First world problems..

Ensin purkautuminen: Tää on ihan homopaska paikka. No miksi nyt niin? Koska kaupassa kaikki on niin epäselvää. Osa asioista punnitaan, osa on kappalehinnoiteltu, siis vihanneksista. Sitten jos ei satu vaikka tietämään kaikkien vihannesten nimiä saksaks, niin onkin kiva arvuutella niistä päällekkäin lätkityistä hintatiedoista, että mikähän tää olis, ja punnitaanko vai ei. Ja välillä jotain ihan tavanomaista asiaa ei vaan löydy. Ei ole olemassa, tai en vaan älyä, mihin se vois olla sijoitettu. Kaikki maksaa aivan helvetisti. En tajua yhtään, miksi Suomesta puhutaan, että se on niin kallis maa. Joo, olut on täällä halpaa, pitäis varmaan keskittyä siihen. Juustokin on edullista. Ja rasvaista. Niinku kaikki muukin. Oon lihonu parissa viikossa niin, ettei paskalle taivu, vai mites se menikään.
No joo. Tulin siis just äsken kaupasta, missä kulutin 35 euroa, enkä saanu edes yhden päivän ruokatarpeita, kun rupes niin vituttamaan. kassalla yritän taktikoida laittamalla jo hihnalle isot ja painavat asiat ensin. Joskus kassa sitten jostain syystä poimiikin niitä sieltä toisesta päästä ja kaikki jugurtit ja salaatit rusentuu, kun yritän paniikissa sulloa niitä kassiin, koska sitä pakkaustilaahan ei täälläkään tunnetta. En jaksa ymmärtää, miksi kaikki kaikki käytännölliset keksinnöt on karsittu Suomen ulkopuolella. Nostellaan niitä ruokia kärryyn ja kassalle ja takas kärryyn. Kuivatellaan astiota pitkin pöytiä ja märkiä astiapyyhkeitä lojuu mytyssä pitkin. Mikähän siinäkin on niin vaikeaa, jos sen ripustais suorana kuivumaan? Tämä ilmiö tosin tuntuu vaivaavan miehiä maassa ku maassa.

Kaikista vaikeinta on arkielämä. Ostokset, tiskit, tyynyt, keskellä huonetta pönöttävä roskapönttö. Mä ikävöin sanomalehtiä, etenkin viikonvaihteen iltapäivälehtiä. Että vois edes joskus kattoa vaan telkkaria. Mutta mitäs sitäkään kattomaan, kun kaikki on dubattu. Vaikka tuossahan se huutaa aamusta iltaan, tauoton saksankielinen rähinä päällä koko ajan. Mä mökötän korvatulpat korvissa joskus. Ja kun mä kerran kuuntelin Jukka Poikaa ja olin hyvällä tuulella, niin tää sanoo, että voitko laittaa sen pois, hän kaipaa hiljaisuutta. Ja sitä se myös sai. Suomeks en malta pitää mykkökouluja, mutta englanniks se on joskus kätevää, kun en kuitenkaan osais sanoa mitään erityisen nasevaa.

Joo. No, mutta on täällä ihan kivaakin ollu. Eikä me oikeesti olla pahemmin tapeltu, välillä kinasteltu. Nyt on ollu viime päivät tosi lämmintä ja mä oon ihan keväisissä tunnelmissa. Niin moni muukin. Tänään kaupungilla tuntui, että koko keskusta on oikein heränny eloon. Ihmisiä oli paljon enemmän ja katutaiteilijoita ja ties mitä kuljeksikoita. Mun saksan kurssi on ihan oopperatalon vieressä. Se on tosi mukavaa. Kävelen siitä aina Stephansplatzille, joka on ehkäpä Wienin pääaukio. Niitä yhdistävä kadunpätkä on ehdottomasti mun suosikki. Siinä on rinnakkain kalliita putiikkeja ja halpisketjuja, joten siellä liikkuu niin tavikset, kuin rikkaatkin turkispuuhkissaan. (täällä on tosi paljon turkiksia kaikilla.) (yksi päivä metrossa tulin niin iloiseksi, kun siellä oli mies kokopitkässä karkeakarvaisessa turkissa, en tiedä mikä susi se oli. Ja se vaan istui siinä sen näköisenä, että hänelläpäs onkin hirveän ruma turkki niskassa, eikä kiinnosta paskaakaan.) Paljon ihmisiä menossa metroasemalle, ja paljon turisteja. Nätti ja vilkas katu kaikin puolin. Välillä muistelen Madridin meteliä, ja ihmettelen, miten täällä on näin hiljaista. Olihan se tietty isompi kaupunki, mutta täällä on ruuhkassakin jotenkin hiljaista verrattuna siihen. Välillä oon ihan uupunu täällä, mutta kyllä Madrid oli silloin alussa isompi shokki. Nukuin varmaan 16 tuntia joka päivä, kun olin niin väsynyt siitä, miten kaikki siellä lävähti koko ajan päin näköä. Täällä on silleen hillitympää elämä.
Tänään sain myös yhden positiivisenkin kokemuksen, kun ostin saksaks postimerkin ja se myyjä ihan hymyilikin mulle.

