First world problems..

Ensin purkautuminen: Tää on ihan homopaska paikka. No miksi nyt niin? Koska kaupassa kaikki on niin epäselvää. Osa asioista punnitaan, osa on kappalehinnoiteltu, siis vihanneksista. Sitten jos ei satu vaikka tietämään kaikkien vihannesten nimiä saksaks, niin onkin kiva arvuutella niistä päällekkäin lätkityistä hintatiedoista, että mikähän tää olis, ja punnitaanko vai ei. Ja välillä jotain ihan tavanomaista asiaa ei vaan löydy. Ei ole olemassa, tai en vaan älyä, mihin se vois olla sijoitettu. Kaikki maksaa aivan helvetisti. En tajua yhtään, miksi Suomesta puhutaan, että se on niin kallis maa. Joo, olut on täällä halpaa, pitäis varmaan keskittyä siihen. Juustokin on edullista. Ja rasvaista. Niinku kaikki muukin. Oon lihonu parissa viikossa niin, ettei paskalle taivu, vai mites se menikään.
No joo. Tulin siis just äsken kaupasta, missä kulutin 35 euroa, enkä saanu edes yhden päivän ruokatarpeita, kun rupes niin vituttamaan. kassalla yritän taktikoida laittamalla jo hihnalle isot ja painavat asiat ensin. Joskus kassa sitten jostain syystä poimiikin niitä sieltä toisesta päästä ja kaikki jugurtit ja salaatit rusentuu, kun yritän paniikissa sulloa niitä kassiin, koska sitä pakkaustilaahan ei täälläkään tunnetta. En jaksa ymmärtää, miksi kaikki kaikki käytännölliset keksinnöt on karsittu Suomen ulkopuolella. Nostellaan niitä ruokia kärryyn ja kassalle ja takas kärryyn. Kuivatellaan astiota pitkin pöytiä ja märkiä astiapyyhkeitä lojuu mytyssä pitkin. Mikähän siinäkin on niin vaikeaa, jos sen ripustais suorana kuivumaan? Tämä ilmiö tosin tuntuu vaivaavan miehiä maassa ku maassa.

Kaikista vaikeinta on arkielämä. Ostokset, tiskit, tyynyt, keskellä huonetta pönöttävä roskapönttö. Mä ikävöin sanomalehtiä, etenkin viikonvaihteen iltapäivälehtiä. Että vois edes joskus kattoa vaan telkkaria. Mutta mitäs sitäkään kattomaan, kun kaikki on dubattu. Vaikka tuossahan se huutaa aamusta iltaan, tauoton saksankielinen rähinä päällä koko ajan. Mä mökötän korvatulpat korvissa joskus. Ja kun mä kerran kuuntelin Jukka Poikaa ja olin hyvällä tuulella, niin tää sanoo, että voitko laittaa sen pois, hän kaipaa hiljaisuutta. Ja sitä se myös sai. Suomeks en malta pitää mykkökouluja, mutta englanniks se on joskus kätevää, kun en kuitenkaan osais sanoa mitään erityisen nasevaa.

Joo. No, mutta on täällä ihan kivaakin ollu. Eikä me oikeesti olla pahemmin tapeltu, välillä kinasteltu. Nyt on ollu viime päivät tosi lämmintä ja mä oon ihan keväisissä tunnelmissa. Niin moni muukin. Tänään kaupungilla tuntui, että koko keskusta on oikein heränny eloon. Ihmisiä oli paljon enemmän ja katutaiteilijoita ja ties mitä kuljeksikoita. Mun saksan kurssi on ihan oopperatalon vieressä. Se on tosi mukavaa. Kävelen siitä aina Stephansplatzille, joka on ehkäpä Wienin pääaukio. Niitä yhdistävä kadunpätkä on ehdottomasti mun suosikki. Siinä on rinnakkain kalliita putiikkeja ja halpisketjuja, joten siellä liikkuu niin tavikset, kuin rikkaatkin turkispuuhkissaan. (täällä on tosi paljon turkiksia kaikilla.) (yksi päivä metrossa tulin niin iloiseksi, kun siellä oli mies kokopitkässä karkeakarvaisessa turkissa, en tiedä mikä susi se oli. Ja se vaan istui siinä sen näköisenä, että hänelläpäs onkin hirveän ruma turkki niskassa, eikä kiinnosta paskaakaan.) Paljon ihmisiä menossa metroasemalle, ja paljon turisteja. Nätti ja vilkas katu kaikin puolin. Välillä muistelen Madridin meteliä, ja ihmettelen, miten täällä on näin hiljaista. Olihan se tietty isompi kaupunki, mutta täällä on ruuhkassakin jotenkin hiljaista verrattuna siihen. Välillä oon ihan uupunu täällä, mutta kyllä Madrid oli silloin alussa isompi shokki. Nukuin varmaan 16 tuntia joka päivä, kun olin niin väsynyt siitä, miten kaikki siellä lävähti koko ajan päin näköä. Täällä on silleen hillitympää elämä.
Tänään sain myös yhden positiivisenkin kokemuksen, kun ostin saksaks postimerkin ja se myyjä ihan hymyilikin mulle.

