Kesämökin lokikirjasta

Suomeen paluu on ollut vaikeampaa, mitä osasin etukäteen odottaa, vaikken sen mitenkään erityisen helppoa kuvitellu muutenkaan olevan. Vaikka Madridissakin oli alussa vaikeaa ja loppuun asti jotkut asiat aiheutti päänvaivaa ja harmiakin, niin tuhansien kilometrien päässä on kyllä oikeasti kaukana kaikesta. Ja kun palasin takaisin tänne, se kaikki lävähti märkänä rättinä naamaan. Todellisuus. Realismi. Arki.

Koko kevät tuntuu joltain kaukaiselta unelta. Siinä unessa kuvittelin myös kotiinpaluun semmoiseksi, että kaikki on täällä innoissaan vastassa ja haluaa kuulla, mitä jännittävää oon kokenu, mutta ei sekään menny ihan niin. Pikemminkin ihmiset ärsyyntyy koko aiheesta omien asioidensa keskellä. Ei kenelläkään oo oikeastaan aikaa eikä kiinnostusta kuunnella, eikä halua katsella kuvia tai mitään. Oon myös muuttunu vaihdossa entistäkin ärsyttävämmäksi, mutta sen kyllä tiesin itekin. Mutta jotain outoa ristiriitaa on siinä, että itse pidän itsestäni nyt enemmän, mutta muut vähemmnän. Kai se on joku balanssi sit.
Yhä selkeämmin ymmärrän nyt sen, miten yksin jokainen on tässä maailmassa loppujen lopuksi. Tuntuu, että helpoimmalla pääsee, kun sen tajuais ja hyväksyis. On onnekasta, jos saa olla toisten seurassa, mutta jos haluan jotain, niin se on tehtävä itse, en voi tukeutua kehenkään toiseen. Yksin vieraaseen maahan muuttaminen oli semmoinen alkusysäys sille. Mutta se todellinen kamppailu käydään vasta nyt, täällä todellisuudessa.

Mutta on se hirveetä, miten kaukana kaikki ne ihanat kokemukset jo tuntuu olevan. Jossain siellä, valovuosien päässä. Ja tulin kotiin vasta viikko sitten. Kahdeksan päivää sitten seisoin keskellä Gran Viaa valittamassa, että on kuuma ja en jaksa, ja en löydä tulostuspaikkaa ja en jaksa, ja mun naama on punainen ja en jaksa ja matkatavaroita on liikaa ja en jaksa. Ja etten vaan jaksa! Ja sitten ihana itävaltalainen kumartui mun punaisen hikisen naaman puoleen ja pois haihtui hälytysajoneuvot ja taksit ja nasaaliääniset latinot ja tönivät naiset. Niin pysähtyy suurkaupunki.
Ehkä rakastuminen on niin ihanaa siksi, että siinä yksin pärjäämisen suossa se on aivan älytöntä luksusta, että joku toinen suutelee sinulta maailman pois, edes minuutiksi.

Lässyn lää. Melkein kaikki menee vähän päin helvettiä täällä ja lomakin on ohi, kun työt alkaa ylihuomenna ja niitä sitten tahkotaan loppukesä ja loppuelämäkin. Perheen sisäiset ongelmat ahdistaa ja itkettää. Mutta mä oon onnellinen.
Ainoastaan haluaisin, että voisin siitä vielä jakaa. Maista tätä karjalanpiirakkaa ja tätä mansikkasiideriä. Pitäiskö pistää grilliin tulet. Hauskan näköiset nuo värikkäät räsymatot laiturilla. Ihana vesi kimmeltää ja on lämmintä. Että tuo koira on pöhkö. Huvittavat rusketusrajat mulla takapuolessa. Näkisitpä sen. Olisitpa tässä. Saisinpa halata.

Ja mä kun sanoin, että vaikka mikä olis, niin mökille ei ainakaan nettiä kaivata.

"Vain sähkötuoli puuttuu" kuvaili äiti uudistetun mökin nykyistä varustelutasoa.

Loppu.