Kurssilla on ollu hauskaa. Opettaja on mun mielestä tosi hyvä ja nyt kun ollaan jo viikko tunnettu, myös ryhmä on vähän rentoutunu, ja joskus jutellaan vähän jotain. Ei voi kyllä lakata hämmästelemästä, mitä tarinoita kaikilla onkaan. Kun kaikki kertoo perheestään, on vähän erilaista se, että ranskalaisella on yksi sisko, ja se, että nigerialaisella on 14. Slovakialaisella tytöllä olis yliopisto-opinnot kesken siellä, mutta ei varaa elää ilman töitä, joten nyt se on täällä ja painaa 13 tunnin yötyövuoroja discon bloggaajana. Maanantaisin clubi on onneksi suljettu. Ja se vaan sanoo, että nyt hän tekee tätä työtä ja opiskelee saksaa ja saa ehkä paremman työn. Tunnen itseni aika vellihousuks useinkin, kun itken, että kaupassa on niin raskas käydä. Tykkään kovasti olla siellä kurssilla, mutta en oikein osaa vaan silti jutella kenenkään kanssa. Oon aina hiljaa. Ja kun opettaja kysyy jotain multa, mutisen ja piipitän, koska oon epävarma siitä, miten asiat sanotaan. Kaikki varmaan ajattelee, että oon joku toivoton nyhverö. Toisaalta mitä siitä? Oon itse siinä mielessä tyytyväinen itseeni, että oon oppinu tosi paljon saksaa ja oon innoissani siitä. Välillä kyllä ällistelen myös omaa elämäntarinaani, koska en olis ikimaailmassa kuvitellu, että päädyn joskus omalla ajalla opiskelemaan suuresti vihaamaani saksaa, ja vielä pidänkin siitä. Kaikki ne koulutunnit, jolloin istuin pulpetissani korvat tiks lukossa ja tuijotin ulos ikkunasta vapauteen. Ja kun piti katsoa taulukosta miten menee datiivi ja akkusatiivi, sanoin vaan, että ei kiinnosta, en tajua, laalaalaa.
Toiseks parasta siellä kurssilla on se kreikkalainen Panayotis. Se on jotain niin kaunista. Oon ihan rakastunu siihen, siis semmoisella tavalla, miten fanitetaan jotain ihmistä. En muuten. Musta tuntuu, että yks ulkomaalainen mies on ihan tarpeeks tässä elämässä. Vaikka voisinhan mä seuraavaks opiskella kreikkaa Thessalonikissa. :) Ei vaan, sitä paitsi mä luulen, että se on ehkä homo.

Siis ei sillä, että sillä olis väliä.

Yks päivä opettaja kysyi siltä Kreikan tilanteesta ja se sanoi "Alles Scheisse."

Und wer bist du?

