Le Grand Comeback

Mä kaipaan jotain paikkaa, minne voisin kirjoitella, ja sitten muistin tän blogin. Harkitsin jonkun aikaa, että pilaanko nyt hyvän kokonaisuuden, jonka toi vaihtoaika muodosti, mutta hitot siitä. Ehkei tätä kuitenkaan nidota kirjaksi, jossa on oltava hyvä juoni. Mahtuuhan tänne tekstiä. Voihan sen poistaa.

Ihmeellinen levoton olo riivaa koko ajan. Viime viikolla itkin, että en halua mitään kansainvälisiä romansseja, en halua matkustaa koko ajan, haluan puhua suomea ja että toinen tuntee kaikki tyhmät vanhat ja mainokset ja Eppujen biisit. Että en halua edes kokeilla asua missään eurooppalaisessa suurkaupungissa, vaan haluan olla kotona ja käydä korkeintaan Prismassa. Soitin Artolle, joka sanoi, että oot sinä kanssa, ja että meepäs nyt kun pääset, ja katellaan ne Prismat sit myöhemmin.
Rauhoituin sitten ja ajattelin, että kellun vaan virran mukana minne se viekään.
Mutta nyt kun viikko on kulunut, levottomuus nostaa taas päätään. Mutta tällä kertaa ihan toisinpäin. Niin monia maita maailmassa jonne matkustaa, niin monia kieliä puhuttavana, niin monia ihmisiä tavattavana...

Ja faktahan on se, että tuskin koskaan oon ollut näin tyytyväinen. Elämä on tällä hetkellä niin hyvin paketissa ja silti kaikki ovet auki. On ystävät, opinnot loppuvaiheessa, töitäkin välillä, kämppä, koira, rakkautta, hyväksyntää, rauha tehty itseni kanssa. On joku, joka on kaukana, mutta sieltä yli kaikkien kilometrien kurottautuu tänne asti ja sanoo, että minä olen hänen murmeli. (kaikki ne kerrat, jolloin katsoin Amelien ja se yksi naapuri kysyy, että oletteko te koskaan ollut kenenkään piisami, ja Amelie vastaa, että ei, en ole. Enkä mäkään ollut ollut, enkä koskaan uskonut olevanikaan.) Päivästä ja yöstä toiseen hän on kuitenkin läsnä 3000 lähetetyn viestin kanssa.
Viime viikolla olin kärttyisä niistä Prisma-asioista ja se kysyi, että onko tää mun mielestä huono idea. Kyllä, tää on mun mielestä yksi typerimpiä hankkeita ikinä. Typerinkö? se kysyy. Sanoo, että pelkäsi rakastua, mutta mä sain kaiken kuulostamaan mahdolliselta ja nyt sanonkin, että se on typerää.
Mutta mitä väliä sillä nyt on, onko tää typerää vai ei, koska eihän ollut vaihtoehtoja.
Ja hän tyynnyttelee ja lupaa muuttaa Suomeen kesäksi. Mein Schatz.

Mutta miten on kuitenkin niin vaikeaa olla jonkun aarre ja murmeli? Vaikeaa olla näin tyytyväinen? Jotenkin sitä haluaa vain hajottaa kaiken. Rikkoa ja raastaa ja puhaltaa savua naamalle ja sanoa, että hasta la proxima mi amor ja juoda liikaa. Ja sitten olla silleen, että miksi aina, maailma, veit pois kaiken kauniin.

Mä aina sanon, että hankin joskus kaksi lasta, tytön ja pojan, ja niiden nimeksi tulee Dolores ja Salvador, Kipu ja Pelastaja. Niitä kahta aina tarvin elämääni ja kaikki on vain ikuista tasapainoilua niiden välillä. Toinen lähettää toisen pois.

Pitsipöksy

Heh. Sattuipa tuossa Lööpin foorumilla silmiini keväällä Madridista kirjoitettu purkautumisviesti, aiheena kevään ylivoimaisesti eniten vitutusta aiheuttanut vastoinkäyminen, eli kämppäkaverini Pitsipöksy-Julie. niin hienostuneena ranskalaisena hän liihotteli asunnossa röyhelöisissä pikkuhousuissaan, kiroillen kuin merimies.
Nyt kun siitä helvetistä on päästy, niin alkoi ihan naurattaa se mun omakin kohkaus, vaikka muistan kyllä, että silloin aikanaan hätä oli todellinen.
Kopioin ne viestini tähän blogiinkin, ehdottomasti vaihtomuistojen kärkikastia.

4.2. klo 23.03
Mutta mäkin olin tulossa vitutustani jakamaan kieliin liittyen: Olkoot vaan ranska maailman kaunein kieli, mutta voi saatana mulla menee hermot, kun noi on tossa mun huoneen edessä keittiössä (mikä on sinänsä tietty ok) ja HUUTAA ja KILJUU. Onko pakko huutaa koko ajan?!

5.2. klo 5.33

AHHHH, JULIE C'EST MON PAN!!!!

What the fuck do I care.

23.2. klo 22.19

Ranskalainen pitsipöksy-Julie oli kokenu elämänsä suurimman järkytyksen (omien sanojensa mukaan), kun sitä vastaan oli tullu semmonen iso torakka. Se oli ensin kaasuttanu sen pökerryksiin ja sitten vanginnu sen juomalasin alle. Siellä torakka selällään heilutteli jalkojaan kaikkien töllisteltävänä.

24.3. klo 23.59

Jos toi aivoton ämmä ei kohta lopeta tota älytöntä huutamista, niin mä käyn työntämässä ne pitsipöksyt sen kurkkuun.

6.4. klo 22.22

Mä en ihan oikeesti KESTÄ. Niin avaan ton oven ja huudan sille suomeks, että nyt perkele loppui tuo mölyapinana oleminen tähän paikkaan.

7.4. klo 13.49
Eilen just mietin, kun olin samaan aikaan keittiössä ja siltä pääsi niitä spontaaneja kirkasuja, että ehkä se on raukka vaan menny sekasin tai sairastunu johonkin touretteen, missä on pakko äännellä. Ei se kumminkaan alussa ollu tommonen.
Tosin ei edes mikään tourette selitä sitä, että ihminen joka ei osaa englantia eikä laulaa, laulaa kaks viikkoa täysillä Abbaa.

25.4. klo 20.07

Sitä hyytävää tunnetta, kun viikon rauhan ja hiljaisuuden jälkeen keittiöstä kajahtaa se kauhea nasaalinen "Putaaaaaiiin".

Tervetuloa takaisin kotiin.

5.5. klo 14.02

Oon nyt yrittäny tämmöstä naksutin-koulutusta, että aina kun tuo saatanan haahka tulee huutamaan tohon mun huoneen oven taakse, niin mä alan soittaa Finlandiaa täysillä.

19.5. klo 14.32

Kotiinpaluu lähestyy ja haikeus lisääntyy. Kielteisetkin asiat alkaa näyttäytyä positiivisessa valossa. Pitsipöksy makaamassa olohuoneen sohvalla yksinään päästellen erilaisia tukahdutettuja karjaisuja ja täysin hallitsemattomia kirkaisuja. Pitsipöksy yksinään keittiössä huutamassa "Merde!" Voi sitä ihmisen loppumatonta tarvetta kommunikoida vaikka tuuleen huutamalla. <3
Oikeesti vittu järki lähtee.

19.5. klo 14.36

Erityisen nautinnollista nyt, kun ikkunat on pakko pitää auki kuumuuden takia, ja se saatanan nasaali kaikuu tuolla sisäpihan seinissä yötä päivää. Aamullakin heräsin siihen, enkä pystyny jatkamaan unia, kunnes huutava espanjalainen tuli taas seinän taakse töihin ja aloitti sen jumalattoman keuhkoamisen, joka peitti alleen kaikki putainit.

Joo. Oli ihana tutustua. Lopussa ei edes moikattu enää.

Virta venhettä kuljettaa

En mä osaa kirjoittaa tähän blogiin mitään juttuja, jotka ei liittyis vaihtoon. Jotenkin nihkeää.

Nyt tässä viikon sisään oon yhtäkkiä sisäistäny sen, että mä olin oikeesti siellä. Jotenkin ensin kun tulin Suomeen, niin, kuten kirjoitinkin, se kupla vaan puhkesi ja tipuin tyhjän päälle jotenkin. tuntui, että se kaikki oli vaan unta. Mutta nyt näin yhtäkkiä jossain kuvan Madridista. Omilta kotinurkilta. Pystyin mielessäni kulkemaan siellä niitä reittejä paikasta toiseen (ja ainoastaan mielessäni niitä pystyisin kulkemaan muutenkin, koska käytännössä aina eksyin, kun yritin siellä jonnekin kulkea). Jotenkin semmoinen suuri täyttymys siitä, että kumminkin tunnen sen kaupungin. Ja miten mahtavaa se on. Oikeesti uskomatonta. Katson joskus Facebookista kaikkien siellä olleiden kuvia ja yritän nähdä niiden kasvoista, että onko nekin yhtä tyrmistyneitä ja onnellisia siitä, että satuttiin menemään sinne ja se olikin maailman paras kaupunki ja kevät?
On vaan semmoinen halu heittäytyä nyt taas johonkin uuteen.

Toisaalta esimerkiksi viime viikonloppuna heittäydyin vanhaan, kun oli taas jengi koossa Jyväskylässä. Aivan hervotonta menoa, yksi parhaista viikonlopuista varmaan ikuisuuksiin. Mutta ehkä sekin, että alan jossain määrin taas saada jalansijaa täälläkin, omalle muuttuneelle jalalleni, vapauttaa mieleen sitä tilaa, että voi just muistella asioita.
Todella haikeaa ja samalla ihanaa. Haluaisin kyllä lähteä takaisin sinne, kävellä niitä pitkiä katuja. Elämää, sitä ikävöin.

Mutta ennen mitään Madridiin paluita teen toisen matkan, sinne on jo liput ostettu. <3 Oon näinä päivinä semmoinen kävelevä sydänhymiö. Kuljen missä vaan naama tyhmässä virneessä, autuaana. Jopa tässä pahassa, julmassa, sairaassa maailmassa. Luen vuoronperään uutisia ja Wienin matkaopasta. Vastavärejä.

No niin onki.

Lomat ja seikkailut on lopullisesti ohi. Tai no toivottavasti ei oikeasti ihan lopullisesti, mutta lähdetään nyt dramaattisella kärjellä liikkeelle. Olen siirtynyt Espanjan laiskan letkeistä kuumista päivistä kurinalaiseen työelämään. Tätä blogia kyllä nyt päivitän välillä, koska meidän lehti on tästä eteenpäin pienen tupakoitsijan puolella. On oltava ihmisellä oikeus tupakoida! Ja niillä, ketkä ei tupakoi, on oltava oikeus sluibailla töissä muuten vaan. Esimieskin oli tänään lomafiiliksissä.

Elämäni täällä on tällä hetkellä aika pitkälti all work and no play, mutta onneks sentään tää työ on ollu ihan mukavaa. Mukavia työkavereita, reiluja pomoja. Päätoimittajakin laskeutui tänään tänne alas ja huusi keskellä toimitusta "Harrypottereita, abortteja, rippileiriä, näistä ihmiset puhuu! Nyt ei ketään kiinnosta enää tylsä politiikka." Tylsyyden vastaiskuna mä aloinkin heti työstää juttua kissoista ja ketuista. Kettu oli varastanut makkarat jalkarantalaisen perheen grillistä. Kenen on vastuu?

Onneksi toimitusjärjestelmä kaatui just, niin ei tarvi vielä kirjoittaa mitään oikeesti. Puoli toimitusta lähti sen kunniaksi pitkälle lounaalle hirveällä hälyllä. Lounaat on muutenkin ollu viikon puheenaihe. Tän päivän lehteen tehtiin suuri lounasvertailu. Meidän kaikkien piti keskiviikkona jalkautua keskustan lounaspaikkoihin ja arvioida kokemusta. Lisäksi piti kysyä, että onko heinäkuu hiljentänyt ravintolaa.

- Mitä, pitääks tässä kysyäkin jotain? Minut huijattiin tähän! Vois keksiä omasta päästä ne vastaukset, niinhän täs on tehty 30 vuotta.
-Niin on aina tehty.
- Tehään niinku eläintenlaskenta: lasketaan jäniksen jäljet ja jaetaan neljällä.
-???
-Kato ku jäniksellä on neljä tassua.
-No niin onki saatana!

-Koko järjestelmä kaatu, nyt on kaikkien koneet jumissa. Lähetään syämään nyt.
- Mihis me mennään?
-No mikä saatana se nyt oli se Eveliinan paikka.
-Nii joo.
-Moneltas se aukeaa?
-No lue lehestä, siinähän se on!
-No niin onki saatana!

Yksi vanhempi miestoimittaja toi aamupalaverissa ilmi pettymyksensä siitä, että hän oli käyttäny lounasvertailun tekoon kaks tuntia aikaa ja se oli sitten jääny listasta pois. Nyt kaavaillaan uutta lounasjuttua, tai ainakin lounastäsmennystä. Ideat suorastaan sinkoilee täällä.

Kesämökin lokikirjasta

Suomeen paluu on ollut vaikeampaa, mitä osasin etukäteen odottaa, vaikken sen mitenkään erityisen helppoa kuvitellu muutenkaan olevan. Vaikka Madridissakin oli alussa vaikeaa ja loppuun asti jotkut asiat aiheutti päänvaivaa ja harmiakin, niin tuhansien kilometrien päässä on kyllä oikeasti kaukana kaikesta. Ja kun palasin takaisin tänne, se kaikki lävähti märkänä rättinä naamaan. Todellisuus. Realismi. Arki.

Koko kevät tuntuu joltain kaukaiselta unelta. Siinä unessa kuvittelin myös kotiinpaluun semmoiseksi, että kaikki on täällä innoissaan vastassa ja haluaa kuulla, mitä jännittävää oon kokenu, mutta ei sekään menny ihan niin. Pikemminkin ihmiset ärsyyntyy koko aiheesta omien asioidensa keskellä. Ei kenelläkään oo oikeastaan aikaa eikä kiinnostusta kuunnella, eikä halua katsella kuvia tai mitään. Oon myös muuttunu vaihdossa entistäkin ärsyttävämmäksi, mutta sen kyllä tiesin itekin. Mutta jotain outoa ristiriitaa on siinä, että itse pidän itsestäni nyt enemmän, mutta muut vähemmnän. Kai se on joku balanssi sit.
Yhä selkeämmin ymmärrän nyt sen, miten yksin jokainen on tässä maailmassa loppujen lopuksi. Tuntuu, että helpoimmalla pääsee, kun sen tajuais ja hyväksyis. On onnekasta, jos saa olla toisten seurassa, mutta jos haluan jotain, niin se on tehtävä itse, en voi tukeutua kehenkään toiseen. Yksin vieraaseen maahan muuttaminen oli semmoinen alkusysäys sille. Mutta se todellinen kamppailu käydään vasta nyt, täällä todellisuudessa.

Mutta on se hirveetä, miten kaukana kaikki ne ihanat kokemukset jo tuntuu olevan. Jossain siellä, valovuosien päässä. Ja tulin kotiin vasta viikko sitten. Kahdeksan päivää sitten seisoin keskellä Gran Viaa valittamassa, että on kuuma ja en jaksa, ja en löydä tulostuspaikkaa ja en jaksa, ja mun naama on punainen ja en jaksa ja matkatavaroita on liikaa ja en jaksa. Ja etten vaan jaksa! Ja sitten ihana itävaltalainen kumartui mun punaisen hikisen naaman puoleen ja pois haihtui hälytysajoneuvot ja taksit ja nasaaliääniset latinot ja tönivät naiset. Niin pysähtyy suurkaupunki.
Ehkä rakastuminen on niin ihanaa siksi, että siinä yksin pärjäämisen suossa se on aivan älytöntä luksusta, että joku toinen suutelee sinulta maailman pois, edes minuutiksi.