Kurssilla on ollu hauskaa. Opettaja on mun mielestä tosi hyvä ja nyt kun ollaan jo viikko tunnettu, myös ryhmä on vähän rentoutunu, ja joskus jutellaan vähän jotain. Ei voi kyllä lakata hämmästelemästä, mitä tarinoita kaikilla onkaan. Kun kaikki kertoo perheestään, on vähän erilaista se, että ranskalaisella on yksi sisko, ja se, että nigerialaisella on 14. Slovakialaisella tytöllä olis yliopisto-opinnot kesken siellä, mutta ei varaa elää ilman töitä, joten nyt se on täällä ja painaa 13 tunnin yötyövuoroja discon bloggaajana. Maanantaisin clubi on onneksi suljettu. Ja se vaan sanoo, että nyt hän tekee tätä työtä ja opiskelee saksaa ja saa ehkä paremman työn. Tunnen itseni aika vellihousuks useinkin, kun itken, että kaupassa on niin raskas käydä. Tykkään kovasti olla siellä kurssilla, mutta en oikein osaa vaan silti jutella kenenkään kanssa. Oon aina hiljaa. Ja kun opettaja kysyy jotain multa, mutisen ja piipitän, koska oon epävarma siitä, miten asiat sanotaan. Kaikki varmaan ajattelee, että oon joku toivoton nyhverö. Toisaalta mitä siitä? Oon itse siinä mielessä tyytyväinen itseeni, että oon oppinu tosi paljon saksaa ja oon innoissani siitä. Välillä kyllä ällistelen myös omaa elämäntarinaani, koska en olis ikimaailmassa kuvitellu, että päädyn joskus omalla ajalla opiskelemaan suuresti vihaamaani saksaa, ja vielä pidänkin siitä. Kaikki ne koulutunnit, jolloin istuin pulpetissani korvat tiks lukossa ja tuijotin ulos ikkunasta vapauteen. Ja kun piti katsoa taulukosta miten menee datiivi ja akkusatiivi, sanoin vaan, että ei kiinnosta, en tajua, laalaalaa.
Toiseks parasta siellä kurssilla on se kreikkalainen Panayotis. Se on jotain niin kaunista. Oon ihan rakastunu siihen, siis semmoisella tavalla, miten fanitetaan jotain ihmistä. En muuten. Musta tuntuu, että yks ulkomaalainen mies on ihan tarpeeks tässä elämässä. Vaikka voisinhan mä seuraavaks opiskella kreikkaa Thessalonikissa. :) Ei vaan, sitä paitsi mä luulen, että se on ehkä homo.

Siis ei sillä, että sillä olis väliä.

Yks päivä opettaja kysyi siltä Kreikan tilanteesta ja se sanoi "Alles Scheisse."

Und wer bist du?

