Outoa, miten siitä vaihdosta jäi kuitenkin päällimäiseks mieleen vaan kaikki ihana. Että olin siellä ja olin ystävystyny ihmisten kanssa ja puhuin kieliä ja osasin liikkua keskustan kaduilla ja hypellä metrolinjoilla ja että olin itsevarma itsestäni ja rakastunut ja kaikki oli vaan mieletöntä ilotulitusta. Ei jääny yhtään mieleen se, kuinka turhautunut olin, kuinka raivoissani, kuinka kaikki koko ajan töni minua ja ei ollu ketään, kehen luottaa. Miten yksinäinen olin ja miten kaikki tuli romahtaen alas. Silti viimeisinä aikoina vaan ajattelin, että maailma on jotain uskomatonta ja minä sen asukkaana voin pyyhältää missä haluan ja älkööt mikään saako mua jämähtämään "vitun Jyväskylään".
Noh. Nyt oon sitten taas niin sanotusta jämähtänyt Jyväskylään vaikka pois pitää lähteä, ja kyllä ahdistaa. Uusi maa ja uusi kieli, samat tuskat kuitenkin. Kun on tää sohva ja olis tulossa pubibussi ja koira on niin hupaisa ja oon tottunu syömään tätä tiettyä Valio-jugurttia, niin hirveen mielelläni en kyllä lähtis mihinkään. Voice of Finlandia tahtoisin seurata telkkarista, niin kyllähän se nyt risoo, kun pitäis taas lähteä. Olisko parempi pysyä kotona. Mummokin sanoi, että ei siellä Wienissä kyllä talvella mikään hyvä sää ole ja aina voi kaikki mennä pieleen ja parisuhde se saattaa kariutua, kun Artostakin erosit.
En tunne itseäni mitenkään maailman kansalaiseksi. Useimpina päivinä en jaksa matkustaa edes lähiöstä keskustaan. Mutta ei se haittaa. Mä viihdyn täällä. En tee mitään, enkä koe mitään, mutta täällä olen ja elän. Yksikseen, koiran kanssa vaihdamme katseita ja nukumme selkä selkää vasten, se ei kauheasti kysele multa mitään. Ei varsinkaan kysy, että oonko gradua tehny. Helppo olla.
Espanjassa asuminen oli mulle vuosikausien toteutumaton unelma. Vaikka sinne lähteminen pelotti ja kaduttikin, oli se kuitenkin ihan ainutkertaisen mahtavaa, että sain toteuttaa niin pitkäaikaisen unelman.
Nyt lähden Itävaltaan. Siitä tulee mulle mieleen vaan pussihousut ja se hirveä jollotus Alppien rinteillä. Jo lapsesta asti olen aina tuntenut ääretöntä vastenmielisyyttä saksaa kohtaan. Vaikka kuinka mietin ja mietin, en vaan keksi mitään hauskaa siitä kielestä.
Suoraan sanoen mua vähän vituttaa koko sinne lähteminen.
Ja se on M:n vika, että mun täytyy mennä sinne. Oon sillekin periaatteessa vähän vihainen siitä. En tiedä pystyykö se realistisesti mitenkään korvaamaan mulle tätä. Välillä ajattelen ilkeitä ja katkeria ajatuksia. Mulla on laukaisuvalmiina pieni pistooli ja sieltä pössähtää ulos Suomen lippu. "Suomessasentäänihmisetonkohteliaitajajonottaajayrittääainaparhaansaantaahyvänkuvanjaaikataulutpitää!"
Nih, kuinka puolustaudut mokoma arrogantti pöyhkeä keisarikuntalainen?!
Tämäkin on taas uusi seikkailu, joskin lyhyempi ja pienempi, mutta tähän seikkailuun lähden ihan erilaisella fiiliksellä. Toisaalta kuitenkin ihan jännä nähdä, että mihin se johtaa. Suurin muutos kuitenkin on se, että mä tiedän nyt, että meitsi kyllä pärjää. Jään kaikkien jalkoihin ja piipitän ja itken ja hermo pettää ja alan draamailla väärällä hetkellä ja on aihetta pyytää anteeksi ja petyn ja loukkaannun sydänjuuriani myöten, mutta aina pärjään. Rakkaus ei kannatellut yli kaikkien vaikeuksien viimeksikään, eikä se välttämättä kannattele nyttenkään, mutta lähden katsomaan. Voihan siinä toisinkin käydä. Sitten tulisi ihanan vahvatukkaisia lapsia.
Mietin, että miten sen fiiliksen vois saada takasin, minkä siellä vaihdossa saavutti. Oli niin helppo olla itsen ja muiden kanssa, kun oli rentoutunut. M:nkin kanssa juotiin viiniä puistossa ja peuhattiin pusikossa ja joskus maattiin koko päivä sängyssä tekemättä yhtään mitään, paitsi ehkä haettiin Diasta tuoretta patonkia ja vähän kinkkua. Ei ollu mitään kalvavaa ahdistusta päällä. Nyt viimeksi kun olin siellä, niin joka aamu tuntui siltä, että herranjumala kun kello on taas paljon ja nyt äkkiä kahvi porisemaan ja onpa kiva, kun ei oo mitään kunnollista aamupalaa, minähän en tommosta pullaa syö. Ja juostiin paikasta toiseen ja kannettiin tavaraa ja lainattiin autoa ja etsittiin parkkipaikkaa ja olis hirveen hyvä, kun ei käveltäis nyt kengillä sisällä.
Ja sitten tyrmistys: Sä oot ihan erilainen ku mä luulin!!! You are a lot more difficult than I imagined!!!
Minä kerron sitä niinku hyvääkin tarinaa, että olin niin ihana Espanjassa, Espanjan Emmi, se huoleton, joka käsiään heilutteli puhuessaan. Oikeesti siinä ei oo mitään hauskaa, että olin niin erilainen siellä, ja niin mahdoton ämmä muualla.
