Viaton maailmalla

Odotin eilen vuoroani pankkiautomaatille. Siinä vieressä katukauppias kaupitteli ällistyttäviä tanssivia paperimarionetteja. Hupaisia pahvihahmoja, jotka lankajaloillaan tanssi innokkaasti musiikin tahtiin. Huvitti ne. Ihastuin tietenkin oitis tähän ajatukseen, ja ostin yhden.
Vasta kotona aloin ihmetellä, että miten tää toimii. Asetin marionetin läppärin vierelle ja laitoin musiikin soimaan. Pahviolento lepäsi pöydällä elottomana. Laitoin lisää ääntä, mutta ei se pompannu pystyyn.
Piti vielä ihan kysyä julkisesti, että miten tää toimii, en osaa käyttää. Sittenj kauhea totuus paljastui: Mua oli huijattu.
Joku fiksumpi olis varmaan nopeemmin kyseenalaistanu sen, että miten nyt pahvinpala voiskaan tanssia musiikin tahdissa oikeesti. Mutta kun mä olin ihastunu. Mä halusin uskoa niin kovasti.

Pahvimarionetin ensimmäiseksi kappaleeksi olin valinnu Lauri Tähkän ja Elonkerjuun Pauhaavan sydämen.
Vielä tänäänkin räjähdän nauruun, kun ajattelen sitä, miten tyhmä mä oonkaan. Todella tyhmä!

Hyvää vappua kaikille!

viharakkaus

Omituista, mistä asioista huomaa, että on jokseenkin  kotiutunu jonnekin uuteen paikkaan. Esimerkiksi siitä, ettei enää oikeastaan kaipaa sitä maitoa yhtään. Alkaa syödä ihan eri ruokia ku ennen, ja tykätä niistä.
Alklaa yhtäkkiä oikeesti vähän tykätä espanjankielisestä musiikista. Siis voi herrajumala mihin kaikkeen sitä ihmismieli sopeutuukin. En voi enää Saarallekaan vittuilla, vaikka se menis toivomaan Shakiraa. Kai tää on joku eloonjäämisvietti, joka pyrkii sopeuttamaan vallitsevaan kulttuuriin.

Olin viime lauantaina clubilla amerikkalaisen Danin kanssa, tai no oikeastaan se on kuubalainen. En oo pitkiin aikoihin käyny täällä tommosilla clubeilla, koska en pahemmin niistä tykkää, mutta se oli kyllä oikeastaan aika hauskaa. Vähän ku viiden tunnin zumba, kun oli jatkuva loppumaton lattariputki ja tanssittiin hulluna koko se aika. se on hauska se dani, vähän ku naispuoleinen Jeff. Mutta pidempi! Se on niin itsevarma ja ylpeä ja leiskauttelee sitä mustaa tukkaa. Sen asenne on aina se, että okei, mitä sulla olis tarjota, ja parissa sekunnissa se jo tuomitsee sen: paskaa, siirrytään eteenpäin, that guy is creepy. Se on jotain tyyliin 19-vuotias, mutta ehdottomasti meistä kahdesta se henkinen johtaja. Tunsin itteni niin pöllöksi tönköksi suomalaiseksi, kun se yritti pyöritellä mua tanssilattialla. Eek. oppiikohan ne muuten itestään ne askeleet, vai pitääkö ne opetella? Ja mä kun en millään oo oppinu ees niitä foxin askeleita. Yritin silti samaa tekniikkaa nyttenkin: vilkutella vaan kädellä. Paskaa, siirrytään eteenpäin.
Oli ihan hauskaa. Paljon kaikenlaista hiihtäjää pyrki juttusille, kun me kaksi pitkää, musta jas valkoinen, liehuttiin siellä. Se Danikin on ihan jotenkin tyrmäävän näköinen, mun mielestä. Mutta äh, miks mua lähestyy nykyään aina vaan jotkut kauheat bodatut geelipäät tiukoissa t-paidoissa? Ja äh, aina ne samat lainit. Joo, oon vaalea ja tosi hyvännäköinen, entäs sit. Jotain ennen kokematonta luksusta siinä, että on varaa nirsoilla lähestyjistä ja repliikeistä. Tuskinpa tulee toistumaankaan ikinä.
Mun suosikki oli kyllä se mies, joka vannoi ja vakuutti, että puhun täydellistä espanjaa, hänen mielestä siiii-iii.