Tänään alkoi saksan kurssi.
Mä aloitin opiskelun ostamalla väärän kirjan, jonka onneksi sain vaihdettua. Vähän myöhässä ja eksyneenä tulin luokkahuoneeseen, jossa oli jo kymmenen ihmistä. Kaikki eri maista.
Ryhmään kuuluu kreikkalainen poika, jolla on haaveksivat silmät ja nenärengas ja valkoinen iphone. Unkarilainen keski-ikäinen mies nimeltä Attila, jolla on itävaltalainen vaimo, mutta ei juurikaan saksan osaamista. Ranskalainen tyttö, jolla on wieniläinen poikaystävä ja valtavasti energiaa aloitettuaan uuden elämän täällä rakkauden ihmemaassa. Tyttö Barcelonasta, jolla on mieletön paksu polkkatukka ja joka tuli tänne, koska ei oo ikinä asunut ulkomailla. Puolalainen tyttö, joka vihaa työtään ravintolabaarin keittiössä, mutta kielitaito ei riitä muihin töihin. Nate lensi tänne rakkauden perässä New Yorkista, jossa hän teki dokumenttielokuvia.
Sitten on tyttö Slovakiasta tai Sloveniasta (...), joka on muuttaut tänne yksin, koska kotimaassa ei ole työmahdollisuuksia, mutta hän nauttii kyllä ulkoilusta vaikka yksinkin. Afrikkalainen nainen työskentelee kirkon palveluksessa, mutta ei tunnusta mitään uskontoa, koska hänellä on henkilökohtainen suhde suoraan Jeesukseen yli järjestelmien. Turkkilainen vanhempi mies on sinnitellyt täällä jo kymmenen vuotta puhuen saksaa miten kuten, mutta kirjoittaminen ja lukeminen takkuaa. Elena on Ukrainasta.
Ja sitten olen minä. Joka tulin tänne näkemään poikaystävää, sekä lomalle. Ranskalainen ja newyorkilainen hehkuttivat tulevaisuuden suunnitelmiaan, miten nyt tämän kolmen viikon kurssin jälkeen kaikki on taas niin paljon helpompaa, ja työpaikkoja uskovat löytyvän. Kaupungissa on joku liikuntaharrastusten avointen ovien päivä ja siellä ihan varmasti tutustuu uusiin ihmisiin, vaikka uidessa tai luistellessa. Ranskalainen asuu Tonavan (iloitsen siitä, että sain eilen tietää, että Donau onkin suomeksi Tonava ja mä oon uinu Tonavassa. Luulin, että se on joku paikallinen joki. En oikein kuunnellu koulussa.) ja Prater-puiston välissä, missä on niin ihana ulkoilla. Newyorkilainen asuu Naschmarkin vieressä, eli paikallisella hipsterialueella.
Me asutaan Simmeringin perukoilla 20 minuutin ratikkamatkan päästä lähimmästä metrosta ja minä suhtaudun ihan äärettömän skeptisesti kaikkeen täällä. Michi toivoo, josko voisin olla vähemmän pessimistinen edes joskus, mutta en tiedä voinko.

Vaikka onhan täällä oikeesti ollu nyt kivempaa ku viimeks. En nyt mitenkään erityisen haltioissani ole ja kaipaan kotia ja omia ihmisiä. Mutta kuitenkaan ei nyt valittamistakaan täällä ole. Ihmisten kanssa on helpompi olla, kun niihin on jo tutustunu edes alustavasti. Vieläkin harmittaa, kun ollaan Michin äidillä ja koko perhe palattaa saksaa niin iloissaan ja mua katsotaan vähän säälien, että mitäs me tälle ressukalle, sanokaa nyt joku jotain. Ajatuksena pidän kovasti semmosesta tiiviistä perheyhteisöstä, mutta täällä jotenkin ärsyttää se, että Mama on kaiken keskipiste. Ja siis se äiti on oikein mukava ja ystävällinen, joten mulla ei oo sinänsä siitä pahaa sanottavaa, mutta ei hän esimerkiksi ole kummoinenkaan kokki, ja silti kaikki päivittelee ja suulle suudellen häntä kiittelee siitä, mitä uskomattomia ruokia taas on tarjolla. Jotenkin ne on niin syvällä niissä rooleissaan, kuka on äiti ja kuka pikkusisko ja kuka katsoo hiihtoa teeveestä, kun naisväki vouhottaa.
Toinen mikä harmittaa usein, on se, että on pakko olla jatkuvasti se ilonpilaaja. Kun Michin kavereita tulee tänne kylään ne yrittää nyt skarpata ja puhua englantia, koska oon mieleni niin pahoittanut, kun eivät puhuneet. Se on ihan mukavaa, mutta sitten kun meen vessaan, niin kuulen, miten saksankielinen puheentulva alkaa ja naurun remakka ja kaikilla on kiva heittää vähän aikaa rennosti läppää. Sitten mä tuun takaisin ja aletaan taas väkinäisesti puhua siitä, että onko teillä Suomessa tää laulukilpailu, missä tuomarit on alussa selin ja paljonko pakkasta. Eikä se oo kenenkään vika, paitsi ehkä kuitenkin mun, kun mun takia kaikki joutuu venymään.

