Meitsi siis. Tähän taas rummun päristyksiä aktiivisen bloggaamisen kunniaks. Hoh hoijaa. Mutta totta se on, että kaikesta ikävöinnistä ja kiroilusta ja sadattelustakin huolimatta päivät ja viikot vierii täällä kuitenkin kauhean nopeasti, ja en oo vaan saanu aikasiks kirjottaa.
Ensin oli kyllä vähän sitäkin, etten halunnu kirjottaa, koska ei ollu mitään hyvää sanottavaa oikein mistään. Mutta viime viikolla päätin, että nyt tää nyt valitus loppuu oikeesti.

Jees. Paljon on taas ehtiny tapahtua. Käytiin Lisan kanssa Mallorcalla, missä viihdyin. Etenkin siinä vaiheessa teki hyvää päästä vähän pois Madridista. Ei sillä, että jotenkin erityisesti vihaisin just Madridia, mutta myönnettävä se on, että välillä kaipaan vähän rauhaa. Mallorcalla ei ollu vielä turistikausi alkanu, joten oli oikein leppoisaa käppäillä ympäri Palmaa ja rantoja. puhumattakaan siitä, kun vuokrattiin auto ja päästiin oikeesti metsään. Ihanaa.
Mallorcan reissun jälkeen lähdinkin melkein samoilla silmillä mummon kanssa Teneriffalle. se oli oikein mainiota myös. Mummo valitti kovasti, että ei jaksa enää kävellä ja hän on niin vanha ja raihnainen ja tuskinpa hän jaksaa enää matkustaakin. Mutta annas olla kun tuli ensimmäiset kenkäkaupat vastaan, niin kukas juoksikaan ne kaikki läpi. Himoshoppailija mummohan se siellä oli poimimassa heti parhaat päältä. Tällä kertaa hyötyvänä osapuolena olin mä. Ah. Mikä voi olla parempi loma ku se, että joku ostelee kaikkea sulle ja itse voi vaan makoilla auringossa. "´Minä oon aina ollu liikeihminen, minä kyllä tiedän, mikä on muotia ja tyylikästä."
Kiitos ihanalle mummolle, mummoista paras on kyllä se.

Ja sitten tulikin Saara sekä Hanna N ja Sonja tänne. Oh boy. En viiti tänne kirjottaa kuinka monena iltana oonkaan ollu viime viikolla ulkona, ettei äiti ota välittömästi Skype-yhteyttä tänne päin, ja ala taas muistutella mua maailman vaaroista. Mutta sanotaanpa nyt niin, että aika monena. mutta oli kyllä hauskaakin. Maanantaina mentiin johonkin pieneen ja syrjäiseen homobaariin, jonka tiskin takaa löytyi ihana nainen, joka puhui täydellistä suomea. Se oli niin yllättävää, että hetken aikaa me kaikki vaan tuijotettiin sitä ällistyneinä, eikä osattu enää itse suomea. Se oli kuulemma lähteny joskus nuorena naisen perässä Suomeen ja siellä oppinu sekä suomea, että elämää... Siitä sais varmaan kiinnostavan jutun jonnekin. (Ainahan kuuluu ajatella kaikista ihmisistä ensimmäiseks sitä, miten niitä vois parhaiten hyödyntää.)
Sitten kun Saara lähti, olin keskiviikkona ulkona mun kämppisten kanssa. Pitsipöksy-Julien piti järjestää lettukestit täällä meillä, mutta sitten se ei uskaltanukaan, koska vuokraemäntä pisti meidät erityistarkkailuun. Se ei jostain syystä ilahtunu yhtään siitä, että meillä oli kavereita täällä majailemassa, mikä nyt on oikeesti ihan naurettavaa. Mitä se sille kuuluu, jos jollain on vieras muutaman päivän omassa huoneessaan. Mutta joka tapauksessa ei lettubileitä. Paitsi, että me syötiin sitten niitä lettuja omalla porukalla täällä kotona ja juotiin myös hieman valkkaria ja ranskalaiset oli siitä kauhuissaan, että nyt varmaan pidän niitä ihan alkoholisteina. Juu juu, siitähän ranskalaiset just tunnetaankin, että ne on kauheita sikailijoita. Ja vielä baariinkiin ne elostelijat tahtoi. Siellä oli ihan kivaa niitten kanssa, vaikka siinä kyllä todellakin kävi niin, että ne vaan puhui koko ajan sitä ranskaa, enkä ymmärtäny oikeastaan paljonkaan (no mutta jotain kumminkin, mikä oli tosi positiivista, koska ranskan opinnoista on kumminkin vierähtäny jo kuus vuotta). Ja mua kyllä korpes se, että ne on kaikki niin tyylikkäitä koko ajan. Mä oon ku mikäkin Homsu niitten rinnalla, jopa kotonakin. Ei nähdä mua täällä kipittämässä pitsipöksyissä, vaan aina oon kauheissa virttyneissä verkkareissa.