Tosin kyllä sitä aina välillä itsekin iloitsee siitä, että oikeesti pystyy jo kommunikoimaan espanjaks ja huomaa muistavansa ihan ihme sanojakin. Ja oon ehkä päässy siihen pisteeseen, missä oon vaan kovin malttamaton siitä, että pääsisin aina puhumaan ja selittämään. Ihan pieleenhän se aina menee, mutta en välitä, haluan vaan sanoa ite. Minä ite!
Ja sitten seuraavana päivänä se kaikki on poissa ja ei osaakaan sanoa mitään. Yllättävän lyhyt on se aika, jonka ihminen suostuu odottamaan toisen vastausta turhautumatta. Mulle sanotaan lause. Toistan lauseen mielessäni. Palastelen siitä eroon oudot sanat. Siis mitä tarkoitaa... AAH, välähtää! Ja siinä vaiheessa se toinen on jo tuominnu sut idiootiksi infantiiliksi ja päivittelee asiaa jossain muualla jonkun muun kanssa.

En muuten nähnny pääsiäiskulkueita enää täällä, mutta kävin kirkossa. Sain neilikan, jonka vein Jeesuksen jalkoihin. En osannut olla yhtään katolilainen, vaikka kömpelösti kumarruin koskettamaan sitä pyhää jalkaa. Tuntui, että kaikki töllää. Enkä mä edes tiedä mihin mä uskoisin, mutta toivoin kumminkin kaikkea hyvää mun perheelle, etenkin äitille. Ehkä Jeesus auttaa äitiä, kun äiti uskookin?

Tällä viikolla alkoi taas loman jälkeen koulu, olin jokaisella luennolla. Aika uskomatonta, että jotkut oikeesti toistaa viikosta toiseen tätä rutiinia.
Ärsytti lähes kaikki siellä.

Yhdellä kurssilla en tajua _mitään_. Opettaja puhuu tahallaan mahdollisimman nopeasti ja hankalasti, se oikein itekin nauroi, että ai kauhee, te Erasmukset ette varmaan kyllä tajua mitään, hah hah haa. Joo, no ei tajuta. Tekis mieli skipata koko vitun kurssi, mutta siitä sais 6 opintopistettä, jos sen pääsis jotenkin läpi...

...Mutta en tiedä pääseekö. Pari viikkoa sitten oli taidehissan koe. Se opettaja etukäteen vakuutteli, että ei mitään huolta, hän kyllä ymmärtää, että ette osaa espanjaa, ihan varmasti pääsette läpi kun vaan yritätte edes. No, ei. Se kyllä edelleen ymmärtää, ettei osata espanjaa, mutta sen takia sen mielestä olis reilua (?), että tehdään vielä kukin neljän sivun essee espanjalaisesta taiteesta. Mutta tää ei oo rangaistus, päin vastoin, tää on meille mahdollisuus oppia lisää espanjaa ja hän uskoo, että meillä tulee olemaan tosi hauskaa esseetä tehdessä. Pitää vaan yhtä espanjalaista taiteilijaa käydä haastattelemassa, kunhan semmoisen löydätte jostain, eiks oo jännää.
Sitten kun ei oltukaan ihan pistoksissa, se vaati, että reipastukaa nyt!