Joka tapauksessa. Siellä kurssilla oli ihan kivaa kun sai olla taas pitkästä aikaa kansainvälisessä ympäristössä ja oli jännä tavata ihmisiä ympäri maailman. Tipahdin kuitenkin vähän jostain akateemisesta tornistani, kun toi kurssihan on avoin ihan kaikille. Ja jotkut ei oo ehkä niin kauheesti kouluja käyny ja tottunu opiskelemaan, kun tuntui, että vaikka just oli jauhettu tunti, että sivulauseessa verbi AINA viimeisenä, niin eikös joku menny heti tunkemaan sen lauseen kärkeen.
Alussa säikähdin, kun kaikki puhui niin paljon saksaa. Sitten huomasin, että ne puhuu vaan, vaikka oikeastaan kaikki menee ihan päin helvettiä, mutta ei niitä haittaa. Mä en suostu sanomaan mitään, ellen oo ihan varma, että se on oikein. Kun alettiin puhua kielioppisäännöistä, olin tutuilla vesillä, mutta nää ei ollu ikinä kuullukaan. Ja kun opettaja kysyi, että kuka on vapaaehtoinen lukemaan ääneen ensimmäisen tekstin, ensimmäisenä viittaa turkkilainen, jonka on kurssilla siksi, ettei hän osaa lukea eikä kirjoittaa.

Mä valitin eilen Michille, että oon tässä elämässä niinkuin ilmapallo narussa. Aina temmon irti ja ylös, mutta jos pääsen ylös, puhkean vain yksin ilmakehässä.
Michi kertoi sitten oman tarinansa siitä, miten hän oli kahdeksan vuotiaana eksynyt keskustassa, kun siellä oli joku yleisötapahtuma, ja kaikkialla vellova ihmismeri. Michi oli yhtäkkiä huomannu legoista rakennetun Stephansdom -kirkon pienoismallin ja mennyt tutkimaan, miten se on rakennettu ja minkä muotoinen palikka missäkin kohdassa, ja siinä hävitti perheensä vahingossa. Ensin se oli hätääntyneenä juoksennellu väkijoukossa, mutta järkeilly sitten, että hänellähän on tässä vihreä ilmapallo, vaikka valtaosalla muista lapsista on sininen. Lisäksi sillä oli joku ylimääräinen narunpätkä, jonka se oli sitonut ilmapallon narun jatkoksi ja sitten asettunut korokkeen päälle odottamaan, että hänen korkeimmalla liehuva ilmapallonsa huomataan. Ja niin se huomattiinkin.
Toinen on niin syntynyt insinööriksi.

Otin äsken pienet nokoset, olin niin uupunut päivän vaiheista. (tunnekouhuja aiheutti mm. se, että ostin kaksi maailman ihaninta käsilaukkua, joista etenkin toinen on oikeesti aivan hurmaava) (ihan koululaukkua tarvitsin, että en tuhlaillu turhaan, terveisiä vaan.)
Michi tuli herättelemään mua ja kysyin unissani "Was?"

Sopeutumisia osa 1.

Rakas Sissi, joka olet haudassa...

Eilen käytiin semmoisessa kryptassa, jonne on haudattu kaikki keisarit kumppaneineen. Se oli ihan mielenkiintoista, kaikista eniten keisarinna Elisabethin, eli Sissin hauta. Sen edessä oli edelleen runsaasti kukkia, lasten piirustuksia, muovinen pikku kissa jne. Toisaalta ei mitenkään yllättävää, koska onhan Sissi vissiin vieläkin Itävallan suurin julkkis.
Mietteliääksi teki ne satoja vuosia vanhat haudat, joista joidenkin päällä oli edelleen yksi nahistunut kukkanen. Kuka välittää näin pitkien aikojen jälkeen just jostain nimenomaisesta haudasta siellä?
Kotimatkalla Michi esitelmöi Itävallan historiasta ja Sarajevon laukauksista. Mä kysyin, kuvitteleeko se ikinä, että sekin olis keisarillista sukua. Ei kuulemma.