Lässyn lää. Melkein kaikki menee vähän päin helvettiä täällä ja lomakin on ohi, kun työt alkaa ylihuomenna ja niitä sitten tahkotaan loppukesä ja loppuelämäkin. Perheen sisäiset ongelmat ahdistaa ja itkettää. Mutta mä oon onnellinen.
Ainoastaan haluaisin, että voisin siitä vielä jakaa. Maista tätä karjalanpiirakkaa ja tätä mansikkasiideriä. Pitäiskö pistää grilliin tulet. Hauskan näköiset nuo värikkäät räsymatot laiturilla. Ihana vesi kimmeltää ja on lämmintä. Että tuo koira on pöhkö. Huvittavat rusketusrajat mulla takapuolessa. Näkisitpä sen. Olisitpa tässä. Saisinpa halata.

Ja mä kun sanoin, että vaikka mikä olis, niin mökille ei ainakaan nettiä kaivata.

"Vain sähkötuoli puuttuu" kuvaili äiti uudistetun mökin nykyistä varustelutasoa.

Loppu.

Tulin eilen kotiin. Aivan käsittämätöntä. Nyt jo tuntuu siltä, etten ikinä olis ees ollu missään, paitsi, että sisällä on semmoinen outo pakokauhu ja halua lähteä hittoon täältä. Ja ihan hirveä ikävä.

Ei tässä näin pitäny käydä. Katselen ulos sateeseen ja ajattelen sitä, miten eilen aamulla vielä heräsin aurinkoon ja jonkun ihanan hymyyn ja oli kuuma, ja olin onnellinen.
Se lähtökin meni ku jollain robotilla. Suoritin vaan kaikki asiat kylmän viileästi. Vasta viimeisellä portilla alkoi itkettää, vähän. Mutta sitten kun piti irrottaa kädet ja toinen jäi sinne lasin taakse ja ei voinu enää koskettaa, silloin mä itkin. Epäreilua. Niin epäreilua!

Kone pääsi ilmaan 1,5 tuntia myöhässä. Istuin siellä ärsyyntyneenä. Sitten kapteeni kuulutti, että täällä kentällä on nyt joku ongelma. "Tilanne on outo, mutta: Olemme Espanjassa." Sitten vähän naurattikin. Ihana Espanja, vielä viimeiselläkin hetkellä muistutti itsestään.

Pelottaa, että unohdan kaiken. Miltä tuntuu viikon päästä, kun jo nyt se kaikki tuntuu niin uskomattoman kaukaiselta? En haluais puhua kenenkään kanssa enkä mennä mihinkään, ettei yksikään muisto korvaannu uudella. Haluaisin niin kovasti vielä vaipua siihen samaan uneen, ees viis minuuttia vielä. Mutta vaikka kuinka puristaa silmiä kiinni, niin mä oon jo heränny. Tää on nyt tätä.

Viimeinen viikko oli varmaan paras. Se, kun tehtiin vaan kaikkea kivaa. Ja neljän päivän kotileikki. Loma. En jaksa kirjottaa mitään siitä. Se oli niin kivaa. Yhden kerran tuli kiistaa. Mä marmatin, ja se kiihtyi niin paljon, että se haukkoi melkein puolikkaan meloonin siinä. Näytti siltä, että jokaisella puraisulla se olis oikeastaan halunnu syödä pois sen minun ärsyttävän kitinän. Sain hirveän naurukohtauksen siitä, toinen valittaa ja toinen syö meloonia raivokkaasti. Sitten se loukkaantui. Ja sitten se leppyi. Mua nauratti toi juttu koko loppuajan, purskahtelin nauruun milloin missäkin. Kuulemma suomalainen huumori on omituista.

Oikeasti omituista on tämä, kun on yhtäaikaa niin surullinen ja niin onnellinen. Siis tää tilanne on aivan perseestä, mutta sydän ei särkynykään, koska se on niin täynnä. Haluan käpertyä kerälle peiton alle ja jäädä siihen masentuneena, ja toisaalta tuntuu siltä, että nyt olen niin täynnä intoa, että mikään ei voi mua pysäyttää. Pelottaa tulevaisuus ja huolestuttaa, ja toisaalta on semmoinen kummallinen varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Kaikki on loppu. Kaikki alkaa nyt.

Tästä oon varmaan täällä jauhanu ennenkin, mutta ennen kaikkea oon vaan niin kiitollinen kaikesta. Tää oli niin uskomaton kokemus. Kaikki se, mitä mä näin siellä, sitä ei riitä mitkään sanat eikä kuvat kuvailemaan. Kaikki se virikkeiden tulva. Esitykset, sirkukset, baarit, ruuat, katutaiteilijat, koirat, lapset, latinot, kujat, autot, metrot, patsaas, sateet, aurinko, ihmiset kaikkialta maailmasta. Kaikki reissut, joita tein. Kieli, jota aloin puhua. Ruuat, joita söin. Niin uskomatonta.
Ja se, että sain tietää, että mä pystyn mihin vaan. Ja se, että tajusin, mitä haluan. Ja mitä ansaitsen. Mikä kuuluu mulle ihan vaan siks. Mun ei tarvi laihduttaa, eikä puhua enempää vieraille, eikä uskaltaa mitään ja voin kiukutella. Ja nukkua myöhään, todella myöhään. Ja oon silti ihana. Ja silti yritän enemmän, mutta en siksi, että mun täytyy, vaan siksi, että oikeesti haluan. Koska on ihmisiä, jotka ansaitsee mustakin sen parhaan puolen ja joille haluan antaa sen.
Ja nyt mä tiedän, että mä pystyn kyllä heittäytymään asioihin, ei se vika ollu mussa. Mä pystyn rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Siitä olen innoissani.
Mutta pelkään, että tää kaikki vaan häviää. Etten pysty pitämään kiinni tästä hyvästä olosta. Että alan taas vahingossa ajatella, etten riitä mihinkään. Ja etten tajua pistää vastaan, kun joku huomauttaa jotain, mitä jään taas vatvomaan. Onnistuin jo vaimentamaan sen itsemollausäänen, vielä haluan sen tilalle sen äänen, joka sanoo napakasti ei. Ei. Siinä vasta hyvä sana.

Kun pääsin lentokentältä tänne kotiin, oli mun Facebookin viestikansio täynnä ihania viestejä. Kaikki kysyy, että no, aiotteko vielä nähdä ja pitää yhteyttä. Mutta en mä tiedä. Miten sen voisi tietää? Itseäkin jännittää se ihan hirveesti.
Mutta musta tuntuu, että kaikki menee hyvin. Itse asiassa en näe mitään muuta vaihtoehtoa.

Mä en oikein tiedä, että pitikö tähän vaihtariblogiin oikeesti kirjottaa jotain hyödyllisiäkin asioita? Mun vaihtariraporttivinkki on se, että menkää ja tehkää. Madrid on iso, mutta kiltti. Siellä ei oo ikinä yksin, hyvässä ja pahassa. Kaikki on kuultu ennenkin. Siellä ei kammota kammoavaa ulkomaalaistakaan. Mä otin mun asunnon asuntotoimiston kautta, suosittelen sitä. Mutta näkyi se kämpän hankinta muutenkin sujuvan, jos oma stressinsietokyky kestää.
Opiskelu on erilaista. Periaatteessa taso on paljon Suomea helpompi, mutta kaoottisuus tekee asioista hieman hankalia. Tietoa on vaikea saada. Tilanne elää koko ajan. Itse luulin, että vaihtareille oltais armollisempia, mutta ei se ihan niinkään menny. Mä sain lopulta suoritettua 15 pistettä, koska yksi kurssi ei onnistunu, ja se olis ollu 6 pisteen kurssi. Mutta sainpahan nyt jotain. Suosittelen myös intensiivikielikurssia, vaikka mun yliopistossa se oli maksullinen. Mutta mulle se oli ehdottoman hyödyllinen vaihdon aluksi.
Se siitä.

Tänään oltiin mummon ja ukin luona, ja äitiä huoletti se, että menen Jämsään juhannukseksi autolla. Mummoa ei huolettanu enää niin paljon, kun se oli puoli vuotta ollu mielettömän huolissaan. Sitten ukki katkaisi sen höpötyksen sanomalla "Emmi on semmoinen maailmanmatkaaja, että siitä nyt ei tarvi olla huolissaan. Se reissaa missä vaan ja puhuu kieliä. Ja poikaystävänkin jätti ja otti uuden."
Semmoinen oli tosiaan tämä mun vaihtokevät pähkinänkuoressa.


Ps. Blogi? Elääkö vai kuolla? Jatkaako vaiko lopettaako?

Laa-laa-laa

Jokainen päivä on viimeinen. Mitä tekisit, jos tämä päivä olisi viimeisesi?

Kaikki lähtee. Tänään lähti Lisa. Se itki, ja musta tuntui se niin ahdistavalta, että halusin vain laittaa sormet korviin ja sanoa: Laa-laa-laa, harmi kun lähdet, laa-laa-laa, onneks mä asun täällä, laa-laa-laa.
Ei kai tää mua koske? Munhan elämä oli täällä totta kai. Kaikki muut, mutta ei ikinä me.

Tuntuu eroamiselta muutenkin. Yhtäkkiä tietoisuuteen hiipii se tieto, että kaikki on tullut loppuun. Häilyn siinä rajamailla, että haluan vielä tehdä niin monta asiaa yhdessä, ja samalla millään ei ole enää mitään väliä. Haluaisi vielä yrittää, mutta tietää jo, ettei mikään auta kumminkaan: Sitä mikä on jo loppu, ei voi enää kääntää uuteen. Minun piti tulla tänne se oppimaan. Ja opinkin. Ja sittenkin haluaa vaan vielä olla lähellä. Ja Madridin syli tuntuu lämpimältä. Ja vaikka meidän väliltä on kohta kaikki ohi, se sykkii vielä elämää. Sekin piti minun tulla tänne oppimaan: Elämä jatkuu, vaikka erotaan ja tuntuu pahalta.
Mutta luoja miten pahalta tuntuu.

Baarissa lautasliina sanoo Gracias por su visita.
A ti, a ti.

Hidastelin kadunkulmassa odottamassa, että autot menee ohi, ja fiilistelin kotikatua, ehkä viimeistäkin kertaa. Taksi tööttäsi torvea ja huitoi, että mene yli siitä senkin hölmö.
Ja niinhän se on, yli on mentävä ja eteenpäin.

Mikä ihana unelmien kaupunki. Madrid. Eikö koko sanakin kuulosta kaikilta niiltä tarinoilta ja seikkailuilta, joista unelmien Espanja oli tehty. Kivisiltä kaduilta ja varjoilta ja kuumalta auringolta ja pölyltä ja elämältä ja ihmisiltä ja koirilta ja kukilta ja metroilta ja markkinoilta ja vanhoilta naisilta ja tupakan savulta ja huutelevilta pojilta ja taksikuskeilta ja patsailta ja kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka tuli tänne ympäri maailman. Madrid.
Kaikkialla ympärillä Madrid.

Huvittaa, koska muistan ihan selvästi sen, kun tulin tänne ja olin ensimmäisiä kertoja kaupungilla. Kaikki kadut oli niin suuria ja talot niin korkeita ja kaikki valot vilkkui niin räikeinä ja musiikki soin lujalla. Ihmisiä oli ihan hirveän paljon ja liikenne vaan viuhui ympärillä. Olin niin hengästynyt siitä kaikesta. Ja nyt kun kuljen sitä samaa katua, niin ihan hiljainen sivukatuhan se vaan on. Minne se maalaisserkku oikein hävisi? Lähti laukkuineen ja komplekseineen. Häntä emme ikävöi. Niin vapaana täällä nyt. Ja oliko se vielä talvella, kun kirjoitin jollekin, että mun suurin haave on se, että mulla olis joskus oikea keittiö ja siellä pöytä, johon voisin laittaa syklaamin ja ikkunasta näkisin miten lumi sataa äänettömänä maahan. Haluan mä vieläkin keittiön, mutta mitä helvetin väliä sillä keittiöllä oikeastaan on? Olkoot vaikka trangia pihalla. Enkä mä halua mitään äänetöntä lunta. Mä haluan, että meidän keittiössä on kova meteli, koska siellä on juuri kokkailut menossa ja kahvit porisee tulella ja naapurit yskii ja vauva rääkyy ja koira haukkuu parvekkeella. Ja ehkä mä kävelen siihen keittiöön unisena, mutta siellä on vastassa ilahtuneet kasvot, paitsi tietenkin sen rääkyvän vauvan kasvot on vääristyneet ja tulipunaiset, mutta silti rakkaimmat maailmassa. Nyt minä alan elää.

Täällä on nyt tosi kuuma. Mutta Madridin kuivaan ilmastoon on helppo muodostaa pieniä meriä, minullakin oli se navassa yöllä. Ja jos nuolee toisen olkapäätä, voi kuvitella, että ollaan rantalomalla. "Salty Emi, like salmi-aki".  Ja sitten kun mä haluan siltikin vaan työntää nenäni sen kainaloon se sanoo "Phyyf, phaf!" Phyyf on se, joka tarkoittaa, että oot tyhmä ja phaf on se, joka tarkoitaa, että hauskaa. Saksaa en oppinut koulussa ikinä, mutta itävalta on ihan kohtuullisen helppoa.

Laa-laa-laa.

Niinkuin aurinko

Pitääpä nyt kirjoittaa tätä blogiakin vielä ahkerammin, kun kerran aika alkaa käydä myös vaihtoblogin osalta täyteen. Toisaalta voisihan tätä jatkaa muuten vaan, mutta en kyllä tiedä ketä kiinnostais mun höpinät täällä, paitsi äitiä tietenkin.

Elo ja olo on täällä edelleen niin leppoisaa ja huoletonta, että jouduin lukemaan netistä, että tänään oli maanantai. Se on varmaan parasta elämää, kun ei edes tiedä, että on maanantai. Oli kuuma päivä, ja oltiin altaalla ottamassa aurinkoa. Ihanaa!
Kun lähdettiin pois, M tuijotteli mua ja kysyin, että mitä. Se sanoi, että näytän ihanalta ilman meikkiä, "like the sun". Itseni mielestä näytin ihan kauhealta. Sitten näin sen ottamia valokuvia ja niissäkin näytän kauhealta, mutta onnelliselta. Todelliselta idiootilta. Tykkään siitä kuvasta niin paljon, etten edes ikinä näytä sitä kenellekään.
Katson kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi, se on aika huvittavaakin oikeastaan. Mutta onneks en oo ainut. En viitsi tänne kirjottaa kaikkia imeliä juttuja, mutta parasta itsetunnonkohotusta on kyllä se, kun sanot, ettet voi oikein lähteä kaupungille hotpantseissä tai napapaidassa ja joku huutaa järkyttyneenä "But why?!". Onkohan se jotenkin likinäköinen, ettei se näe muhkuroita ja makkaroita, vai onko sillä vaan omituisia mieltymyksiä? Vai olisko tää voinu olla ennenkin tämmöstä?
Yllättäviä katkeruuden aiheitakin on löytyny tänä keväänä. Luuli, että joku ihminen oli sinun tuki ja turva ja todellinen ystävä, ja sitten huomaatkin, että jos toinen ei olis aina lyöny lyttyyn kommentteineen, niin ei sitä tukeakaan olis niin paljon tarvittukaan. Mutta suosittelen kyllä kyseiselle ihmiselle muuttoa sinne ihannoimaansa Amerikkaan, missä "I'll call you" ei myöskään merkitse yhtään mitään. Että terveisiä vaan taas. Oikein läppä koko homma. Minä itse myös. Ja, että kirjoitan näin. Over share.