On taas erityisesti muutenkin käyny hermoon huutavat ihmiset. Ekalla luennolla oli kunnon perinteinen espanjalainen kaaos, josta nää tuntuu pitävän ihan erityisesti. Opettaja ilmoitti, että tehtävien palautus on 26. päivä. Siitä eteenpäin TUNNIN ajan kaikki päivitteli sitä, vitsaili asiasta, kyseli jotain, teeskenteli suuttumusta, teeskenteli tyhmää, toinen huusi, että ootko tyhmä. Kyllä huomaa, kun ihminen oikein nauttii siitä, kun se saa huutaa ryhmässä! No, mä en kestä tota. Ja sitten kun ne vielä tommosesta kiihtyy ihan hulluna, ihan ku -anteeks vaan- lapset ja eläimet, niin seuraavakin oppitunti meni siihen, että jengi vaan hyppi ympäriinsä, kunnes joku keksi, että hei täällä kaikuu, jos taputtaa käsiä yhteen tosi lujaa. Ja kaikki hakkaa käsiä, paitsi osa kirkuu, että iik, hirvee ääni.

Ja sitten seuraavalla tunnilla opettaja erehtyi sanomaan, että Picasso oli miljonääri ja kommunisti ja sitten oppilaat luokassa otti yhteen siitä, että voiko olla kommunisti, jos on miljonääri. Mulle tuli oikein semmonen säikähtänyt olo, kun ne huusi niin, että tukka hulmusi, vaikka ei kai ne nyt tommosesta ollu ees tosissaan vihaisia. Ja kädet vaan viuhoi mun ympärillä, aina toisin päin silloin, kun halutaan torjua toisen tyhmä kommentti, ja toisinpäin silloin kun halutaan antaa oma perustelu. (sitä kyllä salaa vähän ihailen ja haaveilen, että ottaisin sen tavan käyttöön työpaikan aamupalaverissa)

Jotenkin kaiken tän jälkeen en täällä kotona millään jaksais kuunnella tota jumalatonta huutoa. Ja kun sekään ei riitä, vaan näidenkin pitää aina taputtaa ja jalalla polkasta maata, kun on niin helvetin hauska kommentti. Kuulen, että ne suunnittelee perjantaiks jotain bileitä tänne. Wuhuu, varmaan sika hyvät bileet.

Ja sitten vielä sekin, että oon täällä kansainvälistymässä, mutta istun yksin läppärin ääressä vihaamassa ulkomaalaisia.

Erinomainen viharakkaussuhde koko tähän maahan kaiken kaikkeaan, mutta kiihkeä. Vielä kun yhen askeleen ottaisin ja pääsisin itekin huutamaan, niin olisi hauskaa. Tunnen oloni kuitenkin jotenkin ilmeikkäämmäksi, mutta se on varmaan ihan mun omaa haavetta. Luin myös yhtä kirjaa, missä oli nainen, joka oli päästä varpaisiin niin elegantti ja viehko ja hänen lumoaan vain lisäsi se, kuinka väärin hän puhui ranskaa. Ajattelin, että oon se, mutta espanjaksi. Sitten joku noista tummista, isotukkaisista, pitkäripsisistä, laihoista, mutta isotissistä espanjattarista puikahti mun ohi, ja tajusin, että oonkin vaan se valkovalas, joka ei ees espanjaa osaa puhua.

Semmoista tänne. Ihanaa kun on taas viikonloppu! Huomenna romantiikkaa heti aamusta, kun on Principe Guillermon häät. Jotenkin kyllä Britannian kuninkaalliset ja romantiikka on vähän nihkeä yhdistelmä...?
Ja lauantaina tietty vappu! Jee, oon niin varma, että suomen jaosto viettää erinomaisen vapun täällä. Olosuhteetkin on suotuisat: Sadetta luvattu. Suomeen oli vissiin luvattu räntää, siihen ei taideta täällä venyä, vaikka kyllähän se hienosti tois vapputunnelmaa. Ja kiitos pyhän jälkeisen pyhän, vappua vois kerrankin jatkaa ihan vapaasti, koska maanantaikin on vapaa. Oon luvannu itseasiassa esitellä vappua vielä sunnuntaina itävaltalaiselle, kun se vihdoinkin raahautuu takaisin tänne. Mutta voiko vappua selittää, se pitäis kokea.
Ihan kiva kumminkin, että tulee. Mua on huvittanu tällä viikolla se, että pari viikkoa sitten spämmäsin kaiken maailman keskustelupalstoja siitä, että apua mulla on tämmöinen ihastus, joka ei ikinä sano mitään kivaa mulle. Onko JSS-tapaus? Ihan tuntui, että parempi dumbata se ennen ku se dumbbaa mut. Nyt se onkin sitten laitellu semmosia kivoja viestejä, ja taas on epäluulot pinnassa: Mitähän se oikein meinaa, yrittääkö huijata?!