Sitten illalla tuli meille tänne kylään pari kaveria. Sen kunniaksi listan pätkät ja porakoneet siivottiin vihdoin pois. Mä olin just aikeissa alkaa suunnitella sitten sisustuksen hienosäätöä, kuten tauluja ja sen semmoista. Mutta ehei, seinille kiinnitettiin just neonväriset paperiköynökset. Onhan tulossa laskiainen, ja sen kunniaksi kaikki paikat pursuaa paperiruusukkeita ja hapsuja jos jonkinlaisia.Nyt on sitten meilläkin.
Pelattiin lautapelejä, niinkuin täällä aina. Mutta oli se ihan kivaa, ei siinä mitään.

Tänään sitten  tuli yks toinen kaveri kattomaan jääkiekkoa. Hirveen ärsyttäviä on jääkiekkoa katsovat miehet aina, mutta vielä ärsyttävämpiä on ne saksaks. Bist du deppat?! BIST du deppat??!! Bist du DEPPAT?!! Bist DU deppat?!!, ne huutaa. En tiedä mitä eroa noilla on, mutta tuntuu olevan tärkeää. Ja sitten Na Bitte, kun ei ihan menny maaliin.
Mä oon ajautunu johonkin omaan tilaani, missä kirjoitan blogia, kun kaikki ympärillä meuhkaa saksaks. Mä olisin halunnu lähteä tänään johonkin hauskaan paikkaan, mutta ongelma on se, että me tehdään aina samaa mitä tekee Rene ja Bernie, ja Rene ja Bernie ei tee ikinä mitään hauskaa.

Tänään heräsin ärtyisänä, sillä oli kova koti-ikävä. Liioittelen taas, ja ajattelen, että itsekin täällä olen kuin hautautuneena kryptaan. Ikävöin Jyväskylään, Saaraa, Japea, Jaanaa, Hannaa, runoilija Orlofia. Sitä, miten huudetaan ja halataan ja otetaan vielä yhdet.
Täällä Wienissä ahdistaa jotenkin sekin, että oon niin ulkopuolinen, mutta kukaan ei tiedä sitä. Espanjassa oli silleen helppoa, että kaikki tiesi, etten oo espanjalainen, koska olen niin vaalea. Sain aina ymmärrystä siitä, koska mitä nyt ulkomaalaiselta voikaan odottaa. Täällä tekisi mieli kantaa jotain kylttiä, että minä en sitten kuulu tänne enkä ymmärrä mitään, että turha puhua minulle.
Onko tää kehittävä asenne? Ei varmaan.

Mua on naurattanu viikon tarina haukasta, joka hyökkäsi naisen minkkikauluksen kimppuun keskellä pihaa. Michin mielestä ei kummoinenkaan tarina. Tänään se hirnui ääneen ja mä kysyin, että mitä nyt. No kun kaveri oli kirjoittanu vahingossa että laboratoriossa oli elektroditornado, eikä elektronipyörre. Siis elektyronitornado laboratoriossa.
En voi kyllin pyöritellä silmiäni tälle.

Beobachten.

Pitäisköhän mun nyt kirjoittaakin täältä jotain, kun kerran päätin nostaa blogin taas esiin. Oon nyt viikon täällä jo kerinny majailla. On sujunut ihan hyvin, mikä kyllä blogin kannalta on varsin harmillista, ei oo tullu tarvetta tuulettaa hirveesti täällä.

Täällä oli asiat edistyny sitten viime joulukuun siten, että kämppä on oikeastaan valmis. Mitä nyt kaikenlaista listan pätkää ja porakoneita lojuu pitkin nurkkia, eikä oo mitään erityistä sisustusta. Mutta kuitenkin. Oon hääränny täällä ihan itselleni epätyypilliseen tapaan pölyjä pyyhkien, mutta eihän mulla muutakaan tekemistä oo. Michin äiti tuntuu silittävän t-paidatkin, mutta itse en kyllä siihen ajatellu lähteä sentään.
Yksi hämmentävimmistä asioista täällä muuten on joka kulmalla olevat Bipa -liikkeet. Niiden myyntiartikkeleina ovat meikit, siivousaineet ja vauvan ruoka. Jokaisen naisen unelmien liike, mitäpä sitä ihminen muuta sitten...

Euroopan yli levinnyt kylmyysaalto on ylettynyt tännekin, ja maassa on lunta ihan reippaastikin (ei sentään suomen mittakaavassa, mutta kuitenkin). Mä en jaksa yhtään innostua mistään lumesta täällä. Loukkasin eilen Michiä verisesti sanomalla, että lumi on täällä ihan paskaa, mutta onhan se. Mustaa suolalla sulatettua velliä tiet täynnä, Parempi olis olla ilman. Kotona Suomessahan hanget hohtaa aina valkeina ja kengät ei kastu koskaan.