Tänään alkoi saksan kurssi.
Mä aloitin opiskelun ostamalla väärän kirjan, jonka onneksi sain vaihdettua. Vähän myöhässä ja eksyneenä tulin luokkahuoneeseen, jossa oli jo kymmenen ihmistä. Kaikki eri maista.
Ryhmään kuuluu kreikkalainen poika, jolla on haaveksivat silmät ja nenärengas ja valkoinen iphone. Unkarilainen keski-ikäinen mies nimeltä Attila, jolla on itävaltalainen vaimo, mutta ei juurikaan saksan osaamista. Ranskalainen tyttö, jolla on wieniläinen poikaystävä ja valtavasti energiaa aloitettuaan uuden elämän täällä rakkauden ihmemaassa. Tyttö Barcelonasta, jolla on mieletön paksu polkkatukka ja joka tuli tänne, koska ei oo ikinä asunut ulkomailla. Puolalainen tyttö, joka vihaa työtään ravintolabaarin keittiössä, mutta kielitaito ei riitä muihin töihin. Nate lensi tänne rakkauden perässä New Yorkista, jossa hän teki dokumenttielokuvia.
Sitten on tyttö Slovakiasta tai Sloveniasta (...), joka on muuttaut tänne yksin, koska kotimaassa ei ole työmahdollisuuksia, mutta hän nauttii kyllä ulkoilusta vaikka yksinkin. Afrikkalainen nainen työskentelee kirkon palveluksessa, mutta ei tunnusta mitään uskontoa, koska hänellä on henkilökohtainen suhde suoraan Jeesukseen yli järjestelmien. Turkkilainen vanhempi mies on sinnitellyt täällä jo kymmenen vuotta puhuen saksaa miten kuten, mutta kirjoittaminen ja lukeminen takkuaa. Elena on Ukrainasta.
Ja sitten olen minä. Joka tulin tänne näkemään poikaystävää, sekä lomalle. Ranskalainen ja newyorkilainen hehkuttivat tulevaisuuden suunnitelmiaan, miten nyt tämän kolmen viikon kurssin jälkeen kaikki on taas niin paljon helpompaa, ja työpaikkoja uskovat löytyvän. Kaupungissa on joku liikuntaharrastusten avointen ovien päivä ja siellä ihan varmasti tutustuu uusiin ihmisiin, vaikka uidessa tai luistellessa. Ranskalainen asuu Tonavan (iloitsen siitä, että sain eilen tietää, että Donau onkin suomeksi Tonava ja mä oon uinu Tonavassa. Luulin, että se on joku paikallinen joki. En oikein kuunnellu koulussa.) ja Prater-puiston välissä, missä on niin ihana ulkoilla. Newyorkilainen asuu Naschmarkin vieressä, eli paikallisella hipsterialueella.
Me asutaan Simmeringin perukoilla 20 minuutin ratikkamatkan päästä lähimmästä metrosta ja minä suhtaudun ihan äärettömän skeptisesti kaikkeen täällä. Michi toivoo, josko voisin olla vähemmän pessimistinen edes joskus, mutta en tiedä voinko.

Vaikka onhan täällä oikeesti ollu nyt kivempaa ku viimeks. En nyt mitenkään erityisen haltioissani ole ja kaipaan kotia ja omia ihmisiä. Mutta kuitenkaan ei nyt valittamistakaan täällä ole. Ihmisten kanssa on helpompi olla, kun niihin on jo tutustunu edes alustavasti. Vieläkin harmittaa, kun ollaan Michin äidillä ja koko perhe palattaa saksaa niin iloissaan ja mua katsotaan vähän säälien, että mitäs me tälle ressukalle, sanokaa nyt joku jotain. Ajatuksena pidän kovasti semmosesta tiiviistä perheyhteisöstä, mutta täällä jotenkin ärsyttää se, että Mama on kaiken keskipiste. Ja siis se äiti on oikein mukava ja ystävällinen, joten mulla ei oo sinänsä siitä pahaa sanottavaa, mutta ei hän esimerkiksi ole kummoinenkaan kokki, ja silti kaikki päivittelee ja suulle suudellen häntä kiittelee siitä, mitä uskomattomia ruokia taas on tarjolla. Jotenkin ne on niin syvällä niissä rooleissaan, kuka on äiti ja kuka pikkusisko ja kuka katsoo hiihtoa teeveestä, kun naisväki vouhottaa.
Toinen mikä harmittaa usein, on se, että on pakko olla jatkuvasti se ilonpilaaja. Kun Michin kavereita tulee tänne kylään ne yrittää nyt skarpata ja puhua englantia, koska oon mieleni niin pahoittanut, kun eivät puhuneet. Se on ihan mukavaa, mutta sitten kun meen vessaan, niin kuulen, miten saksankielinen puheentulva alkaa ja naurun remakka ja kaikilla on kiva heittää vähän aikaa rennosti läppää. Sitten mä tuun takaisin ja aletaan taas väkinäisesti puhua siitä, että onko teillä Suomessa tää laulukilpailu, missä tuomarit on alussa selin ja paljonko pakkasta. Eikä se oo kenenkään vika, paitsi ehkä kuitenkin mun, kun mun takia kaikki joutuu venymään.