Tulin eilen kotiin. Aivan käsittämätöntä. Nyt jo tuntuu siltä, etten ikinä olis ees ollu missään, paitsi, että sisällä on semmoinen outo pakokauhu ja halua lähteä hittoon täältä. Ja ihan hirveä ikävä.

Ei tässä näin pitäny käydä. Katselen ulos sateeseen ja ajattelen sitä, miten eilen aamulla vielä heräsin aurinkoon ja jonkun ihanan hymyyn ja oli kuuma, ja olin onnellinen.
Se lähtökin meni ku jollain robotilla. Suoritin vaan kaikki asiat kylmän viileästi. Vasta viimeisellä portilla alkoi itkettää, vähän. Mutta sitten kun piti irrottaa kädet ja toinen jäi sinne lasin taakse ja ei voinu enää koskettaa, silloin mä itkin. Epäreilua. Niin epäreilua!

Kone pääsi ilmaan 1,5 tuntia myöhässä. Istuin siellä ärsyyntyneenä. Sitten kapteeni kuulutti, että täällä kentällä on nyt joku ongelma. "Tilanne on outo, mutta: Olemme Espanjassa." Sitten vähän naurattikin. Ihana Espanja, vielä viimeiselläkin hetkellä muistutti itsestään.

Pelottaa, että unohdan kaiken. Miltä tuntuu viikon päästä, kun jo nyt se kaikki tuntuu niin uskomattoman kaukaiselta? En haluais puhua kenenkään kanssa enkä mennä mihinkään, ettei yksikään muisto korvaannu uudella. Haluaisin niin kovasti vielä vaipua siihen samaan uneen, ees viis minuuttia vielä. Mutta vaikka kuinka puristaa silmiä kiinni, niin mä oon jo heränny. Tää on nyt tätä.

Viimeinen viikko oli varmaan paras. Se, kun tehtiin vaan kaikkea kivaa. Ja neljän päivän kotileikki. Loma. En jaksa kirjottaa mitään siitä. Se oli niin kivaa. Yhden kerran tuli kiistaa. Mä marmatin, ja se kiihtyi niin paljon, että se haukkoi melkein puolikkaan meloonin siinä. Näytti siltä, että jokaisella puraisulla se olis oikeastaan halunnu syödä pois sen minun ärsyttävän kitinän. Sain hirveän naurukohtauksen siitä, toinen valittaa ja toinen syö meloonia raivokkaasti. Sitten se loukkaantui. Ja sitten se leppyi. Mua nauratti toi juttu koko loppuajan, purskahtelin nauruun milloin missäkin. Kuulemma suomalainen huumori on omituista.

Oikeasti omituista on tämä, kun on yhtäaikaa niin surullinen ja niin onnellinen. Siis tää tilanne on aivan perseestä, mutta sydän ei särkynykään, koska se on niin täynnä. Haluan käpertyä kerälle peiton alle ja jäädä siihen masentuneena, ja toisaalta tuntuu siltä, että nyt olen niin täynnä intoa, että mikään ei voi mua pysäyttää. Pelottaa tulevaisuus ja huolestuttaa, ja toisaalta on semmoinen kummallinen varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Kaikki on loppu. Kaikki alkaa nyt.