Tuli muuten näistä tutustumiskuvioista vielä mieleen, kun yksi espanjalainen tyyppi valitti, että täällä aina miesten pitää tehdä aloite. Sitten Dani sanoi siihen, että Amerikassa kyllä myös naiset tekee nykyään alotteita. Sitten ne tuijotti mua, että kummat Suomessa. Sanoin, että Suomessa ei oikein kummatkaan tee alotteita. Jenkki oli tyrmistyny, että miten te pääsette treffeille. No kun ei Suomessa hirveesti käydä kyllä treffeillä.
Sitten se espanjalainen muisti, että hänen kaveri oli ollu vaihtarina Norjassa, ja siellä tyylinä oli se, että mennään sinne bileisiin, missä on joku kiinnostava, juodaan hirveet kännit, mennään sänkyyn ja seuraavana päivänä teeskennellään, ettei mitään tapahtunu. Mutta sitten, että jos kiinnostus on aitoa, niin tuo toistetaan, ja sitten ehkä voi ruveta tapailemaan kunnolla.
En kieltäny enkä myöntäny, mutta kyllähän se vähän nauratti.

Koti(lo)

Onpas taas aikaa vierähtäny ja paljon tapahtunu. On jokseenkin harmillista, kun ei jaksa kirjoittaa tarpeeksi, vaikka päässä myllertää jatkuvasti tolkuton määrä ajatuksia ja taoahtumia. Mutta ehkä juuri se onkin se ongelma.
Luin eilen taas Jennan ja Hannan vaihtoblogeja, ja sielläkin oli saman tyylisiä fiiliksiä, joita itellänikin on ollu. Vaihtofiiliksiä. Ei sitä oikeestikin tajunnukaan, miten tässä todellakin vaihtaa oman elämän toiseen hetkeks. Itseään ei voi loppujen lopuks kovin helposti muuttaa, sen huomaan, mutta elämän voi. Kaiken sen ympäröivän. Talo on vanha, mutta ikkunoissa on uudet verhot, niiden läpi katson erilaista maisemaa. Tunnen itseni niin onnelliseks ja kiitolliseks siitä, että saan olla täällä.

Aikamoni kai ajattelee, että vaihtoaika on semmosta kreisibailausta ja länktytystä eri maalaisten ihmisten kanssa, reissaamista ja vähän opintoja, joissa naureskellaan sitä, miten huonotasoisia kursseja muilla onkaan. On kai se vähän sitäkin. Mutta myöskään ikinä ennen en oo näin paljoa miettiny ja ajatellu elämääni. En oo ikinä ennen ollu näin turhautunu, näin masentunu, näin yksinäinen, näin sekaisin, näin ristiriitojen riivaama, näin ylpeä itsestäni, näin voimakas, näin itsevarma, näin vapaa. Ensin olin pieni ja jäin muiden jalkoihin, nyt lennän niin ylhäällä korkealla omilla siivillä, ja en halua tulla alas.