Joka tapauksessa. Siellä kurssilla oli ihan kivaa kun sai olla taas pitkästä aikaa kansainvälisessä ympäristössä ja oli jännä tavata ihmisiä ympäri maailman. Tipahdin kuitenkin vähän jostain akateemisesta tornistani, kun toi kurssihan on avoin ihan kaikille. Ja jotkut ei oo ehkä niin kauheesti kouluja käyny ja tottunu opiskelemaan, kun tuntui, että vaikka just oli jauhettu tunti, että sivulauseessa verbi AINA viimeisenä, niin eikös joku menny heti tunkemaan sen lauseen kärkeen.
Alussa säikähdin, kun kaikki puhui niin paljon saksaa. Sitten huomasin, että ne puhuu vaan, vaikka oikeastaan kaikki menee ihan päin helvettiä, mutta ei niitä haittaa. Mä en suostu sanomaan mitään, ellen oo ihan varma, että se on oikein. Kun alettiin puhua kielioppisäännöistä, olin tutuilla vesillä, mutta nää ei ollu ikinä kuullukaan. Ja kun opettaja kysyi, että kuka on vapaaehtoinen lukemaan ääneen ensimmäisen tekstin, ensimmäisenä viittaa turkkilainen, jonka on kurssilla siksi, ettei hän osaa lukea eikä kirjoittaa.

Mä valitin eilen Michille, että oon tässä elämässä niinkuin ilmapallo narussa. Aina temmon irti ja ylös, mutta jos pääsen ylös, puhkean vain yksin ilmakehässä.
Michi kertoi sitten oman tarinansa siitä, miten hän oli kahdeksan vuotiaana eksynyt keskustassa, kun siellä oli joku yleisötapahtuma, ja kaikkialla vellova ihmismeri. Michi oli yhtäkkiä huomannu legoista rakennetun Stephansdom -kirkon pienoismallin ja mennyt tutkimaan, miten se on rakennettu ja minkä muotoinen palikka missäkin kohdassa, ja siinä hävitti perheensä vahingossa. Ensin se oli hätääntyneenä juoksennellu väkijoukossa, mutta järkeilly sitten, että hänellähän on tässä vihreä ilmapallo, vaikka valtaosalla muista lapsista on sininen. Lisäksi sillä oli joku ylimääräinen narunpätkä, jonka se oli sitonut ilmapallon narun jatkoksi ja sitten asettunut korokkeen päälle odottamaan, että hänen korkeimmalla liehuva ilmapallonsa huomataan. Ja niin se huomattiinkin.
Toinen on niin syntynyt insinööriksi.

Otin äsken pienet nokoset, olin niin uupunut päivän vaiheista. (tunnekouhuja aiheutti mm. se, että ostin kaksi maailman ihaninta käsilaukkua, joista etenkin toinen on oikeesti aivan hurmaava) (ihan koululaukkua tarvitsin, että en tuhlaillu turhaan, terveisiä vaan.)
Michi tuli herättelemään mua ja kysyin unissani "Was?"

Sopeutumisia osa 1.

Rakas Sissi, joka olet haudassa...

Eilen käytiin semmoisessa kryptassa, jonne on haudattu kaikki keisarit kumppaneineen. Se oli ihan mielenkiintoista, kaikista eniten keisarinna Elisabethin, eli Sissin hauta. Sen edessä oli edelleen runsaasti kukkia, lasten piirustuksia, muovinen pikku kissa jne. Toisaalta ei mitenkään yllättävää, koska onhan Sissi vissiin vieläkin Itävallan suurin julkkis.
Mietteliääksi teki ne satoja vuosia vanhat haudat, joista joidenkin päällä oli edelleen yksi nahistunut kukkanen. Kuka välittää näin pitkien aikojen jälkeen just jostain nimenomaisesta haudasta siellä?
Kotimatkalla Michi esitelmöi Itävallan historiasta ja Sarajevon laukauksista. Mä kysyin, kuvitteleeko se ikinä, että sekin olis keisarillista sukua. Ei kuulemma.

Sitten illalla tuli meille tänne kylään pari kaveria. Sen kunniaksi listan pätkät ja porakoneet siivottiin vihdoin pois. Mä olin just aikeissa alkaa suunnitella sitten sisustuksen hienosäätöä, kuten tauluja ja sen semmoista. Mutta ehei, seinille kiinnitettiin just neonväriset paperiköynökset. Onhan tulossa laskiainen, ja sen kunniaksi kaikki paikat pursuaa paperiruusukkeita ja hapsuja jos jonkinlaisia.Nyt on sitten meilläkin.
Pelattiin lautapelejä, niinkuin täällä aina. Mutta oli se ihan kivaa, ei siinä mitään.