Tästä oon varmaan täällä jauhanu ennenkin, mutta ennen kaikkea oon vaan niin kiitollinen kaikesta. Tää oli niin uskomaton kokemus. Kaikki se, mitä mä näin siellä, sitä ei riitä mitkään sanat eikä kuvat kuvailemaan. Kaikki se virikkeiden tulva. Esitykset, sirkukset, baarit, ruuat, katutaiteilijat, koirat, lapset, latinot, kujat, autot, metrot, patsaas, sateet, aurinko, ihmiset kaikkialta maailmasta. Kaikki reissut, joita tein. Kieli, jota aloin puhua. Ruuat, joita söin. Niin uskomatonta.
Ja se, että sain tietää, että mä pystyn mihin vaan. Ja se, että tajusin, mitä haluan. Ja mitä ansaitsen. Mikä kuuluu mulle ihan vaan siks. Mun ei tarvi laihduttaa, eikä puhua enempää vieraille, eikä uskaltaa mitään ja voin kiukutella. Ja nukkua myöhään, todella myöhään. Ja oon silti ihana. Ja silti yritän enemmän, mutta en siksi, että mun täytyy, vaan siksi, että oikeesti haluan. Koska on ihmisiä, jotka ansaitsee mustakin sen parhaan puolen ja joille haluan antaa sen.
Ja nyt mä tiedän, että mä pystyn kyllä heittäytymään asioihin, ei se vika ollu mussa. Mä pystyn rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Siitä olen innoissani.
Mutta pelkään, että tää kaikki vaan häviää. Etten pysty pitämään kiinni tästä hyvästä olosta. Että alan taas vahingossa ajatella, etten riitä mihinkään. Ja etten tajua pistää vastaan, kun joku huomauttaa jotain, mitä jään taas vatvomaan. Onnistuin jo vaimentamaan sen itsemollausäänen, vielä haluan sen tilalle sen äänen, joka sanoo napakasti ei. Ei. Siinä vasta hyvä sana.

Kun pääsin lentokentältä tänne kotiin, oli mun Facebookin viestikansio täynnä ihania viestejä. Kaikki kysyy, että no, aiotteko vielä nähdä ja pitää yhteyttä. Mutta en mä tiedä. Miten sen voisi tietää? Itseäkin jännittää se ihan hirveesti.
Mutta musta tuntuu, että kaikki menee hyvin. Itse asiassa en näe mitään muuta vaihtoehtoa.

Mä en oikein tiedä, että pitikö tähän vaihtariblogiin oikeesti kirjottaa jotain hyödyllisiäkin asioita? Mun vaihtariraporttivinkki on se, että menkää ja tehkää. Madrid on iso, mutta kiltti. Siellä ei oo ikinä yksin, hyvässä ja pahassa. Kaikki on kuultu ennenkin. Siellä ei kammota kammoavaa ulkomaalaistakaan. Mä otin mun asunnon asuntotoimiston kautta, suosittelen sitä. Mutta näkyi se kämpän hankinta muutenkin sujuvan, jos oma stressinsietokyky kestää.
Opiskelu on erilaista. Periaatteessa taso on paljon Suomea helpompi, mutta kaoottisuus tekee asioista hieman hankalia. Tietoa on vaikea saada. Tilanne elää koko ajan. Itse luulin, että vaihtareille oltais armollisempia, mutta ei se ihan niinkään menny. Mä sain lopulta suoritettua 15 pistettä, koska yksi kurssi ei onnistunu, ja se olis ollu 6 pisteen kurssi. Mutta sainpahan nyt jotain. Suosittelen myös intensiivikielikurssia, vaikka mun yliopistossa se oli maksullinen. Mutta mulle se oli ehdottoman hyödyllinen vaihdon aluksi.
Se siitä.

Tänään oltiin mummon ja ukin luona, ja äitiä huoletti se, että menen Jämsään juhannukseksi autolla. Mummoa ei huolettanu enää niin paljon, kun se oli puoli vuotta ollu mielettömän huolissaan. Sitten ukki katkaisi sen höpötyksen sanomalla "Emmi on semmoinen maailmanmatkaaja, että siitä nyt ei tarvi olla huolissaan. Se reissaa missä vaan ja puhuu kieliä. Ja poikaystävänkin jätti ja otti uuden."
Semmoinen oli tosiaan tämä mun vaihtokevät pähkinänkuoressa.


Ps. Blogi? Elääkö vai kuolla? Jatkaako vaiko lopettaako?

Laa-laa-laa

Jokainen päivä on viimeinen. Mitä tekisit, jos tämä päivä olisi viimeisesi?

Kaikki lähtee. Tänään lähti Lisa. Se itki, ja musta tuntui se niin ahdistavalta, että halusin vain laittaa sormet korviin ja sanoa: Laa-laa-laa, harmi kun lähdet, laa-laa-laa, onneks mä asun täällä, laa-laa-laa.
Ei kai tää mua koske? Munhan elämä oli täällä totta kai. Kaikki muut, mutta ei ikinä me.