Muut kaverit voisi kyllä toisaalta kans olla vähän jenkkihenkisiä ja kirjoitella mun Facebook-seinälle, että mua kaivataan jo takaisin. Ei teidänkään sitä tartte tarkoittaa, mutta silti. Mua pelottaa ihan järjettömän paljon se Suomeen tuleminen, varmaan enemmän ku mitä tänne tulo, vaikken kuvitellu sen olevan edes mahdollista. Silloin ne pelonaiheet oli kumminkin semmosia konkreettisia, että apua, missä asun, en ymmärrä kieltä, eksyn, saanko kavereita, tuleeko ikävä kotiin. Nyt on vaan semmoinen kauhea ahdistava paniikki. On ihan ok, jos ei ymmärrä mitään, koska ei ymmärrä kieltä, mutta kun tuntuu, että en Suomessakaan ymmärrä mitään. Kaikki lävähtää silmille. Ihan ku sukeltaisi täällä veden alla ja kun on ihan ihan pakko nousta takaisin pintaan, niin lapset ja lokit kirkuu ja kaikki se vihreä utuisuus on poissa.

Ehkä se oli sit sekin, että lähtiessä tiesi, että Suomen elämän saa puolen vuoden päästä takaisin. Mutta nyt tietää, että tätä ei saa oikeesti takaisin. Ei ikinä. Voin lähteä ja tulla ja muuttaa ja tehdä radikaaleja ratkaisuita, mutta tätä yhtä kevättä ja yhtä elämänvaihetta ei enää ikinä ole. Ja niinhän se on aina elämässä, että elettyä päivää et takaisin saa, mutta jotenkin tämä on brutaalia tämmöinen äkkiloppu.
Ja mitä mä sanon kaikille? En jaksa sanoa mitään. Mummo kysyy heti tikkana sata kysymystä koulusta ja pojista. En kestä.
Ihana nähdä kyllä mummoa.

Top 3 kriisin aiheita tänään:
1. Olet liian onnellinen, vaikka vallitsevat olosuhteet ovat ns. perseestä.
2. Meikkityylisi on ehkä ollut ns. perseestä aina.
3. Olet kävelevä vaihtariklisee ja kaikin puolin ns. perseestä (mutta et välitä siitä, koska olet kävelevä vaihtariklisee ja "löysit itsesi", "tulit vahvemmaksi ihmiseksi", "olet rohkeampi" ja tietenkin se kaikista liikuttavin "hullaannuit ulkomaalaiseen".)

Kyllä hävettää taas.

Just some days and whatever, phuf.

Vihdoinkin blogissa. En oo kirjottanu mitään mihinkään viikkoon, ja alkoi jo tulla vieroitusoireet. Myös päässä flippailee, tosin se voi kyllä johtua muustakin. Tai kaikesta. En tajua enää mistään mitään. Kaikki vaan lähtee ja menee ja mä haluaisin pysäyttää ajan. Ja kaiken. Vaan pitää tän hetken, tai ehkä kelata vielä jonnekin aiempaan, koska nyt tähän aikaan on jo hiipinyt se. Haikeus. Tuntuu samalta ku syksyn tulo. Voi vielä maata auringossa, mutta ilmassa tuoksuu jo syksy ja tiedät, että uit viimeistä kertaa järvessä. Ja joo, joskus tulee uusi kesä ja uudet kukkaset puhkeaa ja uskaltaudut taas veteen, mutta sitä ennen on elettävä taas läpi sen synkän ajan. Siltä tuntuu. Aika pahalta.

 En tahtois muutenkaan lähteä just nyt, kun tunnen olevani jonkun seuraavan asian kynnyksellä. En enää ajattele, että tungos on sietämätön, vaan että on kivaa olla siellä, missä muutkin. Mua ei haittaa se, että joudun väkisin jakamaan kaiken toisten kanssa, koska joku on aina läsnä. Kieli alkaa avautua. Viime viikolla kävi varmaan ensimmäistä kertaa se, että korvakuulo kertoi, miten joku asia kuuluu sanoa. Ymmärrän yhtäkkiä mainokset ja kyltit. Tiedän ihan ihmeellisiä sanoja.
Muistan ihan elävästi sen, kun opin lapsena lukemaan ja yhtäkkiä maailma ympärillä aukesi jonain paljon suurempana. Ja nyt saan kokea sen uudestaan täällä. Miten mahtavaa on se! Enkä mä halua lähteä pois, vaan haluan mennä siihen maailmaan ja tutkia lisää. Lisää ja lisää kaikkea.

Kieli on muutenkin outo juttu. Mulle tää suomi on tosi tärkeä ja iso osa minun persoonaa. Kun tulin tänne, kuulin jostain, että koti on siellä, missä kieli on, ja ajattelin, että sepä hyvin sanottu. Ajattelin myös, etten ikinä vois rakastua ulkomaalaiseen, koska se ei voisi ikinä ymmärtää mua kokonaan, perimmäisesti. Mutta olin väärässä. Ensinnäkin kieli on siellä, missä kotikin, eikä toisin päin, koska onhan tämä mulla mukana. Ja voin muuttaa kodista toiseen ja kielestäkin toiseen. Kummassa viihdyn paremmin? Huomaan, että espanjaksi heilutan itsekin enemmän käsiäni. Samalla kun opin lukemaan ja ymmärtämään kaikkea mun ympärillä, aloin myös liikehtiä eri tavalla. Istun metrosa asennossa, jossa en ikinä istu Suomessa. Kehonkielikin on kieli.
Ja mitä tulee ulkomaalaiseen rakastumiseen, niin onhan se kyllä surullista, etten voi jakaa näitä juttuja sen kanssa, vaikka haluaisin. En voi kertoa mun suosikkivitsejä enkä selittää, miksi nauran Fingerporia. Kaikki jutut on semmoisia pelkistettyjä versioita. Kommunikaatiokatkoksia on, ja vihaan tapella siitä, että kuka on nyt ollu epäkohtelias ja puhunut suomea tai saksaa liikaa. Vihaan tapella ylipäätään, koska on aika hankala hahmottaa, kuka nyt on suuttunu ja mistä, kun molemmat tuohduksissaan sanoo "And then you are like blah blaah, and I was whatever, and then phuf!" Semmoisia on meidän riidat. Mutta ei se kyllä siihen rakastumiseen vaikuttanu mitään. (ja miksi pitää edes riidellä, kun oikeesti haluaisi vaan halipusia. Ihminen on kyllä tyhmä.)
Mua naurattaa se, että itävaltalainen osaa nyt sanoa suomeksi "kippis", "ihana" ja "meen veskiin". Tuohon tiivistyy ehkä mun koko elämä täällä.

Mitäs muita kuulumisia sitä taas oliskaan. Viime viikolla olin ekaa kertaa katsomassa jalkapallo-ottelua, se oli joku semmoinen Real Madridin legendat vastaan Bayern-Munchenin legendat. Mulle ne nimet ei kyllä tietenkään sanonu mitään, mutta olihan se ihan kiva katella, kun ne siellä hölkkäili. Kauhea hälinä siellä oli. Ja metro oli niin täynnä, että enempää ihmisiä ei millään mahtunu ovista sisään. Sekin on muuten yks niistä asioista, että tänne saapuessani luulin välillä, että metro on täynnä, mutta nyt tiedän, että mikään ei oo täynnä ennen kuin se on oikeesti täynnä. Ja mua ei pyörrytä silti olla siellä. Hengaan vaan. Ei tarvi ees melkein seisoa, kun on niin ahdasta.
Pelin jälkeen mentiin M:n kanssa syömään hampurilaisketjuun. Kello oli jotain puol kakstoista yöllä, ja se oli täynnä lapsiperheitä. Sama meininki ku Suomessa mäkkärissä sunnuntaina joskus puol kakstoista päivällä.

Sitten oltiinkin tää viikko kiertelemässä Pohjois-Espanjaa. Se oliihan kivaa kanssa, tosin mun haaveissa oli rantaloma niillä ihanilla hohtavilla hiekkarannoilla, mutta oikeesti siellä satoi melkein kaikkina päivinä. Oli kumminkin ihan mukavaa reissata, ja nähdä maisemia. Uin mä kumminkin meressä. Ja söin erilaisia tapaksi, osa oli tosi hyviä.
Yhden tapaspaikan seinällä oli iso kyltti, missä mainostettiin, että oluen ostajalle tapa eurolla (ihme pelleilyä, koska kyllähän sen nyt kuuluis olla ilmanen). Ja siinä kyltissä oli iso iloinen smiley-naama. Ja sen baarin omistaja oli keski-ikäinen vihaisen oloinen mies. Kontrasti sen oma naamaan ja aina yhtä iloisena hehkuvan smileyn välillä oli suuri. Mua alkoi vähän itkettää, koska ajattelin, että maailma on just semmoinen paikka, missä kaikki hyvätkin aikeet menee aina päin helvettiä.

Kymmenen päivää jäljellä. Sydän särkyy.

Kuplan puhalsin, sen sisään katosin

Tuntuu, että ympärillä kaikki puhuu jo lähtötunnelmista. Odottavat kotiinpääsyä, haikeilevat viimeisistä asioista, joita vielä kerran voi tehdä ja pakkailevat laukkuja. On kaiken maailman jäähyväisbileitä.
Mulle ei vaan uppoa yhtään päähän se, että oikeesti tää loppuu niin pian. Niin pian, että melkein on jo myöhäistä.

Eilen yksi kaveri kysyi itävaltalaiselta, että ootko kutsunu Emmin sitten Wieniin. "Ööh, en. Tai siis... mut vois, kai." se sanoi. Närkästyin. (ja se luuli, että närkästyin siitä, että sen katse tuntui kovasti harhailevan Miss Märkä T-paita -kilpailussa) Älä viitsi suuttua, kyllä mä tykkään sun tisseistä enemmän, se lepytteli.
Sitten kun asian todellinen laita selvisi, niin sanoi, ettei se oo vaan vielä kerinny ees ajatella koko asiaa. "I'm still hoping that someone would come and say that I can have my Erasmus-life forever" se sanoi. Ja se on just noin, musta tuntuu ihan samalta. Ja sitä on kauhean vaikea selittää kaikille kavereille ja äideille, joita kiinnostaa, että mitäs ajattelit seuraavaks tehdä. Ei oo mitään seuraavaks, on vaan tää hetki just tässä ja sen takana pelkkää tyhjää.

Meillä oli torstaina koulussa vaihtareiden valmistujaisjuhlat. Tajusin kyllä, että mä oon missannu tänä keväänä nää kaikki vaihtaritouhut kokonaan. En oikeastaan tunne koulusta ketään, paitsi ne kymmenisen jenkkiä, joihin tutustuin heti ekaks. Kaikki halaili ja otti valokuvia ja kiljahteli. Mä en oo ollu mukana missään ryhmässä, enkä oo oikeastaan saanu täältä uusia ystäviä, ainakaan ketään, joiden kanssa uskottelisin, että sitten kyllä nähdään ens kesänä, for sure!!! No ok, Lisan ja Annan kanssa olis kiva nähdä Suomessa ja itävaltalaisen jalkaan tahtoisin hirttäytyä pallona kiinni, mutta noin muuten.

Ja siis mullahan on ollu tosi mahtava kevät täällä, mutta aloin kuitenkin miettiä, että jäikö nyt sit jotain olennaista kokematta. Mentiin siispä eilen isoihin Erasmus-bileisiin. Vaahtobileisiin. Kun päästiin lopulta sisälle, siellä oli alkamassa eroottisten shottien juonti, eli tequilaa kaadettiin jonkun suuhun, jonka piti suustaan valuttaa se jonkun toisen nieluun ja se on sit vissiin eroottista. Ja mylvivän yleisön suihin ammuttiin vesipyssyillä vodkaa. Niin ja sitten oli tosiaan se Miss Märkä T-paita -kilpailu. Ja kaksi bikinityttöä, jotka seisoi lavalla niin vaivaantuneen näköisenä, että mua alkoi ihan ahdistaa.
Epäilykset siitä, että jotain olennaista jäi multa kokematta hellitti kyllä. Ehkä mä oon liian vanha tollaseen tai jotain.

Mun kokemukset on ehkä tapahtunu enimmäkseen mun pään sisällä. Kun tulin tänne, olin jokseenkin sekaisin, kuten kyllä vieläkin. En oikein tienny mitä odottaa, tai mitä halusin. Mutta nyt tuntuu, että sain sen ja enemmän. Opin espanjaa ja tutustuin tähän maahan ja huomasin, että pidän siitä just niin paljon ku kuvittelinkin. Täällä asuminen oli monen vuoden haave ja se on ollu niin hauskaa. Espanjalaiset ihmiset on kaikessa raivostuttavuudessaan aivan ihania. Mulle on kaikki ollu niin mukavia täällä. Vaikka oon ollu ihan pihalla ja hukassa ja tehny asioita väärin ja en oo puhetta ymmärtäny, niin kukaan ei oo pahoittanu mun mieltä, vaan kaikki on korkeintaan kuitannu asian naurahduksella. Ja kun tulin tänne, tunsin, että olin jotenkin huono ja mitätön. Mutta espanjalaisille miehille voi antaa myös kiitoksen siitä, että ovat väsymättä jaksaneet suitsuttaa kohteliaisuuksia mulle. Jossain vaiheessa tuli mieleen semmoinenkin ajatus, että on oikeesti vaan kivempaa olla, kun ei koko ajan hauku itseään. Olla vaan. Relata. Ei oo pakko olla koko ajan täydellinen.
Ja itävaltalainen... Se, miten se katsoo muhun ja silittää ja ottaa syliin ja hääräilee. Välillä se tuhahtelee mulle ja inttää ja huitaisee kädellä mun typerille mielipiteille, mutta se ei ikinä syyttele mua, eikä hauku.
En enää ikinä tyydy vähempään. Mitähän helvettiä edes kuvittelin ennen.

Mutta nyt mun täytyy mennä näiden syvällisten pohdintojen ääreltä, koska se on jo viis kertaa huutanu, että Emi, pannukakut on valmiit. Se on kyllä niin ihana.

Aprender a olvidarla 19 dias y 500 noches...

...Creo que is imbossible.

Melkeinpä tasan kuukausi aikaa enää jäljellä. Ihan uskomatonta. Minne katosi päivät? Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Mitä tän jälkeen? Mitä? Mihin? Apua!

Torstaina oltiin Lisan kanssa kattomassa Cirque du Soleilia. Jälleen yksi hieno kokemus lisää tälle puolelle vuodelle. Se oli tosiaankin hyvin vaikuttava show ja varsin hupaisa. Tykkään semmoisista yksinkertaisista vitseistä, joissa toinen ihminen on hevosen pää, ja toinen sen takapuoli. Ja mäkin haluaisin osata lentää köysissä. Harmi vaan, että oon enemmän sitä hevosen takapuoli -tyyppiä. Tuli ihan elävästi mieleen se, kun yläasteella kuntotestissä piti roikkua tangossa, eikä opettaja kerinny ees naksauttaa sekunttikelloa päälle, kun mä jo muksahdin alas sieltä. Kerta toisensa jälkeen, kunnes opin kehittämään kaikenlaisia sairauksia kuntotestipäiville.