Viime viikonloppuna käytiin Michin isän synttäreiden kunniaks todella hauskassa ravintolassa hieman Wienin ulkopuolella. Luullakseni se on Itävallan vanhin ravintola (taikka sitten Itävallan vanhin parsaravintola, mutta vanha mikä vanha.) Siellä oli ihan hulvaton sisustus. Ei todellakaan mikään minimalistinen, vaan uskomattomat määrät tavaraa joka puolella. Katosta roikkui 20 viulua, kymmenen vauvanukkea, kärryn pyörät, pelikortteja, lintujen häkkejä ja niin edelleen ja niin edelleen. Illastavien ihmisten joukossa kierteli kädestä ennustaja ja muusikoita. Vessassa oli ainakin sata erilaista putelia tai purnukkaa. Vessan edessä oli luonnollisessa koossaan oleva Keisari Frans Joosef uniformuineen. Mä eksyin tietenkin heti sinne sokkeloihin, mutta onneksi joku huomaavainen valkopaitainen tarjoilija vinkkasi mulle oikean suunnan, ja pääsin takaisin pöytäseurueeseen. Siitä ei varmaan pitäis sanoa mitään. Viimeksi täällä pahoitin syvästi mieleni ihmisten töykeydestä ja yleisestä käytöstapojen puutteesta. Tällä kertaa olin jo etukäteen päättäny, että en anna kenenkään ulkopuolisen häiritä omaa eloani, mikä olikin hyvä.
Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää, vaikka en ookaan vielä ihan vakuuttunu näistä loputtomista schnitseleistä ja knüdeleistä.

Mitään muuta hirveen erikoista täällä ei oo kai tapahtunu. Silleen on ollu ihan mukavaa, koska tulin tänne lähtöajatuksella "ihan hirveetä paskaa", joten jokainen päivä, jolloin mitään kurjaa ei tapahdu, on jo positiivinen yllätys. Michin kavereillekin lepyin, kun ne alkoi kasata saksa-suomi sanakirjaa puhelimeensa tulevaa Suomen vierailua silmällä pitäen. "Yksi olut, kiitos, yksi taksi." Michikin vois kyllä opetella vähän suomea joutessaan. "Phaf" se sanoo. Mua ahdistaa itseäni taas jonkin verran, kun en voi puhua kenenkään kanssa, äitikään ei saa skypeä päälle. Välillä yritän kiivaasti ajatella jotain, ja jos joku silloin sanoo mulle jotain, kivahdan "No mitä?!".
Ens viikolla alkaa mun saksan kurssi, katsotaanpa mitä kieltä alan sitten puhua.

Kavereita on kyllä ikävä, elämä ilman niitä on tylsää, vaikka kuinka olis ihan mukavaa. Uskomatonta sinänsä kaipaan täällä myös sitä, että Jyväskylässä on kuitenkin niin helppo liikkua, vaikkei Kortepohjaan pääsekään yöllä bussilla. Madridikin oli suurkaupunki, suurempikin ku tämä, mutta koska asuin siellä keskustassa, en ikinä miettiny miten hankalaa tää on. Nyt asutaan täällä hevon peessä, ja aina pitää liikennöidä kaikilla välineillä edes takaisin, jos haluaa keskustaan. Eikä sinne sitten kukaan sen takia haluakaan. Paitsi mä haluaisin, mutta oon täällä lähiössä. Eilen huusin, että tunnen itseni ihan islamilaiseks naiseks, kun vaan kuljen täällä, enkä osaa mennä mihinkään, enkä ymmärrä, mitä ympärillä puhutaan, eikä mulle ikinä kerrota mitään.
"Pientä rajaa" sanoi Michi. Vaikka itse se on ihan uskomattoman dramaattinen koko ajan.

Oon oppinu kaks uutta sanaa saksaks: Beobachten on tarkkailla, ja sen opin ihan vaan siksi, kun se kuulostaa niin hauskalta. Toinen on mürrisch, se taas tarkoittaa ärtyisää tai mököttävää, ja jokainen voi ihan itse aavistaa miksi opin sen.