Tuntuu eroamiselta muutenkin. Yhtäkkiä tietoisuuteen hiipii se tieto, että kaikki on tullut loppuun. Häilyn siinä rajamailla, että haluan vielä tehdä niin monta asiaa yhdessä, ja samalla millään ei ole enää mitään väliä. Haluaisi vielä yrittää, mutta tietää jo, ettei mikään auta kumminkaan: Sitä mikä on jo loppu, ei voi enää kääntää uuteen. Minun piti tulla tänne se oppimaan. Ja opinkin. Ja sittenkin haluaa vaan vielä olla lähellä. Ja Madridin syli tuntuu lämpimältä. Ja vaikka meidän väliltä on kohta kaikki ohi, se sykkii vielä elämää. Sekin piti minun tulla tänne oppimaan: Elämä jatkuu, vaikka erotaan ja tuntuu pahalta.
Mutta luoja miten pahalta tuntuu.

Baarissa lautasliina sanoo Gracias por su visita.
A ti, a ti.

Hidastelin kadunkulmassa odottamassa, että autot menee ohi, ja fiilistelin kotikatua, ehkä viimeistäkin kertaa. Taksi tööttäsi torvea ja huitoi, että mene yli siitä senkin hölmö.
Ja niinhän se on, yli on mentävä ja eteenpäin.

Mikä ihana unelmien kaupunki. Madrid. Eikö koko sanakin kuulosta kaikilta niiltä tarinoilta ja seikkailuilta, joista unelmien Espanja oli tehty. Kivisiltä kaduilta ja varjoilta ja kuumalta auringolta ja pölyltä ja elämältä ja ihmisiltä ja koirilta ja kukilta ja metroilta ja markkinoilta ja vanhoilta naisilta ja tupakan savulta ja huutelevilta pojilta ja taksikuskeilta ja patsailta ja kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka tuli tänne ympäri maailman. Madrid.
Kaikkialla ympärillä Madrid.

Huvittaa, koska muistan ihan selvästi sen, kun tulin tänne ja olin ensimmäisiä kertoja kaupungilla. Kaikki kadut oli niin suuria ja talot niin korkeita ja kaikki valot vilkkui niin räikeinä ja musiikki soin lujalla. Ihmisiä oli ihan hirveän paljon ja liikenne vaan viuhui ympärillä. Olin niin hengästynyt siitä kaikesta. Ja nyt kun kuljen sitä samaa katua, niin ihan hiljainen sivukatuhan se vaan on. Minne se maalaisserkku oikein hävisi? Lähti laukkuineen ja komplekseineen. Häntä emme ikävöi. Niin vapaana täällä nyt. Ja oliko se vielä talvella, kun kirjoitin jollekin, että mun suurin haave on se, että mulla olis joskus oikea keittiö ja siellä pöytä, johon voisin laittaa syklaamin ja ikkunasta näkisin miten lumi sataa äänettömänä maahan. Haluan mä vieläkin keittiön, mutta mitä helvetin väliä sillä keittiöllä oikeastaan on? Olkoot vaikka trangia pihalla. Enkä mä halua mitään äänetöntä lunta. Mä haluan, että meidän keittiössä on kova meteli, koska siellä on juuri kokkailut menossa ja kahvit porisee tulella ja naapurit yskii ja vauva rääkyy ja koira haukkuu parvekkeella. Ja ehkä mä kävelen siihen keittiöön unisena, mutta siellä on vastassa ilahtuneet kasvot, paitsi tietenkin sen rääkyvän vauvan kasvot on vääristyneet ja tulipunaiset, mutta silti rakkaimmat maailmassa. Nyt minä alan elää.