Ennen vaihtoa Suomessa pelotti, kun ajattelin tänne tulemista. Silleen, että mahassa kipristi ja ei saanu unta ja oli pakko heilutella jalkoja. Nyt kun ajattelen Suomeen palaamista, niin se on vaan semmosta ihan oikeeta kauhua, niinku tulis haudatuks elävältä. Mutta ei se oo Suomen vika, vaan mun entisen elämän. Mä en kestä enää sitä. Enkä halua kohdata näitä asioita. Enkä hoitaa hommiani enkä halua tietää, mitä mulle käy tulevaisuudessa. Mä haluan pakoon ennen kaikkea. Ja jo nyt jokainen täällä vietetty päivä tuntuu varastetulta ja siltä, että huh, selvisinpäs vielä karkuun.
Tällä hetkellä on semmoinen olo, että jos voisin jäädä tai mennä tästä vaan eteenpäin jonnekin muualle, niin lähtisin epäröimättä. Kaikki opiskelut, koirat, kaverit, kaikki Suomessa, voisin vaan jättää. Ja se on vaan semmoinen täydellisen itsekäs ajatus. Mutta mä haluaisin tehdä sen. Ja mun kaveri sanoi, että no kiva hei, mutta en mä sille mitään voi, ei se oo kivaa, että ajattelen näin, mutta onko pakko olla aina kiva? Mä oon ollu ihan tarpeeks kiva monesti.
Mutta kyllä mä nyt tietysti oikeesti meen kohta takasin ja vaihtoaika jää vaan kaukaiseks uneks ja solahdan takaisin entisiin kuvioihin ja jumitun jonnekin vitun Jyväskylään ja alan taas uskoa siihen, etten pysty lähtemään mihinkään, koska se on niin vaikeeta.

Viime viikonloppuna oltiin kiertelemässä Andaluciaa. Ihastuttavaa seutua! Se on sitä tyypillistä kuvitelmien Espanjaa, flamencoa, valkoisia taloja, katedraaleja, härkiä, tapaksia, appelsiinipuita ja aurinkoa, turkoosi meri. Nautin kovasti siitä. Tosin vieraammalla porukalla matkustaminen on aina seikkailu itsessään, ikinä ei tiedä, mikä reissun henki on. Tällä kertaa saksalaiseen tehokkaaseen tyyliin painettiin hirveällä tahdilla läpi neljä kaupunkia neljässä päivässä. Mulle olis kelvannu vähän hitaampikin tahti, olisin halunnu istuskella muuallakin ku autossa, mutta tällä kertaa näin. Tosin siinä vaiheessa, kun ne sanoi, että ajan säästämisen maksimoimiseksi ei jätetä matkatavaroita hostelliin, vaan raahataan niitä koko päivä mukana, että voidaan sitten lähteä saman tien eteenpäin, sanoin englanniks, että hyvä on sitten, ja suomeks, että ihan perseestä tämmönen. M neuvotteli hetken saksaks niitten kanssa ja sanoi, että laukut voidaan jättää. Ymmärsi ilmeisen hyvin suomea.
Haikein mielin jätettiin kaunis Andalucia taakse ja palattiin takasin Madridiin.
Mä en oo hirveesti tästä kaupungista tykänny, se on niin levoton ja harmaa ja jotenkin ei kovinkaan viehettävä eikä persoonallinen. Kun oltiin sitä Andaluciaa kiertämässä, ajattelin, että siellä on niin kaunista ja ihanaa ja leppoisaa. Ja sitten kun tultiin takasin Madridiin, niin tuli oikein semmonen leuhahdus: Ihana Madrid, koti jo! En oikeesti halua lähteä täältä. Ja en kyllä varsinkaan tästä maasta.

Tiistaina oli yksi parhaista päivistä koko vaihtoaikana, kun oltiin M:n kanssa himoshoppaamassa matkamuistoja. Se meni pääsiäiseks takaisin Wieniin ja halusi viedä äidilleen jotain. Mun piti lähteä avustamaan valinnassa, mutta päädyinkin ostamaan ite hulluna kaikkea pientä krääsää. Tuli haikea mieli, kun ajattelin, että kohta ne pikku tavarat on oikeestikin vaan muistoja. Peilaan itseäni peilistä, jonka takana on Goyan maalaus ja pidän härkämagneettia jääkaapin ovessa, mutta siinä se.
Shoppailun jälkeen istuttiin ulkona juomassa olutta ja tinttoa ja suunniteltiin sitä, että palataan, ja mä kirjoitan lehtiin ja M tutkii aurinkoenergiaa. Mä haluan raivoisasti uskotella itselleni kaikkea ja heittäytyä pää edellä asioihin, joista kyllä tiedän, ettei niissä oo mitään järkeä. Tahallani tehdä niin. Helpompikin niin, nyt.