Perjantaina oltiin taas botellonissa puistossa. Espanjan nuorison noustessa barrikaadeille keskustassa, Madridin Erasmus-opiskelijat nousivat jälleen kerran Templo de Debod -kukkulalle. Mutta eipä siinä, itekin jouduin ostamaan tintoni tiskin alta, kun pälyilevä kiinalainen sen sieltä mulle vilautti, että kyllä tässä valtakoneistoa osaa vastustaa muutkin.
Täytyy kyllä sanoa, että täkäläinen iso mielenosoitus kosketti jotenkin mua. On hienoa, että ihmiset lähtee oikeasti kaduille ja ulos sanomaan, miltä tuntuu, eikä vaan mutista jossain nettifoorumilla. Puhumattakaan siitä, että olihan se nyt valtavan ihanaa, kun koko Solin aukio oli oli peitetty erilaisilla revolucion -kylteillä. Niiden alle oli jääny myös monikansallisten yhtiöiden ja kauppaketjujen mainostaulut ja julistukset. Ainakin yhden viikonlopun aikana julistettiin ostamisen sijaan ihmisyyttä. "Kun alhaalla olevat liikkuvat, ylhäällä olevat tippuvat" sanottiin. Semmoinen ajatus mielyttää mua, sitä paitsi tuntuu käsittämättömältä, että koko Euroopassa tunnutaan tällä hetkellä haluavan ajaa alas kaikki tavallisten ihmisten saatavilla olevat peruspalvelut. Varmaan politiikka on vaikeaa ja en ymmärrä talousasioita tarpeeksi, mutta en tajua tämmöistä.
Muakin haastateltiin Espanjan uutisiin. Sanoin, että on hienoa, että ihmiset haluaa ottaa osaa politiikkaan ja ovat siitä kiinnostuneita. Että on kaikkein pahinta, jos kukaan ei edes välitä yhtään. Kysyivät myös, että olisko vastaava liike mahdollinen Suomessa, mutta sanoin epäileväni. Kerroin, että Suomessa ollaan aika rauhallisia ja ujoja ja ei ole tapana mennä kaduille.
Henk. koht. olisin kyllä tyytyväinen, jos Suomessakin nähtäis joskus tommoinen iso mielenilmaus, missä vaadittais pehmeämpiä arvoja, mutta oikeasti painokkaasti. Siellä leirissä oli hauska tunnelmakin. Kiihtyneitä ihmisiä, mutta myös viihdyttivät toisiaan istuksimalla ringissä laulellen. Vähän ku festarit ilman viinaa.
Sitä en kyllä osaa sanoa, että oliko tuosta hyötyä. Uutisten mukaan valtapuolue koki vaalitappion ja oppositiopuolue sai kaikkien aikojen parhaan tuloksen, mutta en tunne Espanjan politiikkaa tarpeeksi tietääkseni, että mitä nuo puolueet oikeastaan ajaa.

Lauantaina oltiin Retiro puistossa hoitamassa asioita To do -listalta. Listalta ruksittiin muun muassa Kristallipalatsin näkeminen (M:n osalta, kyllä mä oon sen ennenkin nähny), auringossa paistattelevien kilpikonnien valokuvaaminen, sekä nurmella pussailu. Se oli kivaa.
Mä olisin halunnu illalla vielä seikkailla, mutta ei me sitten seikkailtukaan, vaan katottiin liian monta jaksoa How I met your motheria.
Eilen illalla taas olin varautunu tuiki tavalliseen sunnuntai-iltaan, jossa käydään tapaksilla ja sitten mennään kotiin ja katsotaan liian monta jaksoa How I met your motheria, mutta se taas päättyikin semmoiseen pieneen seikkailuun, missä yhtäkkiä havahtuu siihen, että on ihan helvetin onnellinen just tässä ja nyt. Että on pimeä ja lämmin yö ja istuu rappusilla Madridissa jonkun ihanan kainalossa ja juo yhden oluen tölkistä ja paikalle ilmestyy joku, jolla on kitara, ja joka soittaa saksalaisia ikivihreitä, kunnes meksikolainen haluaa laulaa yhden suositun meksikolaisen kappaleen, joka houkuttelee paikalle espanjalaisia, jotka ottaa kitaran ja toiset taputtaa käsiä rytmikkäästi.

Tämän takiahan tänne on tultu, kaikki vaan näitä hetkiä varten. Mua on pari päivää taas kaikesta ihanuudesta huolimatta ahdistanu. Ahdistaa ajan kuluminen ja väheneminen. Epätietoisuus tulevaisuudesta. Mikä odottaa Suomessa, vai odottaako mikään. Entä elämässä? Ahdistaa, kun joskus vaan vieläkin tunnen, että kaikki huutaa mun päälle ja jyrää ja ei kuuntele, ja mä tyhmä hissukka en vaan pärjää täällä, vaan jään jalkoihin koko ajan. Ahdistaa, kun kaikki ihmiset ympärillä on kumminkin niin uusia tuttavia, ettei voi vielä kenestäkään olla täysin varma.
Koin mieletöntä olemassaolon tuskaa taas näitten asioitten äärellä ja itseasiassa se kulminoitui sitten siihen, että M kysyi multa, että haluanko leivän vai en, ja mä aloin itkeä, että miks säkin vaan koko ajan painostat mua tommoisilla vaikeilla kysymyksillä, kun en muutenkaan osaa tehdä mitään, enkä tiedä mitä tehdä, en tiedä, mitä teen, YHYYYYY-YYYYY ja viis nenäliinallista räkää. Phfyf, se sanoi, sillä ihan kauhealla tyylillä millä se aina sanoo phfyf kaikista asioista, jotka on sen mielestä tyhmiä ja turhia. Sillä on niin iso nenäkin, jolla on hyvä tehdä just tommoisia tuhahduksia. Sitten se vaan käveli kylmästi pois ja mä jäin siihen nikottelemaan, kunnes se käveli takaisin mukanaan leipä, ja sanoi, että sitten kun lopetat ton, niin syöt tän leivän ja sitten saat jäätelöä.
Voi mä haluaisin vaan kirjoitella kirjeitä sille.

Oikeesti tässä ei olis kyllä nyt yhtään aikaa tämmöiseen hullutukseen. Mulla on ens viikolla oikeastaan viimeinen kouluviikko, ja kaikki hommat ihan levällään. Huolestuttaa aika tavalla, että miten tänkin paketin kuroo kasaan, kun on ite ihan pihalla, ja täällä kaikki on semmoista epämääräistä. Tunnit on peruttu ja kun opettajalta kysyy, että onko niitä tunteja siis enää tulossa vai ei, niin se vaan levittelee käsiään, että ei voi mitenkään kyllä tietää yhtään. Ryhmätyöryhmä lupaa lähettää sähköpostia, ja sen koommin et enää ikinä kuule niistä mitään. Essee pitäis kirjoittaa ja aiheena voi olla oikeastaan mikä tahansa.
Mulla ei oo hajuakaan myöskään siitä, että miten saan sitten kokeitten jälkeen tietää, että menikö ne läpi vai ei, ja mistä selviää, että sainko tältä reissulta jotain opintopisteitä, vai en. Sekavaa!

Tänään hullunmyllyyn hyppää vielä Emppa ja Elina, Madridin vierailevat tähdet. Ehkä lähdetään jo tänään jonnekin ulos ja voin olevinaan siinä treenailla huomista espanjan suullista koetta varten. Harmi, ettei sitä järjestetä illalla jossain baarissa, koska iltaisin baareissa puhun huomattavan sujuvaa espanjaa. Ehkä mun pitäis ennen tota suullista koettakin nauttia yksi lounasolut, niin vois sujua vähän jouhevammin.

Tästä kirjoituksesta tulee taas ihan superpitkä, mutta pakko kertoa vielä siitä, kun eilen istuttiin siinä kivetyksellä musisoimassa ja tietenkin vertailtiin, että miten asiat on kenenkin kotimaassa. Meksikolainen oli syvästi tuohtunut siitä, että ihmillä on semmoinen mielikuva, että Meksikossa olis jotenkin vaarallista. Ei se oo mikään Kolumbia kumminkaan! Hänetkin on vaan kolme kertaa ryöstetty kadulla, JA vain yhden kerran ase ohimolla. "Tietenkin tuut ryöstetyksi ja ehkä raiskatuksi, mutta ei se nyt oo herra jumala silleen, että siellä olis vaarallista!" se valisti kiihtyneenä.
Myönsi kyllä sen, että hänen mielestä elämä tämmöisessä leppoisassa pikkukaupungissa, missä ei oo ruuhkaa eikä tungosta ja voi kävellä paikasta toiseen rauhallisesti, on kovin viehettävää ja idyllistä. Jyväskylä satatuhatta ja Mexico City 22 miljoonaa. Tunsin, että meidän katsontakantojen välillä oli kerrassaan sovittamaton ristiriita.
Tykkään kyllä siitä meksikolaisesta, sillä on ihanan viehettävä tyyli. Se on ihastunu yhteen ujohkoon ja jäykähköön saksalaiseen mieheen, ja mä ihailen sitä, miten se niin viehkosti ja keikistellen kietoutuu sen ympärille oikein sädehtien ja säihkyen. Kadehdin semmoista sulavuutta.

Suomi Finland perkele!

Siinä päivän tunnelm ia monellakin tavalla kuvaava otsikko.

Ensinnäkin sen voi huutaa tietenkin nyt maailmanmestari -asenteella. Yeah! Harmittaa aivan vietävästi, että tämmöinen merkkipaalu jäi nyt kokematta. Olis ollu niin mahtavaa olla nyt Suomessa juhlimassa muitten mukana ja nähdä omin silmin se hullunmylly. Junttia tai ei, niin mä oon tykänny tommosista kansanjuhlista ja tempauksista. Oon ihan varma, että se olis ollu tosi hauskaa ja kokemisen arvoista. Toisaalta täältä käsinkin sen kokee varmasti ihan ainutlaatuisella tavalla.
Menin peli-iltana Ihkun Itävaltalaisen luo katsomaan peliä. Yritettiin löytää ensin sivua, jonka kautta sitä pystyis kattomaan suomeks, mutta kaikki ne oli jumissa, eikä toiminu. Yritin myös kuunnella selostusta radiosta jonkun streamin päälle, mutta ne oli liikaa eri ajassa. Kuohahdin. M kysyi multa, että ootko nyt vihainen, ja huomasin yllätyksekseni olevani. Minä, jääkiekkopelin takia! Lopulta jouduin kattomaan sitä venäjäks, kun ei kerran muuta löytyny. Suomi läpsi maaleja, minkä kerkesi ja mä istuin tyynenä peliä seuraten, koska kaikkihan tietää, että jotain pahaa voi aina vielä tapahtua. Kun tilanne oli jo jotain 4-1 ja enää vähän aikaa jäljellä, M yritti, että Emmi hei, te voititte, voisitko vaikka ees hymyillä, mutta mitä nyt suotta nuolaisemaan ennen ku tipahtaa. Ja sitten kun me tosiaan voitettiin, mulle tuli liikutuksen kyyneleet silmiin ja siitä liikutuin tietenkin lisää ja tuli hetkellinen koti-ikäväkin, ylpeys ja ilo Suomen puolesta sekä ihan itsekäs harmistus siitä, että miks just nyt, ja aloin parkua enemmänkin. Minä, jääkiekkopelin takia!
Kaikkea uutta sitä oppii itsestään. M:kin nauratti, hullu suomalainen, aina ihan hiljaa ja puhumatta, mutta pinnan alla kuohuu.

Koska omakohtaiset kokemukset juhlahumusta jäi nyt väliin, oon seurannu Suomen tapahtumia innokkaasti netistä. Videoissa ja kuvissa näkyy huumaantuneina heiluvaa kansaa. Se näyttää hauskalta. Mutta nettipalstat tuntuu pullistuvan ihmisistä, joita ärsyttää. Väärä laji voitettu, jääkiekkohan on vaan joku pieni laji, jota ei seuraa kukaan ja kisoissa vaan huonot pelaajat pelaamassa. Väärin innostuttu, eihän nyt sohvalla maannut tavis suomalainen oo tehny mitään voiton eteen, joten ilahtuminen asiasta ei ole ansaittua. Väärin juhlittu, mokomaa mellastusta ja torveakin menty toitottamaan, vaikka Suomessa auton torvea ei todellakaan tarvi mennä painamaan. Väärät kansalaiset, typerät juntit ja täysin tyylitajuttomat moukat.
Kaikki meni taas kerran ihan päin helvettiä ja moni toivoikin, että Ruotsi olis voittanu, niin ei aina tarvis kärsiä ja hävetä.

Mä oon miettiny tänä keväänä ylipäätään paljon sitä, että miks Suomessa kaikkia aina häiritsee ja ärsyttää joku. Oikeasti tuntuu, että siellä kiinnitetään vaan ihan liikaa huomiota asioihin. Periaatteessa seinäkellokin on äänetön, mutta jos sitä raksutusta jää oikein kuuntelemaan, niin tottahan se sitten käy häiritsemään.
Täällä esimerkiksi ei oo mitään lappua rappukäytävässä, että hiljaisuus kello 23. Eikä kukaan käy viemässä siihen viereen nöyristelevää tiedotusta, että tänään vietän tupaantuliaisiani kello 23.15 asti. Meteli loppuu sitten, kun ihmiset käy nukkumaan, ja jos jollain on juhlat, niin se on good for them. Lapset juoksee siellä täällä ja huutaa, vaikka yölläkin, jos koko perhe on sattunut jäämään illalliselle, joka on venyny yli puolen yön. Metrossa ihminen kuorii ja syö appelsiinin, jos sitä huvittaa. Koirat on kahviloissa ja baareissa ja uivat uimarannoilla. Niiden jätöksistä ei kukaan kirjoittele lehdissä, mutta jalkoihin kannattaa muistaa katsoa kadulla kävellessä, ettei käy moka. Autot parkeerataan mihin mahtuu tai melkein mahtuu ja torvea nyt tietenkin voi aina toitottaa. Jos bussikuski rähjää asiakkaalle aamulla, sille sanotaan, että joopa joo, eikä siitäkään tarvi lähettää tekstaria mihin Näppis-palstalle. Ekan kerran kun olin metrossa, ja siihen vaunuun tuli joku musiikin renkuttaja, ajattelin, että o-ou, nyt kyllä ihmisiä ärsyttää. Mutta ei ketään häiritse se yhtään ja ne ketkä tykkää, antaa rahaa niille.
 Mun mielestä on ihanaa olla täällä, kun joku ei koko ajan kyttää, eikä tarvi jatkuvasti olla pelko perseessä siitä, että apua, kohta tulee valitus. On ihanaa katsoa niitä lapsia ja koiria kun ne juoksee ja nauttii! Elämä vaan liehuu ympärillä niinku pyykit naruissa. Voin vaan kuvitella, mitä täällä sanottais, jos joku menis nilittämään, että hei pyykkejä ei sit saa kuivattaa ulkona, kun meillä on tää talon hillitty yleisilme tässä.
Suomi Finland perkele.
Ja viikonloppuna oli muuten taas jonkun pyhän tai pyhimyksen päivä, ja sen johdosta karnevaalitunnelmaa koko kaupungissa. Pommit paukkuu ja fiesta jatkuu. Ja arvatkaa muuten tööttääkö joku torvea, jos Real Madrid voittaa jotain? Saatanan juntit.