Täällä on nyt tosi kuuma. Mutta Madridin kuivaan ilmastoon on helppo muodostaa pieniä meriä, minullakin oli se navassa yöllä. Ja jos nuolee toisen olkapäätä, voi kuvitella, että ollaan rantalomalla. "Salty Emi, like salmi-aki".  Ja sitten kun mä haluan siltikin vaan työntää nenäni sen kainaloon se sanoo "Phyyf, phaf!" Phyyf on se, joka tarkoittaa, että oot tyhmä ja phaf on se, joka tarkoitaa, että hauskaa. Saksaa en oppinut koulussa ikinä, mutta itävalta on ihan kohtuullisen helppoa.

Laa-laa-laa.

Niinkuin aurinko

Pitääpä nyt kirjoittaa tätä blogiakin vielä ahkerammin, kun kerran aika alkaa käydä myös vaihtoblogin osalta täyteen. Toisaalta voisihan tätä jatkaa muuten vaan, mutta en kyllä tiedä ketä kiinnostais mun höpinät täällä, paitsi äitiä tietenkin.

Elo ja olo on täällä edelleen niin leppoisaa ja huoletonta, että jouduin lukemaan netistä, että tänään oli maanantai. Se on varmaan parasta elämää, kun ei edes tiedä, että on maanantai. Oli kuuma päivä, ja oltiin altaalla ottamassa aurinkoa. Ihanaa!
Kun lähdettiin pois, M tuijotteli mua ja kysyin, että mitä. Se sanoi, että näytän ihanalta ilman meikkiä, "like the sun". Itseni mielestä näytin ihan kauhealta. Sitten näin sen ottamia valokuvia ja niissäkin näytän kauhealta, mutta onnelliselta. Todelliselta idiootilta. Tykkään siitä kuvasta niin paljon, etten edes ikinä näytä sitä kenellekään.
Katson kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi, se on aika huvittavaakin oikeastaan. Mutta onneks en oo ainut. En viitsi tänne kirjottaa kaikkia imeliä juttuja, mutta parasta itsetunnonkohotusta on kyllä se, kun sanot, ettet voi oikein lähteä kaupungille hotpantseissä tai napapaidassa ja joku huutaa järkyttyneenä "But why?!". Onkohan se jotenkin likinäköinen, ettei se näe muhkuroita ja makkaroita, vai onko sillä vaan omituisia mieltymyksiä? Vai olisko tää voinu olla ennenkin tämmöstä?
Yllättäviä katkeruuden aiheitakin on löytyny tänä keväänä. Luuli, että joku ihminen oli sinun tuki ja turva ja todellinen ystävä, ja sitten huomaatkin, että jos toinen ei olis aina lyöny lyttyyn kommentteineen, niin ei sitä tukeakaan olis niin paljon tarvittukaan. Mutta suosittelen kyllä kyseiselle ihmiselle muuttoa sinne ihannoimaansa Amerikkaan, missä "I'll call you" ei myöskään merkitse yhtään mitään. Että terveisiä vaan taas. Oikein läppä koko homma. Minä itse myös. Ja, että kirjoitan näin. Over share.

Muut kaverit voisi kyllä toisaalta kans olla vähän jenkkihenkisiä ja kirjoitella mun Facebook-seinälle, että mua kaivataan jo takaisin. Ei teidänkään sitä tartte tarkoittaa, mutta silti. Mua pelottaa ihan järjettömän paljon se Suomeen tuleminen, varmaan enemmän ku mitä tänne tulo, vaikken kuvitellu sen olevan edes mahdollista. Silloin ne pelonaiheet oli kumminkin semmosia konkreettisia, että apua, missä asun, en ymmärrä kieltä, eksyn, saanko kavereita, tuleeko ikävä kotiin. Nyt on vaan semmoinen kauhea ahdistava paniikki. On ihan ok, jos ei ymmärrä mitään, koska ei ymmärrä kieltä, mutta kun tuntuu, että en Suomessakaan ymmärrä mitään. Kaikki lävähtää silmille. Ihan ku sukeltaisi täällä veden alla ja kun on ihan ihan pakko nousta takaisin pintaan, niin lapset ja lokit kirkuu ja kaikki se vihreä utuisuus on poissa.