Seuraavana päivänä yritin todistettavasti kieltäytyä lähtemästä ulos enää, mutta sitten viestitteli Lisa, joka iski halpamaisesti pöytään yhden hyvän valttikortin ja heikko mieli taipui. Mutta en tiiä olisinko lähteny, jos olisin tienny, mitä käy. Tai no, tietenin olisin. Hoh-hoijaa. Kaikkihan lähti siitä, kun mun lompakko varastettiin noin seittemän minuuttia sen jälkeen, kun olin tullu baarin ovesta sisään. En tajua, miten ne sai sen. Siellä baarissa oli ihan tajuton tungos, ja senkin takia pidin koko ajan kädellä kiinni mun laukusta vielä sen lisäks, että se oli hihnalla hirtettynä tossa ihan mun edessä. Mutta niinpä vaan kun menin tilaamaan tiskille, ei enää lompakkoa ollu. Juoksin epätoivoisena kotiin ja toivoin, että se olis vaan unohtunu, mutta eipä tietenkään.
Ratsattu lompakko kyllä löytyi sitten sieltä baarista, mutta rahat ja pankkikortit meni. Ihan kiva tietty, että muut kortit, kuten ajokortti ja opiskelijakortti tuli takas, mutta otti kyllä pikkasen aivoon silti. Se taas johti siihen, että olin yhden drinkin ja pienen hauskuutuksen tarpeessa, mikä taas johti siihen, että liityttiin kesken kaiken johonkin pubcrawling -porukkaan (ilmasiks sentään), mikä taas johti siihen, että lähdettiin jatkoille, mikä taas johti siihen, että tulin kotiin klo 11 aamulla! Ihme, että vanhakin vielä jaksoi. Oli kyllä hämärää ja hauskaa, vaikka aamulla lähdinkin noistakin bileistä ovet paukkuen kuten aina. Late night (morning) drama!

Oi oi. Ja olihan sitten vielä ne kaikki muutkin bileet. Ja yksikin tosi kiva juttu, mutta en tiiä kertoisko siitä tänne. Mutta sanotaanpa vaikka niin, että ei täälläkään vaihdossa nyt aina ihan hirveetä oo, vaan välillä aika ihanaakin.
Viime viikkoina on tapahtunu muutenkin kaikenlaisia mullistuksia, joiden takia oon ollu tosi masentunu ja surullinenkin. On vaikea elää epätietoisuudessa, mutta on vaikea myös tehdä mitään kunnollisia päätöksiä täältä käsin. Mutta kaikkien näitten jyristysten jälkeen tein semmoisen tietoisen päätöksen, että mun pitää nyt lopettaa tää rypeminen. Oikeesti tää aika kuluu niin nopeesti täällä ja en mä tullu tänne masistelemaan ja miettimään Suomea koko ajaks. Mun elämä on nyt näiden parin kuukauden ajan kumminkin täällä, ja tän lyhyen ajan aion kyllä elää itelleni, kuten olin aikonukin, enkä miettien kenenkään toisten kriiseilyjä, etenkin jos on todennnäköistä odottaa, että kriiseilyt jatkuu myös mun Suomeen paluun jälkeen tai jos niihin on jo menny multa helvetin monta vuotta. Että terveisiä vaan.
Mutta siis joka tapauksessa päätin, että hankin nyt kaveripiirin täältä ja rupean hommailemaan kaikkea hauskaa. Kummatkin suunnitelmat on hyvässä vauhdissa.
Tänään koulussa sain kontaktia jopa paikallisiinkin, kun yhdet tytöt pyysi tarjos mulle kyydin kotiin. Se oli kyllä aika kauheeta, koska kuski ajoi kauheaa kyytiä sukkuloiden kaistalta toiselle Madridin ruuhkissa, ja sen lisäks tietenkin heilutti käsiään laajasti ilmassa, koska puhuahan ei voi, jos ei samalla elehdi ihan hulluna. Mutta tosi kiva kumminkin.
Aion yrittää myös panostaa nyt opintoihin, tosin semmoinen hankaluushan siinä kyllä on, etten tajua yhtään mitään luennoilla.