Ja kolmas Suomi Finland perkele on ihan vaan se, että aika kuluu liian nopeesti, ja mä en tahtois vielä tulla pois. Olis vielä niin paljon nähtävää ja tehtävää, vielä niin kiva nauttia kaikesta. Buhuu. Pää ei kestä ees ajatella sitä, että kaikki loppuu. Suomestakin kyllä ikävöin jo joitain asioita, kuten koiraa, kavereita ja ruokia, mutta en vaan kestä millään ilveellä sitä, etten pääsis tänne takasin. Ja mä tyhmä hupakko oon muutenkin jo ihan liian kiintyny kaikkeen. Luoja se on kuuma, kun se selittää mulle jotain niitä sen insinöörijuttuja siitä, miten tietoa lähetetään valona kaapelissa ja hän laskee, paljonko se kohisee.

Pitsipöksy lanseerasi tänään sen jatkuvaan putain putain -honotukseen uuden version, jonka poimin korviini. Putain de Dieu. Ihmettelin, että oikeestiko Jumalan huora? Google kääntäjän mukaan tuo kääntyis suomeks, kyllä vaan, perkele.
Suomi Finland, putain de Dieu!

Tykkäämisiä

Eilen istuttiin yhden syrjäisen puiston perimmäisen nurkan näköalatasanteella ja katseltiin Madridin valoja. (Ja tähtiä. Ei oltu kumpikaan nähty viiteen kuukauteen tähtiä.) Oli sunnuntai-ilta ja kaikki liikenne valui hiljalleen takaisin kaupunkiin päin. Mietin sitä, miten outo paikka tämä maailma onkaan, tai ehkä pikemminkin sen ihmiset. Kaikkialle levittäytyneinä valoineen ja autoineen ja laitteineen. Keskellä pimeyttä loistavia keitaita, miljoonat sulloutuneina just siihen samalle pläntille. Joka päivä törmään niin moniin asioihin, joita ihmettelen ja kummastelen. Erilaista. Silti niin samanlaista. Kaikissa niissä valopisteinä erottuvissa kodeissa ja autoissa tuhannet ihmiset elää arkista elämäänsä ihan niinku aina. Ja me ollaan täällä kylässä, ulkopuolisina käymässä vaan. Lennähdetty tänne toisisista valopistekertymistä jostain sieltä sen pimeyden takaa. otenkin se ällistyttää, että niin voi tehdä. Mä oon saanu tulla tänne ja olla.
Ja sitten mietin sitäkin, miten kyläilen täällä Madridissa ja tässä maassa, josta niin kovasti pidän, mutta nyt myös Ihanassa Itävaltalaisessa, käyskentelen ajatuksissani sen maalailemassa Wienissä ja sen mielenmaisemissa. Tykkään siitäkin maisemasta, aika paljon.

Äh. Haluaisin tähän blogiin taltioida näitä kaikkia tunnelmia täältä, mutta joitain asioita on niin vaikea kirjottaa sanoiksi, varsinkaan kaikkien nähtäväks. Silti onhan tää nyt pääasiallinen tunne täällä. Ihastus!

Mä tykkään siitä, miten se väsyneenä alkaa puhua englantia niin, että se kuulostaa ihan saksalta ja en ymmärrä mitään. Ja siitä, miten se tekee aina samat kielioppivirheet ja kuulostaa huvittavalta. Siitä, että se tietää aina, miten mihinkin mennään ja jos se kerran vilkaisee karttaa, niin sen muistaa sen reitin. Ja sitten kun mä tyhmä kana oon kääntymässä just päinvastaisen suuntaan, se kääntää mut. Ja ihmisjoukossakin ohjailee mua selästä. Tykkään siitä, etten yhtään tiedä, mihin mä oon menossa, mutta aina perillä syödään. Ja siitä, että se uskaltaa syödä kalaa, vaikka siinä olis ruotoja. Ja siitä, että se laittaa mulle ruokaa ja syöttää sitä mun suuhun haarukalla, ja mä tykkään olla niin avuton.
Siitä, miten se mutisee itsekseen. Ja siitä, miten se innostuu selittämään supertarkasti jotain juttua, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään ja puolivälissä kysyy yhtäkkiä epävarmana, että etkö halua kuulla? Ja mä sanon, että puhu vaan.
Tykkään havahtua unesta siihen, että joku silittää mun päätä ja tykkään myöhästyä koulusta siksi, että joku vetää takaisin peittoihin niin, että vahingossa nukahtaa uudestaan, vaikka kello on jo soinu. Tykkään seurata sitä syrjäisten puistojen pimeisiin nurkkiin.

Ihan liikaa tykkään siitä, kun me piirretään yhdessä. Piirtäminen on semmoinen point of no return, sitten tietää sydämessään, että on jo liian myöhäistä.

Ihanaa elämää. Välillä vaan pelottaa ihan hulluna, että jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin sit se ei ookaan. Oonko oman elämäni ja tän suhteen Treffimies?

Kohta kolisee. Tietää, muttei halua tietää.
Sitä vaan toivon, että soispa täällä Espanjassa edes joskus Tehis.

Sä luet

Mä katson, kun sä luet
tai oikeastaan sua
sä oot aika ihana

Mmm..
Sun kätes hentoiset
sun hiukses silkkiset
Mä taidan rakastua

Mä haluun sut
Mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien

Hei
Mä päätän keskeyttää
sut, vaikka kesken jää
kenties jotain jännää

Anna pusu
Anna suudelmakin
mä susta kumminkin pidän,
vaikkei tää ikuista oo

Mä haluun sut
mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien

Tänään täällä, huomenna toisaalla

Mä meen huomenna Barcelonaan muuten.

Viaton maailmalla

Odotin eilen vuoroani pankkiautomaatille. Siinä vieressä katukauppias kaupitteli ällistyttäviä tanssivia paperimarionetteja. Hupaisia pahvihahmoja, jotka lankajaloillaan tanssi innokkaasti musiikin tahtiin. Huvitti ne. Ihastuin tietenkin oitis tähän ajatukseen, ja ostin yhden.
Vasta kotona aloin ihmetellä, että miten tää toimii. Asetin marionetin läppärin vierelle ja laitoin musiikin soimaan. Pahviolento lepäsi pöydällä elottomana. Laitoin lisää ääntä, mutta ei se pompannu pystyyn.
Piti vielä ihan kysyä julkisesti, että miten tää toimii, en osaa käyttää. Sittenj kauhea totuus paljastui: Mua oli huijattu.
Joku fiksumpi olis varmaan nopeemmin kyseenalaistanu sen, että miten nyt pahvinpala voiskaan tanssia musiikin tahdissa oikeesti. Mutta kun mä olin ihastunu. Mä halusin uskoa niin kovasti.

Pahvimarionetin ensimmäiseksi kappaleeksi olin valinnu Lauri Tähkän ja Elonkerjuun Pauhaavan sydämen.
Vielä tänäänkin räjähdän nauruun, kun ajattelen sitä, miten tyhmä mä oonkaan. Todella tyhmä!

Hyvää vappua kaikille!

viharakkaus

Omituista, mistä asioista huomaa, että on jokseenkin  kotiutunu jonnekin uuteen paikkaan. Esimerkiksi siitä, ettei enää oikeastaan kaipaa sitä maitoa yhtään. Alkaa syödä ihan eri ruokia ku ennen, ja tykätä niistä.
Alklaa yhtäkkiä oikeesti vähän tykätä espanjankielisestä musiikista. Siis voi herrajumala mihin kaikkeen sitä ihmismieli sopeutuukin. En voi enää Saarallekaan vittuilla, vaikka se menis toivomaan Shakiraa. Kai tää on joku eloonjäämisvietti, joka pyrkii sopeuttamaan vallitsevaan kulttuuriin.

Olin viime lauantaina clubilla amerikkalaisen Danin kanssa, tai no oikeastaan se on kuubalainen. En oo pitkiin aikoihin käyny täällä tommosilla clubeilla, koska en pahemmin niistä tykkää, mutta se oli kyllä oikeastaan aika hauskaa. Vähän ku viiden tunnin zumba, kun oli jatkuva loppumaton lattariputki ja tanssittiin hulluna koko se aika. se on hauska se dani, vähän ku naispuoleinen Jeff. Mutta pidempi! Se on niin itsevarma ja ylpeä ja leiskauttelee sitä mustaa tukkaa. Sen asenne on aina se, että okei, mitä sulla olis tarjota, ja parissa sekunnissa se jo tuomitsee sen: paskaa, siirrytään eteenpäin, that guy is creepy. Se on jotain tyyliin 19-vuotias, mutta ehdottomasti meistä kahdesta se henkinen johtaja. Tunsin itteni niin pöllöksi tönköksi suomalaiseksi, kun se yritti pyöritellä mua tanssilattialla. Eek. oppiikohan ne muuten itestään ne askeleet, vai pitääkö ne opetella? Ja mä kun en millään oo oppinu ees niitä foxin askeleita. Yritin silti samaa tekniikkaa nyttenkin: vilkutella vaan kädellä. Paskaa, siirrytään eteenpäin.
Oli ihan hauskaa. Paljon kaikenlaista hiihtäjää pyrki juttusille, kun me kaksi pitkää, musta jas valkoinen, liehuttiin siellä. Se Danikin on ihan jotenkin tyrmäävän näköinen, mun mielestä. Mutta äh, miks mua lähestyy nykyään aina vaan jotkut kauheat bodatut geelipäät tiukoissa t-paidoissa? Ja äh, aina ne samat lainit. Joo, oon vaalea ja tosi hyvännäköinen, entäs sit. Jotain ennen kokematonta luksusta siinä, että on varaa nirsoilla lähestyjistä ja repliikeistä. Tuskinpa tulee toistumaankaan ikinä.
Mun suosikki oli kyllä se mies, joka vannoi ja vakuutti, että puhun täydellistä espanjaa, hänen mielestä siiii-iii.

Tosin kyllä sitä aina välillä itsekin iloitsee siitä, että oikeesti pystyy jo kommunikoimaan espanjaks ja huomaa muistavansa ihan ihme sanojakin. Ja oon ehkä päässy siihen pisteeseen, missä oon vaan kovin malttamaton siitä, että pääsisin aina puhumaan ja selittämään. Ihan pieleenhän se aina menee, mutta en välitä, haluan vaan sanoa ite. Minä ite!
Ja sitten seuraavana päivänä se kaikki on poissa ja ei osaakaan sanoa mitään. Yllättävän lyhyt on se aika, jonka ihminen suostuu odottamaan toisen vastausta turhautumatta. Mulle sanotaan lause. Toistan lauseen mielessäni. Palastelen siitä eroon oudot sanat. Siis mitä tarkoitaa... AAH, välähtää! Ja siinä vaiheessa se toinen on jo tuominnu sut idiootiksi infantiiliksi ja päivittelee asiaa jossain muualla jonkun muun kanssa.

En muuten nähnny pääsiäiskulkueita enää täällä, mutta kävin kirkossa. Sain neilikan, jonka vein Jeesuksen jalkoihin. En osannut olla yhtään katolilainen, vaikka kömpelösti kumarruin koskettamaan sitä pyhää jalkaa. Tuntui, että kaikki töllää. Enkä mä edes tiedä mihin mä uskoisin, mutta toivoin kumminkin kaikkea hyvää mun perheelle, etenkin äitille. Ehkä Jeesus auttaa äitiä, kun äiti uskookin?

Tällä viikolla alkoi taas loman jälkeen koulu, olin jokaisella luennolla. Aika uskomatonta, että jotkut oikeesti toistaa viikosta toiseen tätä rutiinia.
Ärsytti lähes kaikki siellä.

Yhdellä kurssilla en tajua _mitään_. Opettaja puhuu tahallaan mahdollisimman nopeasti ja hankalasti, se oikein itekin nauroi, että ai kauhee, te Erasmukset ette varmaan kyllä tajua mitään, hah hah haa. Joo, no ei tajuta. Tekis mieli skipata koko vitun kurssi, mutta siitä sais 6 opintopistettä, jos sen pääsis jotenkin läpi...

...Mutta en tiedä pääseekö. Pari viikkoa sitten oli taidehissan koe. Se opettaja etukäteen vakuutteli, että ei mitään huolta, hän kyllä ymmärtää, että ette osaa espanjaa, ihan varmasti pääsette läpi kun vaan yritätte edes. No, ei. Se kyllä edelleen ymmärtää, ettei osata espanjaa, mutta sen takia sen mielestä olis reilua (?), että tehdään vielä kukin neljän sivun essee espanjalaisesta taiteesta. Mutta tää ei oo rangaistus, päin vastoin, tää on meille mahdollisuus oppia lisää espanjaa ja hän uskoo, että meillä tulee olemaan tosi hauskaa esseetä tehdessä. Pitää vaan yhtä espanjalaista taiteilijaa käydä haastattelemassa, kunhan semmoisen löydätte jostain, eiks oo jännää.
Sitten kun ei oltukaan ihan pistoksissa, se vaati, että reipastukaa nyt!

On taas erityisesti muutenkin käyny hermoon huutavat ihmiset. Ekalla luennolla oli kunnon perinteinen espanjalainen kaaos, josta nää tuntuu pitävän ihan erityisesti. Opettaja ilmoitti, että tehtävien palautus on 26. päivä. Siitä eteenpäin TUNNIN ajan kaikki päivitteli sitä, vitsaili asiasta, kyseli jotain, teeskenteli suuttumusta, teeskenteli tyhmää, toinen huusi, että ootko tyhmä. Kyllä huomaa, kun ihminen oikein nauttii siitä, kun se saa huutaa ryhmässä! No, mä en kestä tota. Ja sitten kun ne vielä tommosesta kiihtyy ihan hulluna, ihan ku -anteeks vaan- lapset ja eläimet, niin seuraavakin oppitunti meni siihen, että jengi vaan hyppi ympäriinsä, kunnes joku keksi, että hei täällä kaikuu, jos taputtaa käsiä yhteen tosi lujaa. Ja kaikki hakkaa käsiä, paitsi osa kirkuu, että iik, hirvee ääni.

Ja sitten seuraavalla tunnilla opettaja erehtyi sanomaan, että Picasso oli miljonääri ja kommunisti ja sitten oppilaat luokassa otti yhteen siitä, että voiko olla kommunisti, jos on miljonääri. Mulle tuli oikein semmonen säikähtänyt olo, kun ne huusi niin, että tukka hulmusi, vaikka ei kai ne nyt tommosesta ollu ees tosissaan vihaisia. Ja kädet vaan viuhoi mun ympärillä, aina toisin päin silloin, kun halutaan torjua toisen tyhmä kommentti, ja toisinpäin silloin kun halutaan antaa oma perustelu. (sitä kyllä salaa vähän ihailen ja haaveilen, että ottaisin sen tavan käyttöön työpaikan aamupalaverissa)

Jotenkin kaiken tän jälkeen en täällä kotona millään jaksais kuunnella tota jumalatonta huutoa. Ja kun sekään ei riitä, vaan näidenkin pitää aina taputtaa ja jalalla polkasta maata, kun on niin helvetin hauska kommentti. Kuulen, että ne suunnittelee perjantaiks jotain bileitä tänne. Wuhuu, varmaan sika hyvät bileet.