Ehkä se oli sit sekin, että lähtiessä tiesi, että Suomen elämän saa puolen vuoden päästä takaisin. Mutta nyt tietää, että tätä ei saa oikeesti takaisin. Ei ikinä. Voin lähteä ja tulla ja muuttaa ja tehdä radikaaleja ratkaisuita, mutta tätä yhtä kevättä ja yhtä elämänvaihetta ei enää ikinä ole. Ja niinhän se on aina elämässä, että elettyä päivää et takaisin saa, mutta jotenkin tämä on brutaalia tämmöinen äkkiloppu.
Ja mitä mä sanon kaikille? En jaksa sanoa mitään. Mummo kysyy heti tikkana sata kysymystä koulusta ja pojista. En kestä.
Ihana nähdä kyllä mummoa.

Top 3 kriisin aiheita tänään:
1. Olet liian onnellinen, vaikka vallitsevat olosuhteet ovat ns. perseestä.
2. Meikkityylisi on ehkä ollut ns. perseestä aina.
3. Olet kävelevä vaihtariklisee ja kaikin puolin ns. perseestä (mutta et välitä siitä, koska olet kävelevä vaihtariklisee ja "löysit itsesi", "tulit vahvemmaksi ihmiseksi", "olet rohkeampi" ja tietenkin se kaikista liikuttavin "hullaannuit ulkomaalaiseen".)

Kyllä hävettää taas.

Just some days and whatever, phuf.

Vihdoinkin blogissa. En oo kirjottanu mitään mihinkään viikkoon, ja alkoi jo tulla vieroitusoireet. Myös päässä flippailee, tosin se voi kyllä johtua muustakin. Tai kaikesta. En tajua enää mistään mitään. Kaikki vaan lähtee ja menee ja mä haluaisin pysäyttää ajan. Ja kaiken. Vaan pitää tän hetken, tai ehkä kelata vielä jonnekin aiempaan, koska nyt tähän aikaan on jo hiipinyt se. Haikeus. Tuntuu samalta ku syksyn tulo. Voi vielä maata auringossa, mutta ilmassa tuoksuu jo syksy ja tiedät, että uit viimeistä kertaa järvessä. Ja joo, joskus tulee uusi kesä ja uudet kukkaset puhkeaa ja uskaltaudut taas veteen, mutta sitä ennen on elettävä taas läpi sen synkän ajan. Siltä tuntuu. Aika pahalta.

 En tahtois muutenkaan lähteä just nyt, kun tunnen olevani jonkun seuraavan asian kynnyksellä. En enää ajattele, että tungos on sietämätön, vaan että on kivaa olla siellä, missä muutkin. Mua ei haittaa se, että joudun väkisin jakamaan kaiken toisten kanssa, koska joku on aina läsnä. Kieli alkaa avautua. Viime viikolla kävi varmaan ensimmäistä kertaa se, että korvakuulo kertoi, miten joku asia kuuluu sanoa. Ymmärrän yhtäkkiä mainokset ja kyltit. Tiedän ihan ihmeellisiä sanoja.
Muistan ihan elävästi sen, kun opin lapsena lukemaan ja yhtäkkiä maailma ympärillä aukesi jonain paljon suurempana. Ja nyt saan kokea sen uudestaan täällä. Miten mahtavaa on se! Enkä mä halua lähteä pois, vaan haluan mennä siihen maailmaan ja tutkia lisää. Lisää ja lisää kaikkea.