Välillä Suomen asiat iskee mieleen yhtäkkisenä shokkina, kaikki se, että meen sinne, ja oon joka päivä töissä, kunnes meen takas opiskelemaan vailla mitään tietoa siitä, miten elätän itseni siinä vaiheessa.
Kaikki mitä oli kesällä sovittu ja suunniteltu, on sekin vaan poissa. Ei edes peruttu, vaan pelkästään hiljalleen haihtunu ja valunu tyhjiin. Mä oon niin surullinen siitä. Kaikki sanoo, että parempi niin ja nyt Emsku kyllä pidät tiukan linjan ja unohdat, ja mä nyökyttelen nieleksien, että niinhän se on, koska niinhän se on. Mutta mitä sitten? Mä oon siltikin vihainen ja huudan sisään päin, etten usko enää mihinkään, enkä rakkauteen ja rakkaus on pelkkää valhetta ja paskaa. Paskaa koko paska.
Miten kliseeksi voikaan tuntea ihminen, joka on ensin osa meitä, joille ei ikinä käy niinkuin muille, koska meillä on jotain niin erilaista, ettei me voida ikinä kuvitellakaan, että me, huomaa yhtäkkiä olevansa yksin just niinku kaikki muutkin entiset me-ihmiset ihmettelemässä, että kuka helvetti tuo toinen edes on ja miten se nyt noin?

Pakko kauhoa vaan lisää ilmaa alle.

Hmm. Madridissa sataa ja tulvii. Lomaviikolla ajattelin tehdä vaikka mitä ja olla ulkona ja retkeillä, mutta loppujen lopuks oonkin vaan torkkunu sisällä, koska ei tonne rankkasateeseen viitsi mennä. ( Eilen oli hirveä myrsky, kastuin Lisan kanssa likomäräksi, kengät lainehti vettä, sateenvarjo kääntyi ympäri ja tuuli piiskas lisää vettä päälle. Pysähdyin ja sanoin suomeks "Eiiiiii!". Ja joku mies pysähtyi siihen ja sanoi "Oh my God, que bonitas" miten kauniit. Täysin vailla mitään tilannetajua. Aina on aikaa kommentoida ja arvostaa vähän naiskauneutta, vaikka itekin se kastui siinä ja tilanne ei ollu mitenkään ihastuttava. Ja muuten keskiviikkona, kun oltiin hirveässä väentungoksessa juhlimassa Real Madridin voittoa kaduilla, ja ohitin semmoista isoa riehuvaa kannattajajoukkoa, ne vaihtoikin niiden "Campeones, campeones, olé olé olé" -rallatuksen semmoseksi, missä huudettiin, että mikä blondi, niin hyvännäköinen, että harmittaa. (Mä en tietenkään tätä kyllä olis tajunnu, ellei mun espanjankielinen kaveri olis sanonu, että tajuatko mitään senkin dorka, koska mä oon todellakin semmoinen, etten mitään kohteliaisuuksia kuule enkä huomaa, vaikka viistoista miestä mylvis niitä.) Mutta pointti oli siis se, että jos Suomi voittais jotain jääkiekossa, niin kiinnostaisko ketään miestä mitkään naiset silloin. No ei varmasti.)
Sateesta huolimatta ajattelin kuitenkin kohta lähteä ulos, siellä pitäis olla joku pitkäperjantain Jeesus-kulkue, tai varmaan montakin. Ja sitten mun täytyy etsiä jostain kiinalainen kauppa, koska unohdin käydä ajoissa kaupassa. Kiinalaiset hoitaa onneksi kaiken.
Ties mihin sitä sitten sen jälkeen perjantai-ilta taas johtaa....