Ja sitten vielä sekin, että oon täällä kansainvälistymässä, mutta istun yksin läppärin ääressä vihaamassa ulkomaalaisia.

Erinomainen viharakkaussuhde koko tähän maahan kaiken kaikkeaan, mutta kiihkeä. Vielä kun yhen askeleen ottaisin ja pääsisin itekin huutamaan, niin olisi hauskaa. Tunnen oloni kuitenkin jotenkin ilmeikkäämmäksi, mutta se on varmaan ihan mun omaa haavetta. Luin myös yhtä kirjaa, missä oli nainen, joka oli päästä varpaisiin niin elegantti ja viehko ja hänen lumoaan vain lisäsi se, kuinka väärin hän puhui ranskaa. Ajattelin, että oon se, mutta espanjaksi. Sitten joku noista tummista, isotukkaisista, pitkäripsisistä, laihoista, mutta isotissistä espanjattarista puikahti mun ohi, ja tajusin, että oonkin vaan se valkovalas, joka ei ees espanjaa osaa puhua.

Semmoista tänne. Ihanaa kun on taas viikonloppu! Huomenna romantiikkaa heti aamusta, kun on Principe Guillermon häät. Jotenkin kyllä Britannian kuninkaalliset ja romantiikka on vähän nihkeä yhdistelmä...?
Ja lauantaina tietty vappu! Jee, oon niin varma, että suomen jaosto viettää erinomaisen vapun täällä. Olosuhteetkin on suotuisat: Sadetta luvattu. Suomeen oli vissiin luvattu räntää, siihen ei taideta täällä venyä, vaikka kyllähän se hienosti tois vapputunnelmaa. Ja kiitos pyhän jälkeisen pyhän, vappua vois kerrankin jatkaa ihan vapaasti, koska maanantaikin on vapaa. Oon luvannu itseasiassa esitellä vappua vielä sunnuntaina itävaltalaiselle, kun se vihdoinkin raahautuu takaisin tänne. Mutta voiko vappua selittää, se pitäis kokea.
Ihan kiva kumminkin, että tulee. Mua on huvittanu tällä viikolla se, että pari viikkoa sitten spämmäsin kaiken maailman keskustelupalstoja siitä, että apua mulla on tämmöinen ihastus, joka ei ikinä sano mitään kivaa mulle. Onko JSS-tapaus? Ihan tuntui, että parempi dumbata se ennen ku se dumbbaa mut. Nyt se onkin sitten laitellu semmosia kivoja viestejä, ja taas on epäluulot pinnassa: Mitähän se oikein meinaa, yrittääkö huijata?!

Tuli muuten näistä tutustumiskuvioista vielä mieleen, kun yksi espanjalainen tyyppi valitti, että täällä aina miesten pitää tehdä aloite. Sitten Dani sanoi siihen, että Amerikassa kyllä myös naiset tekee nykyään alotteita. Sitten ne tuijotti mua, että kummat Suomessa. Sanoin, että Suomessa ei oikein kummatkaan tee alotteita. Jenkki oli tyrmistyny, että miten te pääsette treffeille. No kun ei Suomessa hirveesti käydä kyllä treffeillä.
Sitten se espanjalainen muisti, että hänen kaveri oli ollu vaihtarina Norjassa, ja siellä tyylinä oli se, että mennään sinne bileisiin, missä on joku kiinnostava, juodaan hirveet kännit, mennään sänkyyn ja seuraavana päivänä teeskennellään, ettei mitään tapahtunu. Mutta sitten, että jos kiinnostus on aitoa, niin tuo toistetaan, ja sitten ehkä voi ruveta tapailemaan kunnolla.
En kieltäny enkä myöntäny, mutta kyllähän se vähän nauratti.

Koti(lo)

Onpas taas aikaa vierähtäny ja paljon tapahtunu. On jokseenkin harmillista, kun ei jaksa kirjoittaa tarpeeksi, vaikka päässä myllertää jatkuvasti tolkuton määrä ajatuksia ja taoahtumia. Mutta ehkä juuri se onkin se ongelma.
Luin eilen taas Jennan ja Hannan vaihtoblogeja, ja sielläkin oli saman tyylisiä fiiliksiä, joita itellänikin on ollu. Vaihtofiiliksiä. Ei sitä oikeestikin tajunnukaan, miten tässä todellakin vaihtaa oman elämän toiseen hetkeks. Itseään ei voi loppujen lopuks kovin helposti muuttaa, sen huomaan, mutta elämän voi. Kaiken sen ympäröivän. Talo on vanha, mutta ikkunoissa on uudet verhot, niiden läpi katson erilaista maisemaa. Tunnen itseni niin onnelliseks ja kiitolliseks siitä, että saan olla täällä.

Aikamoni kai ajattelee, että vaihtoaika on semmosta kreisibailausta ja länktytystä eri maalaisten ihmisten kanssa, reissaamista ja vähän opintoja, joissa naureskellaan sitä, miten huonotasoisia kursseja muilla onkaan. On kai se vähän sitäkin. Mutta myöskään ikinä ennen en oo näin paljoa miettiny ja ajatellu elämääni. En oo ikinä ennen ollu näin turhautunu, näin masentunu, näin yksinäinen, näin sekaisin, näin ristiriitojen riivaama, näin ylpeä itsestäni, näin voimakas, näin itsevarma, näin vapaa. Ensin olin pieni ja jäin muiden jalkoihin, nyt lennän niin ylhäällä korkealla omilla siivillä, ja en halua tulla alas.

Ennen vaihtoa Suomessa pelotti, kun ajattelin tänne tulemista. Silleen, että mahassa kipristi ja ei saanu unta ja oli pakko heilutella jalkoja. Nyt kun ajattelen Suomeen palaamista, niin se on vaan semmosta ihan oikeeta kauhua, niinku tulis haudatuks elävältä. Mutta ei se oo Suomen vika, vaan mun entisen elämän. Mä en kestä enää sitä. Enkä halua kohdata näitä asioita. Enkä hoitaa hommiani enkä halua tietää, mitä mulle käy tulevaisuudessa. Mä haluan pakoon ennen kaikkea. Ja jo nyt jokainen täällä vietetty päivä tuntuu varastetulta ja siltä, että huh, selvisinpäs vielä karkuun.
Tällä hetkellä on semmoinen olo, että jos voisin jäädä tai mennä tästä vaan eteenpäin jonnekin muualle, niin lähtisin epäröimättä. Kaikki opiskelut, koirat, kaverit, kaikki Suomessa, voisin vaan jättää. Ja se on vaan semmoinen täydellisen itsekäs ajatus. Mutta mä haluaisin tehdä sen. Ja mun kaveri sanoi, että no kiva hei, mutta en mä sille mitään voi, ei se oo kivaa, että ajattelen näin, mutta onko pakko olla aina kiva? Mä oon ollu ihan tarpeeks kiva monesti.
Mutta kyllä mä nyt tietysti oikeesti meen kohta takasin ja vaihtoaika jää vaan kaukaiseks uneks ja solahdan takaisin entisiin kuvioihin ja jumitun jonnekin vitun Jyväskylään ja alan taas uskoa siihen, etten pysty lähtemään mihinkään, koska se on niin vaikeeta.

Viime viikonloppuna oltiin kiertelemässä Andaluciaa. Ihastuttavaa seutua! Se on sitä tyypillistä kuvitelmien Espanjaa, flamencoa, valkoisia taloja, katedraaleja, härkiä, tapaksia, appelsiinipuita ja aurinkoa, turkoosi meri. Nautin kovasti siitä. Tosin vieraammalla porukalla matkustaminen on aina seikkailu itsessään, ikinä ei tiedä, mikä reissun henki on. Tällä kertaa saksalaiseen tehokkaaseen tyyliin painettiin hirveällä tahdilla läpi neljä kaupunkia neljässä päivässä. Mulle olis kelvannu vähän hitaampikin tahti, olisin halunnu istuskella muuallakin ku autossa, mutta tällä kertaa näin. Tosin siinä vaiheessa, kun ne sanoi, että ajan säästämisen maksimoimiseksi ei jätetä matkatavaroita hostelliin, vaan raahataan niitä koko päivä mukana, että voidaan sitten lähteä saman tien eteenpäin, sanoin englanniks, että hyvä on sitten, ja suomeks, että ihan perseestä tämmönen. M neuvotteli hetken saksaks niitten kanssa ja sanoi, että laukut voidaan jättää. Ymmärsi ilmeisen hyvin suomea.
Haikein mielin jätettiin kaunis Andalucia taakse ja palattiin takasin Madridiin.
Mä en oo hirveesti tästä kaupungista tykänny, se on niin levoton ja harmaa ja jotenkin ei kovinkaan viehettävä eikä persoonallinen. Kun oltiin sitä Andaluciaa kiertämässä, ajattelin, että siellä on niin kaunista ja ihanaa ja leppoisaa. Ja sitten kun tultiin takasin Madridiin, niin tuli oikein semmonen leuhahdus: Ihana Madrid, koti jo! En oikeesti halua lähteä täältä. Ja en kyllä varsinkaan tästä maasta.

Tiistaina oli yksi parhaista päivistä koko vaihtoaikana, kun oltiin M:n kanssa himoshoppaamassa matkamuistoja. Se meni pääsiäiseks takaisin Wieniin ja halusi viedä äidilleen jotain. Mun piti lähteä avustamaan valinnassa, mutta päädyinkin ostamaan ite hulluna kaikkea pientä krääsää. Tuli haikea mieli, kun ajattelin, että kohta ne pikku tavarat on oikeestikin vaan muistoja. Peilaan itseäni peilistä, jonka takana on Goyan maalaus ja pidän härkämagneettia jääkaapin ovessa, mutta siinä se.
Shoppailun jälkeen istuttiin ulkona juomassa olutta ja tinttoa ja suunniteltiin sitä, että palataan, ja mä kirjoitan lehtiin ja M tutkii aurinkoenergiaa. Mä haluan raivoisasti uskotella itselleni kaikkea ja heittäytyä pää edellä asioihin, joista kyllä tiedän, ettei niissä oo mitään järkeä. Tahallani tehdä niin. Helpompikin niin, nyt.

Välillä Suomen asiat iskee mieleen yhtäkkisenä shokkina, kaikki se, että meen sinne, ja oon joka päivä töissä, kunnes meen takas opiskelemaan vailla mitään tietoa siitä, miten elätän itseni siinä vaiheessa.
Kaikki mitä oli kesällä sovittu ja suunniteltu, on sekin vaan poissa. Ei edes peruttu, vaan pelkästään hiljalleen haihtunu ja valunu tyhjiin. Mä oon niin surullinen siitä. Kaikki sanoo, että parempi niin ja nyt Emsku kyllä pidät tiukan linjan ja unohdat, ja mä nyökyttelen nieleksien, että niinhän se on, koska niinhän se on. Mutta mitä sitten? Mä oon siltikin vihainen ja huudan sisään päin, etten usko enää mihinkään, enkä rakkauteen ja rakkaus on pelkkää valhetta ja paskaa. Paskaa koko paska.
Miten kliseeksi voikaan tuntea ihminen, joka on ensin osa meitä, joille ei ikinä käy niinkuin muille, koska meillä on jotain niin erilaista, ettei me voida ikinä kuvitellakaan, että me, huomaa yhtäkkiä olevansa yksin just niinku kaikki muutkin entiset me-ihmiset ihmettelemässä, että kuka helvetti tuo toinen edes on ja miten se nyt noin?

Pakko kauhoa vaan lisää ilmaa alle.

Hmm. Madridissa sataa ja tulvii. Lomaviikolla ajattelin tehdä vaikka mitä ja olla ulkona ja retkeillä, mutta loppujen lopuks oonkin vaan torkkunu sisällä, koska ei tonne rankkasateeseen viitsi mennä. ( Eilen oli hirveä myrsky, kastuin Lisan kanssa likomäräksi, kengät lainehti vettä, sateenvarjo kääntyi ympäri ja tuuli piiskas lisää vettä päälle. Pysähdyin ja sanoin suomeks "Eiiiiii!". Ja joku mies pysähtyi siihen ja sanoi "Oh my God, que bonitas" miten kauniit. Täysin vailla mitään tilannetajua. Aina on aikaa kommentoida ja arvostaa vähän naiskauneutta, vaikka itekin se kastui siinä ja tilanne ei ollu mitenkään ihastuttava. Ja muuten keskiviikkona, kun oltiin hirveässä väentungoksessa juhlimassa Real Madridin voittoa kaduilla, ja ohitin semmoista isoa riehuvaa kannattajajoukkoa, ne vaihtoikin niiden "Campeones, campeones, olé olé olé" -rallatuksen semmoseksi, missä huudettiin, että mikä blondi, niin hyvännäköinen, että harmittaa. (Mä en tietenkään tätä kyllä olis tajunnu, ellei mun espanjankielinen kaveri olis sanonu, että tajuatko mitään senkin dorka, koska mä oon todellakin semmoinen, etten mitään kohteliaisuuksia kuule enkä huomaa, vaikka viistoista miestä mylvis niitä.) Mutta pointti oli siis se, että jos Suomi voittais jotain jääkiekossa, niin kiinnostaisko ketään miestä mitkään naiset silloin. No ei varmasti.)
Sateesta huolimatta ajattelin kuitenkin kohta lähteä ulos, siellä pitäis olla joku pitkäperjantain Jeesus-kulkue, tai varmaan montakin. Ja sitten mun täytyy etsiä jostain kiinalainen kauppa, koska unohdin käydä ajoissa kaupassa. Kiinalaiset hoitaa onneksi kaiken.
Ties mihin sitä sitten sen jälkeen perjantai-ilta taas johtaa....

Maaliskuun viimeinen

Kesä kesä! Turistit kulkee hellevaatteissa ja espanjalaiset toppatakeissa. Pikkiriikkisen espanjalaistunut (no ei kyllä oikeesti) suomalainen sitten raahaa takkiaan varmuuden vuoksi mukana, vaikka sydän sanoo vaan, että kesä on. Ihanaa! Mun puolesta se kuuma Espanjan kesä vois jättää tulemattakin, tämä kevätsää on just ihana.

Koulussa oltiin taas tv-studiossa. Tehtiin omaa versiota "totuuden hetki" -ohjelmasta. Tällä kertaa mun tehtävä oli painaa nappia kysymyksen jälkeen, ensin neljästi "Vastaus on... totta" ja viidennellä kerralla "Vastaus on... valhetta.". Kuvittelivat, että kyllä tuo tollo tuohon pystyy. Noh. Ihan mahdotonta oli tietää, milloin kysymykseen oli vastattu, kun kaikki niin vilkkaasti elehti siellä, ja lisäksi näyttämön ulkopuolella huuto oli taas melkoinen. Kaikki karjuu, että JODER! Otapa siitä nyt sitten selvää. Yritin piipittää kesken, että nyt en ymmärrä, anteeksi, en ymmärrä, mutta eihän ne mitään kuunnellu. Painelin sitten vähän mitä sattuu, varmaan pilasin koko homman. Ens kerralla ehdotan, että mun tehtävä olis pidellä sitä valkotasapainopaperia.