Kieli on muutenkin outo juttu. Mulle tää suomi on tosi tärkeä ja iso osa minun persoonaa. Kun tulin tänne, kuulin jostain, että koti on siellä, missä kieli on, ja ajattelin, että sepä hyvin sanottu. Ajattelin myös, etten ikinä vois rakastua ulkomaalaiseen, koska se ei voisi ikinä ymmärtää mua kokonaan, perimmäisesti. Mutta olin väärässä. Ensinnäkin kieli on siellä, missä kotikin, eikä toisin päin, koska onhan tämä mulla mukana. Ja voin muuttaa kodista toiseen ja kielestäkin toiseen. Kummassa viihdyn paremmin? Huomaan, että espanjaksi heilutan itsekin enemmän käsiäni. Samalla kun opin lukemaan ja ymmärtämään kaikkea mun ympärillä, aloin myös liikehtiä eri tavalla. Istun metrosa asennossa, jossa en ikinä istu Suomessa. Kehonkielikin on kieli.
Ja mitä tulee ulkomaalaiseen rakastumiseen, niin onhan se kyllä surullista, etten voi jakaa näitä juttuja sen kanssa, vaikka haluaisin. En voi kertoa mun suosikkivitsejä enkä selittää, miksi nauran Fingerporia. Kaikki jutut on semmoisia pelkistettyjä versioita. Kommunikaatiokatkoksia on, ja vihaan tapella siitä, että kuka on nyt ollu epäkohtelias ja puhunut suomea tai saksaa liikaa. Vihaan tapella ylipäätään, koska on aika hankala hahmottaa, kuka nyt on suuttunu ja mistä, kun molemmat tuohduksissaan sanoo "And then you are like blah blaah, and I was whatever, and then phuf!" Semmoisia on meidän riidat. Mutta ei se kyllä siihen rakastumiseen vaikuttanu mitään. (ja miksi pitää edes riidellä, kun oikeesti haluaisi vaan halipusia. Ihminen on kyllä tyhmä.)
Mua naurattaa se, että itävaltalainen osaa nyt sanoa suomeksi "kippis", "ihana" ja "meen veskiin". Tuohon tiivistyy ehkä mun koko elämä täällä.

Mitäs muita kuulumisia sitä taas oliskaan. Viime viikolla olin ekaa kertaa katsomassa jalkapallo-ottelua, se oli joku semmoinen Real Madridin legendat vastaan Bayern-Munchenin legendat. Mulle ne nimet ei kyllä tietenkään sanonu mitään, mutta olihan se ihan kiva katella, kun ne siellä hölkkäili. Kauhea hälinä siellä oli. Ja metro oli niin täynnä, että enempää ihmisiä ei millään mahtunu ovista sisään. Sekin on muuten yks niistä asioista, että tänne saapuessani luulin välillä, että metro on täynnä, mutta nyt tiedän, että mikään ei oo täynnä ennen kuin se on oikeesti täynnä. Ja mua ei pyörrytä silti olla siellä. Hengaan vaan. Ei tarvi ees melkein seisoa, kun on niin ahdasta.
Pelin jälkeen mentiin M:n kanssa syömään hampurilaisketjuun. Kello oli jotain puol kakstoista yöllä, ja se oli täynnä lapsiperheitä. Sama meininki ku Suomessa mäkkärissä sunnuntaina joskus puol kakstoista päivällä.

Sitten oltiinkin tää viikko kiertelemässä Pohjois-Espanjaa. Se oliihan kivaa kanssa, tosin mun haaveissa oli rantaloma niillä ihanilla hohtavilla hiekkarannoilla, mutta oikeesti siellä satoi melkein kaikkina päivinä. Oli kumminkin ihan mukavaa reissata, ja nähdä maisemia. Uin mä kumminkin meressä. Ja söin erilaisia tapaksi, osa oli tosi hyviä.
Yhden tapaspaikan seinällä oli iso kyltti, missä mainostettiin, että oluen ostajalle tapa eurolla (ihme pelleilyä, koska kyllähän sen nyt kuuluis olla ilmanen). Ja siinä kyltissä oli iso iloinen smiley-naama. Ja sen baarin omistaja oli keski-ikäinen vihaisen oloinen mies. Kontrasti sen oma naamaan ja aina yhtä iloisena hehkuvan smileyn välillä oli suuri. Mua alkoi vähän itkettää, koska ajattelin, että maailma on just semmoinen paikka, missä kaikki hyvätkin aikeet menee aina päin helvettiä.

Kymmenen päivää jäljellä. Sydän särkyy.