Huvittava juttu kävi kumminkin tolla tunnilla, kun joku mikki ei toiminu. Esiintyjänä ollut oppilas syöksyi sinne "tarkkaamoon" ja alkoi karjua, että mitä helvettiä, hän ei kuullu mitään ja miten te ette osaa mitään. Sitten kaikki alkoi huutaa, että no helvetti tässä laitteessa on jotain vikaa. Helvetti anna mä katon. No helvetti mä meen selvittämään. Kauhea raivo päällä kaikilla, paitsi opettajalla, joka huusi, että yritetääs nyt rauhottua. Sitten kaikki palasi lopulta paikoilleen, ja puhisi vaan itekseen, että joder.
Muutenkin täällä tunteet kuohuu myös oppitunnilla. Esimerkiks taidehissan luennolla kuka tahansa saattaa yhtäkkiä möläyttää suustaan jonkun hajatelman koskien kyseistä taulua, ja sekös innostaa muutkin huutamaan, että hitto, niinpäs onkin, tai hitto, ei todellakaan noin! ja sitten taas varttitunnin ajan kälätetään.
Taidehissan luennoista aika iso osa kuluu myös siihen, kun opettaja joko toivoo, että voisitteko nyt ystävällisesti laittaa ne puhelimet kiinni/olla hiljaa/keskittyä/katsoa taululle/kirjoittaa muistiinpanoja, tai kehuu, että hienosti ootte nyt jaksanu kuunnella tänään, hyvä. Yhtä diaa pidetään aina esillä niin kauan, että se hitainkin on saanu kopioitua jokaisen lauseen, tähän saattaa kulua yllättävänkin kauan, jos se samalla meseilee kännykässä jonkun kaverinsa kanssa.
Viime kerralla kolme kaverusta erotettiin istumaan eri puolille luokkaa, kun ne ei osannu lopettaa pälättämistä, ja sitä edellisellä kerralla opettaja huomautti kahdelle tytölle, että on kyllä epäkohteliasta rötköttää unessa pulpetilla ja ne vaan intti vastaan, että mä kuuntelen kyllä, vaikka mun silmät on kiinni.
Yliopistossa ollaan.

Siinä mun ryhmässä on myös yksi niistä jenkeistä. Se osaa ihan hyvin espanjaa, mutta se oli menny poraamaan sille opettajalle, että hän ei ymmärrä mitään ja saanu poikkeuksellisesti kaikki ne luentomatskut itelleen. Sitten kun mä kysyin siltä, että voinko vilkaista, se ei antanu! Vaikka mä osaan paljon huonommin espanjaa, enkä mä nyt muutenkaan niitä olis siinä ulkoa opetellu. Se vaan voihki, että ei olis pitäny kertoa kenellekään. Suht epätoivoista. Meillä on ens viikolla koe tosta, mutta kyllä mä nyt sen selvitän ilman tommosta temppuiluakin.
Ryhmän toinen vaihtari on Meksikosta, mutta se on kyllä tosi kiva, ja se on erinomainen kaveri, koska se puhuu tosi hyvin sekä espanjaa, että englantia, niin käytän sitä tulkkina. Vaihtoon lähtevät eteläamerikkalaiset vaan on siinä mielessä eri planeetalta, että siihen on mahdollisuus vain niillä rikkaimmilla, luulisin. Toikin kysyi multa, että onko hyvä semmonen matka, mihin hän on menossa, missä mennään Kööpenhaminasta Helsinkiin, maksaa 900 euroa! Joillain meistä toi on tyyliin koko kevään budjetti.

Semmoista koulumaailmaan, oon todistettavasti siis sielläkin käyny. Kaikin puolin ihan kiva olo.
Olin yötä semmoisessa paikassa, missä tuntui ihan ku olis ollu kesämökillä. Espanjalainen ikkuna vähän falskas, niin tuli koko ajan raikasta ilmaa sisään, linnut lauloi ja oli jotenkin semmosta rauhallista, vaikka ihan Madridissa sekin kyllä oli. Täällä mun asunnossa kuuluu vaan ihmisten jatkuva kailotus ja liikenteen humina, ei oo mitään puita tai semmosta. Kaipaan luontoa ja lähiöitä tosi paljon, oli jotenkin niin hyvä olla siellä. Ja muutenkin.

Aina jauhetaan siitä, että ihmisen pitää osata olla yksin. Mutta pitääkö ihmisen sen lisäksi myös oikein nauttia siitä? Mä en olis tänne lähteny jos ajattelisin, etten osaa. Mutta onnellinen oon vasta nyt, kun on joku ystävä, kenen kanssa voi länkyttää chatissa kaiket illat ihan idiootteja juttuja ja nauraa hohottaa hysteerisenä buffetissa krapulapäivänä, ja kavereita, joitten kanssa voi vaihtaa muutaman sanan bussissa ja sitten vielä joku, kuka on vaan niin ihana, että kevätkin alkoi heti.

Ensin tuntui siltä, että eikö tää vaihto lopu ikinä, nyt tuntuu siltä, että aika kiitää ihan hulluna eteenpäin ja pelottaa se.

...

Mun pitäis kirjottaa mun espanjan aineita, mutta en pysty. Myllertää! En voi tajuta, miten ihminen voi yhtäkkiä havahtua jotenkin kivestä päähän saaneena siihen, miten kaikki on vaan urautunutta. Ei se auta mitään, että muuttaa toiseen maahan asumaan ja tutustuu uusiin ihmisiin ja puhuu eri kieliä ja kiroaa ranskaksi, jos ei ite oikeesti pääse irti mistään. Mä oon ku maahan kiinni kasvaneena, en saa liikutettua jalkojani edes lyhyiden askelien verran.
Lueskelin tänään vanhoja sähköposteja, joita olin lähetelly semmoisen ihmisen kanssa, joka kerran jo sai mut heilautettua hetkeks radaltani. Ja mä luulin, etten ikinä enää mee takasin siihen surkeaan olooni, ja sitten menin kumminkin, koska se on niin helppoa. Mitä helvettiä mä oon tekemässä?

Mä haluan uskoa itseeni, luottaa. Ketä silloin pitää rukoilla, että niin tulee uskoon? Mä uskon ennemmin vaikka mihin ja kuljen oma foliohattu päässäni ja sormet korvissa lal-lal-laa-oon paska ja huono-lal-lal-laa.
En mä oo tän takia kaikkea tehny.

Vieläkin saman kynnyksen reunalla huutamassa yksin tuuleen, että hyppää nyt. Mutta ehkei mun pidä sitä odottaa, että hyppäisin, jos voin mennä alas askel kerrallaan portaissa.
Mutta mun pitää ite mennä ne, se on ainoa tapa. En voi vaan maata ja odottaa.

Sähköposteissa oli hauskoja juttuja. Saara oli tanssinu can-cania Jyväskylän kaduilla, Jape oli suuttunu, kun oltiin sekoitettu hyvä Belvedere jaffaan ja juotu koko pullo. Nauroin ihan hulluna.

Why does my heart....

Jotenkin irrallinen olo. Tällä hetkellä ei oo enää kotiin ikävä niin pahasti. Tuntuu, että oon jotenkin saanu kiinni elämästä täällä, ei ahdista enää ja oon jo tottunu siihen, etten ymmärrä mitään. Ei se oikeastaan haittaa. Kellun vaan virran mukana ja en niinkään välitä. Mutta en mä kuitenkaan kotonani täällä ole. Kaikki ne asiat, mitkä ärsyttää, esimerkiks hulluna huutava ranskalainen kämppis, menee vaan olankohautuksella, koska se on vaan nyt, ei tää oo ikuista. Mutta mikä on?
En osaa kuvitella, että jäisin tänne, mutta en oikein osaa kuvitella sitäkään, että meen takas kotiin kahden ja puolen kuukauden päästä ja kaikki jatkuis entisellään. Mahtuuko sinne enää?
Kaikki päivät on vaan räpistelyä siitä, kuinka yrittää sopia joukkoon ja toisaalta säilyttää ittensä. Olla itsenäinen ja pärjätä ja löytää itsensä ja sitten tarttuu hulluna haparoiden ihmisiin, koska ei yksin voi olla. Ja ihmiset on kaikki niin erilaisia ja kumminkin niin tuttuja. Hetkeksi voi asettaa itsensä limittäin ja lomittain ja sitten kun valot räpsähtää päälle ei taas tunne ketään. Mutta se on ok.
Nyt oon niin irti kaikesta, että haluaisin vaan hypätä ja mennä. Maailma on ihana asia.

Tänään koulussa oli taas sitä kurssia, mistä en edes tiedä, mitä se käsittelee. Istun kumminkin aina siellä tietenkin ja yritän pysyä hereillä. Tänään mentiinkin yhtäkkiä tv-studioon, ja oon vielä enemmän kyllä pihalla siitä, että mikä kurssi se oikeastaan on. Kaikki alkoi hulluna häärätä kameroiden ja valojen ja koneiden kanssa, ja kun sanon, että espanjalaiset häärää hulluna, niin se todellakin tarkoittaa sitä, että kaaos on melkoinen ja volyymitaso katossa. Ehkä siihen on syynsä, miks yleensä kaikki toimii täällä ihan hidastuksella.
Sitten ne teki jonkinlaisen pienen televisiohjelman pätkän. Mä istuin vaan sivussa, koska opettaja sanoi mulle, että istu sä tossa, kun et kumminkaan tajua, ja ihan oikeassahan se olikin.
Mutta ihan jännä sitä oli seurata. Suomessa tv-työnkurssilla joudutaan jauhamaan paljon siitä, että kameran edessä pitää antaa vähän ekstraa, koska se energia häviää sinne jonnekin. Yleensä ne harjoitukset onkin suht flegmaattista seurattavaa. Kävi kateeks se, miten luontevasti noi heittäytyi pelleilemään siihen ja mistään energiavajeesta ei tosiaankaan ollu pelkoa.
Mä en jaksais itekään olla tämmönen paskajäykkä aina. Mutta oon kumminkin, ja neuroottinen ja ujo ja arka. Aina vaan pissattaa.

Hän on täällä tänään... vihdoinkin

.... Meitsi siis. Tähän taas rummun päristyksiä aktiivisen bloggaamisen kunniaks. Hoh hoijaa. Mutta totta se on, että kaikesta ikävöinnistä ja kiroilusta ja sadattelustakin huolimatta päivät ja viikot vierii täällä kuitenkin kauhean nopeasti, ja en oo vaan saanu aikasiks kirjottaa.
Ensin oli kyllä vähän sitäkin, etten halunnu kirjottaa, koska ei ollu mitään hyvää sanottavaa oikein mistään. Mutta viime viikolla päätin, että nyt tää nyt valitus loppuu oikeesti.

Jees. Paljon on taas ehtiny tapahtua. Käytiin Lisan kanssa Mallorcalla, missä viihdyin. Etenkin siinä vaiheessa teki hyvää päästä vähän pois Madridista. Ei sillä, että jotenkin erityisesti vihaisin just Madridia, mutta myönnettävä se on, että välillä kaipaan vähän rauhaa. Mallorcalla ei ollu vielä turistikausi alkanu, joten oli oikein leppoisaa käppäillä ympäri Palmaa ja rantoja. puhumattakaan siitä, kun vuokrattiin auto ja päästiin oikeesti metsään. Ihanaa.
Mallorcan reissun jälkeen lähdinkin melkein samoilla silmillä mummon kanssa Teneriffalle. se oli oikein mainiota myös. Mummo valitti kovasti, että ei jaksa enää kävellä ja hän on niin vanha ja raihnainen ja tuskinpa hän jaksaa enää matkustaakin. Mutta annas olla kun tuli ensimmäiset kenkäkaupat vastaan, niin kukas juoksikaan ne kaikki läpi. Himoshoppailija mummohan se siellä oli poimimassa heti parhaat päältä. Tällä kertaa hyötyvänä osapuolena olin mä. Ah. Mikä voi olla parempi loma ku se, että joku ostelee kaikkea sulle ja itse voi vaan makoilla auringossa. "´Minä oon aina ollu liikeihminen, minä kyllä tiedän, mikä on muotia ja tyylikästä."
Kiitos ihanalle mummolle, mummoista paras on kyllä se.

Ja sitten tulikin Saara sekä Hanna N ja Sonja tänne. Oh boy. En viiti tänne kirjottaa kuinka monena iltana oonkaan ollu viime viikolla ulkona, ettei äiti ota välittömästi Skype-yhteyttä tänne päin, ja ala taas muistutella mua maailman vaaroista. Mutta sanotaanpa nyt niin, että aika monena. mutta oli kyllä hauskaakin. Maanantaina mentiin johonkin pieneen ja syrjäiseen homobaariin, jonka tiskin takaa löytyi ihana nainen, joka puhui täydellistä suomea. Se oli niin yllättävää, että hetken aikaa me kaikki vaan tuijotettiin sitä ällistyneinä, eikä osattu enää itse suomea. Se oli kuulemma lähteny joskus nuorena naisen perässä Suomeen ja siellä oppinu sekä suomea, että elämää... Siitä sais varmaan kiinnostavan jutun jonnekin. (Ainahan kuuluu ajatella kaikista ihmisistä ensimmäiseks sitä, miten niitä vois parhaiten hyödyntää.)
Sitten kun Saara lähti, olin keskiviikkona ulkona mun kämppisten kanssa. Pitsipöksy-Julien piti järjestää lettukestit täällä meillä, mutta sitten se ei uskaltanukaan, koska vuokraemäntä pisti meidät erityistarkkailuun. Se ei jostain syystä ilahtunu yhtään siitä, että meillä oli kavereita täällä majailemassa, mikä nyt on oikeesti ihan naurettavaa. Mitä se sille kuuluu, jos jollain on vieras muutaman päivän omassa huoneessaan. Mutta joka tapauksessa ei lettubileitä. Paitsi, että me syötiin sitten niitä lettuja omalla porukalla täällä kotona ja juotiin myös hieman valkkaria ja ranskalaiset oli siitä kauhuissaan, että nyt varmaan pidän niitä ihan alkoholisteina. Juu juu, siitähän ranskalaiset just tunnetaankin, että ne on kauheita sikailijoita. Ja vielä baariinkiin ne elostelijat tahtoi. Siellä oli ihan kivaa niitten kanssa, vaikka siinä kyllä todellakin kävi niin, että ne vaan puhui koko ajan sitä ranskaa, enkä ymmärtäny oikeastaan paljonkaan (no mutta jotain kumminkin, mikä oli tosi positiivista, koska ranskan opinnoista on kumminkin vierähtäny jo kuus vuotta). Ja mua kyllä korpes se, että ne on kaikki niin tyylikkäitä koko ajan. Mä oon ku mikäkin Homsu niitten rinnalla, jopa kotonakin. Ei nähdä mua täällä kipittämässä pitsipöksyissä, vaan aina oon kauheissa virttyneissä verkkareissa.

Seuraavana päivänä yritin todistettavasti kieltäytyä lähtemästä ulos enää, mutta sitten viestitteli Lisa, joka iski halpamaisesti pöytään yhden hyvän valttikortin ja heikko mieli taipui. Mutta en tiiä olisinko lähteny, jos olisin tienny, mitä käy. Tai no, tietenin olisin. Hoh-hoijaa. Kaikkihan lähti siitä, kun mun lompakko varastettiin noin seittemän minuuttia sen jälkeen, kun olin tullu baarin ovesta sisään. En tajua, miten ne sai sen. Siellä baarissa oli ihan tajuton tungos, ja senkin takia pidin koko ajan kädellä kiinni mun laukusta vielä sen lisäks, että se oli hihnalla hirtettynä tossa ihan mun edessä. Mutta niinpä vaan kun menin tilaamaan tiskille, ei enää lompakkoa ollu. Juoksin epätoivoisena kotiin ja toivoin, että se olis vaan unohtunu, mutta eipä tietenkään.
Ratsattu lompakko kyllä löytyi sitten sieltä baarista, mutta rahat ja pankkikortit meni. Ihan kiva tietty, että muut kortit, kuten ajokortti ja opiskelijakortti tuli takas, mutta otti kyllä pikkasen aivoon silti. Se taas johti siihen, että olin yhden drinkin ja pienen hauskuutuksen tarpeessa, mikä taas johti siihen, että liityttiin kesken kaiken johonkin pubcrawling -porukkaan (ilmasiks sentään), mikä taas johti siihen, että lähdettiin jatkoille, mikä taas johti siihen, että tulin kotiin klo 11 aamulla! Ihme, että vanhakin vielä jaksoi. Oli kyllä hämärää ja hauskaa, vaikka aamulla lähdinkin noistakin bileistä ovet paukkuen kuten aina. Late night (morning) drama!

Oi oi. Ja olihan sitten vielä ne kaikki muutkin bileet. Ja yksikin tosi kiva juttu, mutta en tiiä kertoisko siitä tänne. Mutta sanotaanpa vaikka niin, että ei täälläkään vaihdossa nyt aina ihan hirveetä oo, vaan välillä aika ihanaakin.
Viime viikkoina on tapahtunu muutenkin kaikenlaisia mullistuksia, joiden takia oon ollu tosi masentunu ja surullinenkin. On vaikea elää epätietoisuudessa, mutta on vaikea myös tehdä mitään kunnollisia päätöksiä täältä käsin. Mutta kaikkien näitten jyristysten jälkeen tein semmoisen tietoisen päätöksen, että mun pitää nyt lopettaa tää rypeminen. Oikeesti tää aika kuluu niin nopeesti täällä ja en mä tullu tänne masistelemaan ja miettimään Suomea koko ajaks. Mun elämä on nyt näiden parin kuukauden ajan kumminkin täällä, ja tän lyhyen ajan aion kyllä elää itelleni, kuten olin aikonukin, enkä miettien kenenkään toisten kriiseilyjä, etenkin jos on todennnäköistä odottaa, että kriiseilyt jatkuu myös mun Suomeen paluun jälkeen tai jos niihin on jo menny multa helvetin monta vuotta. Että terveisiä vaan.
Mutta siis joka tapauksessa päätin, että hankin nyt kaveripiirin täältä ja rupean hommailemaan kaikkea hauskaa. Kummatkin suunnitelmat on hyvässä vauhdissa.
Tänään koulussa sain kontaktia jopa paikallisiinkin, kun yhdet tytöt pyysi tarjos mulle kyydin kotiin. Se oli kyllä aika kauheeta, koska kuski ajoi kauheaa kyytiä sukkuloiden kaistalta toiselle Madridin ruuhkissa, ja sen lisäks tietenkin heilutti käsiään laajasti ilmassa, koska puhuahan ei voi, jos ei samalla elehdi ihan hulluna. Mutta tosi kiva kumminkin.
Aion yrittää myös panostaa nyt opintoihin, tosin semmoinen hankaluushan siinä kyllä on, etten tajua yhtään mitään luennoilla.

Viikko 7

Siinä teille kekseliäs otsikko. Otsikointi kuuluu kyllä elämän vihattavimmat asiat top 5, aineskin melkein.
No, eipä tää blogi oo muutenkaan kovin kekseliäs. Ajauduin kriisiin, kuin luin Jennan blogia yks yö ja se oli paljon parempi ku tää mun oma! Mikäli oikeasti laadukas ja hauskasti kirjoitettu Espanjan vaihtoblogi kiinnostaa, suosittelen siirtymään sinne. Toisaalta hyvähän se on kirjoittaa hauskasti, jos tekee kaikkea hauskaa, kuten käy salsatunnilla ja keskustelee naapureiden ja kämppisten kanssa. Mä vaan kyyhötän täällä kopperossa.

Mutta kajautetaan nyt kuulumisia kopperostakin sitten kuitenkin.
Aika paljon on ehtiny tapahtua sitten viime kirjoituksen.

Ensinnäkin viime viikolla oli koulun organisoimat vaihtareiden tutustumisbileet pienehkössä baarissa, jatkot yökerhossa. Menin tietenkin paikalle ja sain rintaani pienen Suomen lipun. Lippuhavaintojeni mukaan olin ainut pohjoismaalainen noissa kinkereissä. Ja siltä se kyllä vähän vaikuttikin. Mä vasta seisoin ujona ryystämässä juomaani, kun mun ympärillä kaikki muut jo tutustuivat ihan tosissaan. Suukkoja vaihdeltiin, nimiä kerrattiin ja minuutin parin kuluttua tanssittiin kädet toisen harteilla kuten ylimmillä ystävillä on tapana. Ja sitten eteenpäin.
Yritin pysytellä jenkkien lähistöllä, koska niiltähän tuo small talk sujuu, ajattelin, että siitä varisis ehkä mullekin jotain tuttavuuksia. Mutta lähinnä tuntui kyllä, että jään surkealla tavalla kaikkien jalkoihin ja änkyttävä arka skandinaavi ei vaan pysty muuntautumaan seurapiirihaiksi noin vaan. Että oikeastaan en kyllä tutustunu yhtään kehenkään, vaan sain pikemminkin tutustumiskammon.

Seyraavana päivänä tuli sitten Arto, ja hylkäsin kaiken muun sosiaalisuuden yrittämisenkin. Oli kyllä outoa nähdä näinkin pitkästä aikaa, me ei olla ikinä oltu näin kauaa erossa, ei lähimainkaan. 6,5 vuotta toisen välittömässä läheisyydessä ja yhtäkkiä monta tuhatta kilometria väliin. Ensimmäinen järkytys mulle oli se, että Arto oli ihan blondi! Mä oon aina tietenkin pitäny sitä tosi tummana, mutta kai mun silmä on täällä tottunu oikeesti mustatukkaisiin ja tummiin ihmisiin niin, että Arto oli ihan vaalea yhtäkkiä. Toisekskin kyllä havaitsin, että se ei ollu sitten käyny parturissa ja hajamielisyytensä vuoksi oli pukeutuneena niiden isän kauheeseen "silkki" pusakkaan, eli ns. mannetakkiin. Mutta tää nyt oli arvattavissa.
Kuvittelin etukäteen, että sitten kun vihdoin nähdään, niin mä hyppään kyynelehtien sen kaulaan, mutta oikeasti se olikin vähän kummallista ja en keksiny mitään sanottavaa. Olin pettyny.
En tiedä oliko Artokin hermostunu, vai oliko sillä muuten vaan tyhmät vitsit. Ärsyynnyin ja kriiseilin sisäisesti, että kiva homma, nyt täytyy perua kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ja hirveesti säätää, koska tosiaankin kasvettiin heti erillemme, voi voi. Huonekin oli liian pieni kahdelle ja yöllä ei saa unta, kun 90 senttimetrin sängyssä retkottaa kaks.

Mutta se outo olo meni kyllä ohi sitten. Oli taas kiva olla yhdessä ja tehdä kaikkea. Oli ihanaa, kun oli joku, kenelle voi puhua. Vartalo oppi taas muistamaan ne nukkumisasennot, joissa mennään sopivasti limittäin, eikä tönitä. Arto kävi parturissa ja osti uuden takin, ja mun silmissä se näytti taas erinomaisen hyvältä.
Mä tykkään katella sen jalkoja, kenelläkään toisella ei oo niin pitkää säärtä. Ja pidän siitä, miten sitä melkein itkettää, kun eläinkaupan ikkunassa on surullisia koiranpentuja. (ja otin ton muuten äänettömänä lupauksena siitä, että voin raahata täältä koiran mukanani Suomeen, jos kohtaan jonkun reppanan).

Mutta mitä siis oikeesti tehtiin viikon aikana:
-Käytiin ostoksilla valtavassa ostoskeskuksessa, siellä hurahti seittemän tuntia ihan noin vaan. Arto osti tosiaan takin ja mä ostin pari paitaa. Alennukset oli hyvät vielä tähän aikaan vuodesta, ja kauppoja niin paljon, että pari käytävää jäi kokonaan kiertämättäkin ja monta kauppaa katsomatta, kun ei seittemänkään tuntia riittäny.

- Käytiin jenkkien bileissä, tai yhden espanjalaisen järjestämät ne kyllä oli. Siellä oli ihan hullu meininki, en oo ikinä ollu niin äänekkäissä bileissä. Koska ihmiset tupakoi, oli kaikki ikkunat avattu, ja melu mukavasti kimpoili sisäpihan seinistä. Joskus kolmen aikaan yöllä mä kysyin, että eikö naapurit sano mitään, ja se espanjalainen poika vaan kohautti olkiaan, että huomennahan sen näkee. Suomessa olis poliisit tullu jo aikoja sitten. Bileissä oli yks meksikolainen vaihtari, joka oli kovasti pistoksissa Alvar Aallosta. Se hermostui Artolle, kun Arto meni möläyttämään, erttä mikä siinä Aallossa on niin erikoista. Myös Aki Kaurismäen elokuvat tunnettiin ja niitä luonnehdittiin samanlaisiks ku Almodovarin elokuvat. Nyökyttelin, vaikka enpä tiedä oonko samaa mieltä. Nyökyttelin aika paljon myös siks, että multa lähti ääni kokonaan noissa bailuissa, koska tulin just sopivasti kipeeks Arton saapuessa.

-Käytiin El Retiro -puistossa, kierreltiin siellä ihanissa maisemissa auringon paisteessa ja katseltiin ihmisiä. Siellä on lauantaisin hyvällä säällä paljon porukkaa. Syötiin mansikoita! Olis ollu mahdollisuus myös soutaa siinä lammella pikku veneellä, mikä vaikuttaa romanttiselta, mutta ei me sitten jaksettu jonottaa sinne. "Paremmin pystyy soutamaan suomalaisessa järvessä" Arto sanoi.

-Käytiin baarissa. Artoa tuntui ärsyttävän se, että juomat on baarissa kalliita ja istumapaikkoja ei oo, vaikka sanoin siitä etukäteen. Mutta ehkä sitä tungosta ei voi vaan tajuta etukäteen. Mä oon kai jo tottunu, kun mua se ei enää häiritse. Ja oon kovasti tykästyny siihen clubiin jossa oltiin, siellä on kaikkien aikojen paras dj.

-Sunnuntaina kierreltiin Rastrossa, se on Euroopan suurin kirpputori kuulemma. Enimmäkseen siellä on tietty kaikkea krääsää ja samat huivit joka kojussa, mutta siitä huolimatta siellä oli kiva kierrellä. Mä ostin huivin ja pari kivaa korua. Syötiin semmosta hyvää lihapiirakkaa ja mentiin kotiin, kun alkoi sataa. Mä tein ekaa kertaa espanjalaista munakasta. Siitä ei tullu ihan semmosta ku ravintoloissa, mutta oli se ihan hyvää kumminkin. Illalla käytiin ravintolassa, ja siellä oli aika pahaa ruokaa... En oo edelleenkään saanu täällä missään ravintolassa kovinkaan kummoista ruokaa, paitsi yhdessä buffet paikassa oli tosi hyvät salaatit!

-Maanantaina käytiin kuninkaanlinnassa, se oli ihan kiva kokemus. Linna oli vähän ylellisempi ehkä ku esim. Ruotsissa kuninkaanlinna. Tai siis koristeellisempi. Kierroksen jälkeen tavattiin pihalla joku adhd-italialainen, joka halus, että otetaan niistä valokuvia ja oli ylipäätään ihan pistoksissa kaikesta. Sen jälkeen nauratti pitkään. Kotiin palatessa alkoi taas sataa ja mä menin vaatekauppaan pitämään sadetta. Senhän nyt taas arvaa... Tai itseasiassa en mä meinannu oikeestikaan ostaa mitään, mutta aloin ihastella yhtä kallista hienoa takkia siinä joutessani. Kallis takki on Desigualista ja siinä on erilaisia kirjailuja ja koristeita ja kangastilkkuja ja ties mitä kaikkea, se on tosi erikoinen mulle. Mutta kallis takki oli alennuksessakin liian kallis, kunnes kallis ihana Arto sanoi, että maksetaanpa se hänen Visalla. Musta tuntui, että mä olin ihan ku se kuninkaanlinna koristeineni. Ihana takki. Ihana Arto.

- Tiistaina mä yritin mennä yliopistolle ja Arto lähti mukaan nähdäkseen, mimmosta siellä on. Mulla oli espanjan tunti, mutta eihän siitä tullu mitään, kun mua alkoi yskittää niin hulluna. Jouduin lähtemään kesken pois, kun yskästä ei vaan tullu loppua ja aloin ajautua paniikkiin, koska vihaan ja inhoan tommosia tilanteita, joissa en voi kontrolloida itseäni. Harmitti ja oli muutenkin huono olo. Oli koko viikon paha mieli siitä, että olin just nyt kipeä. Vaikka tehtiin kaikenlaista ja kierreltiin, niin en ollu se oma iloinen itseni, vaan hirveän väsyny koko ajan.

- Keskiviikkona oltiin Reina Sofian museossa kattomassa Dalit ja Picassot. Vaikka mä olin jo nähny ne, niin niitä jaksaa kyllä kattoa uudestaankin. Illemmalla mentiin euron iltaan 100 Montadillos- baariin ja ahmittiin parit sämpylät. Sieltä jatkettiin Jazz baariin. Se oli tosi tunnelmallinen paikka. Tosi täyttä sielläkin, ja epäilen, että istuttiin johonkin vip-paikoille, kun siinä oli niin väljää yhtäkkiä ja tarjoilijakin kävi jotain nalkuttamassa. Mutta eihän me mitään tajuttu, joten ei myöskään välitetty. Kun toi klubi meni kiinni, päätettiin lähteä vielä jonnekin kunnon paikkaan. Mentiin siispä keskustaan Joyhin. Ei siellä kyllä ollu mikään erityinen meininki, aika vähän ihmisiä näin madridlaisittain. Kalliit drinkit, olutkin maksoi 9 euroa. Mutta oli meillä ihan kivaa sielläkin.

-Viimeisenä päivänä kierreltiin vaan kaupungilla ja illalla käytiin El Tigressä syömässä tapaksia, ne oli herkkua!
Mä vollotin koko päivän, kun Arton piti pakata. Yöllä sitten saatoin sen lentokenttäbussiin. Oli ihan paska fiilis. Ja vielä paskemmaks muuttui, kun en saanu nukuttua ollenkaan jatkuvan yskimisen takia. Itkin sitten täällä entistä enemmän, oli niin maailman yksinäisin ja kurjin olo. Lopulta päätin mennä lääkäriin. Olin ihan liian poikki lähteäkseni terveyskeskukseen seikkailemaan, joten päätin maksaa, ja mennä englantia puhuvalle yksityislääkärille. Se antoi mulle antibiootit ja kunnon lääkkeet yskään ja olo onneks helpottui heti. Olis pitäny mennä jo silloin, kun Arto oli täällä. :(

Että semmoinen oli meidän viikko näin lyhyesti ja toisaalta kilometripostauksessa!

Nyt pitäis sitten palata viikoks arkeen ja oikeesti tehdä noi kurssivalinnat. Huh huh. Mutta sitten jatkuukin taas lomailu, nimittäin lähden viikonlopuks Mallorcalle ja sitten mummoa moikkaamaan Teneriffalle ja sitten tuleekin Saara ja Hanna N.
Onx pakko opiskella jos ei haluu?