Tänään sitten  tuli yks toinen kaveri kattomaan jääkiekkoa. Hirveen ärsyttäviä on jääkiekkoa katsovat miehet aina, mutta vielä ärsyttävämpiä on ne saksaks. Bist du deppat?! BIST du deppat??!! Bist du DEPPAT?!! Bist DU deppat?!!, ne huutaa. En tiedä mitä eroa noilla on, mutta tuntuu olevan tärkeää. Ja sitten Na Bitte, kun ei ihan menny maaliin.
Mä oon ajautunu johonkin omaan tilaani, missä kirjoitan blogia, kun kaikki ympärillä meuhkaa saksaks. Mä olisin halunnu lähteä tänään johonkin hauskaan paikkaan, mutta ongelma on se, että me tehdään aina samaa mitä tekee Rene ja Bernie, ja Rene ja Bernie ei tee ikinä mitään hauskaa.

Tänään heräsin ärtyisänä, sillä oli kova koti-ikävä. Liioittelen taas, ja ajattelen, että itsekin täällä olen kuin hautautuneena kryptaan. Ikävöin Jyväskylään, Saaraa, Japea, Jaanaa, Hannaa, runoilija Orlofia. Sitä, miten huudetaan ja halataan ja otetaan vielä yhdet.
Täällä Wienissä ahdistaa jotenkin sekin, että oon niin ulkopuolinen, mutta kukaan ei tiedä sitä. Espanjassa oli silleen helppoa, että kaikki tiesi, etten oo espanjalainen, koska olen niin vaalea. Sain aina ymmärrystä siitä, koska mitä nyt ulkomaalaiselta voikaan odottaa. Täällä tekisi mieli kantaa jotain kylttiä, että minä en sitten kuulu tänne enkä ymmärrä mitään, että turha puhua minulle.
Onko tää kehittävä asenne? Ei varmaan.

Mua on naurattanu viikon tarina haukasta, joka hyökkäsi naisen minkkikauluksen kimppuun keskellä pihaa. Michin mielestä ei kummoinenkaan tarina. Tänään se hirnui ääneen ja mä kysyin, että mitä nyt. No kun kaveri oli kirjoittanu vahingossa että laboratoriossa oli elektroditornado, eikä elektronipyörre. Siis elektyronitornado laboratoriossa.
En voi kyllin pyöritellä silmiäni tälle.

Beobachten.

Pitäisköhän mun nyt kirjoittaakin täältä jotain, kun kerran päätin nostaa blogin taas esiin. Oon nyt viikon täällä jo kerinny majailla. On sujunut ihan hyvin, mikä kyllä blogin kannalta on varsin harmillista, ei oo tullu tarvetta tuulettaa hirveesti täällä.

Täällä oli asiat edistyny sitten viime joulukuun siten, että kämppä on oikeastaan valmis. Mitä nyt kaikenlaista listan pätkää ja porakoneita lojuu pitkin nurkkia, eikä oo mitään erityistä sisustusta. Mutta kuitenkin. Oon hääränny täällä ihan itselleni epätyypilliseen tapaan pölyjä pyyhkien, mutta eihän mulla muutakaan tekemistä oo. Michin äiti tuntuu silittävän t-paidatkin, mutta itse en kyllä siihen ajatellu lähteä sentään.
Yksi hämmentävimmistä asioista täällä muuten on joka kulmalla olevat Bipa -liikkeet. Niiden myyntiartikkeleina ovat meikit, siivousaineet ja vauvan ruoka. Jokaisen naisen unelmien liike, mitäpä sitä ihminen muuta sitten...

Euroopan yli levinnyt kylmyysaalto on ylettynyt tännekin, ja maassa on lunta ihan reippaastikin (ei sentään suomen mittakaavassa, mutta kuitenkin). Mä en jaksa yhtään innostua mistään lumesta täällä. Loukkasin eilen Michiä verisesti sanomalla, että lumi on täällä ihan paskaa, mutta onhan se. Mustaa suolalla sulatettua velliä tiet täynnä, Parempi olis olla ilman. Kotona Suomessahan hanget hohtaa aina valkeina ja kengät ei kastu koskaan.

Viime viikonloppuna käytiin Michin isän synttäreiden kunniaks todella hauskassa ravintolassa hieman Wienin ulkopuolella. Luullakseni se on Itävallan vanhin ravintola (taikka sitten Itävallan vanhin parsaravintola, mutta vanha mikä vanha.) Siellä oli ihan hulvaton sisustus. Ei todellakaan mikään minimalistinen, vaan uskomattomat määrät tavaraa joka puolella. Katosta roikkui 20 viulua, kymmenen vauvanukkea, kärryn pyörät, pelikortteja, lintujen häkkejä ja niin edelleen ja niin edelleen. Illastavien ihmisten joukossa kierteli kädestä ennustaja ja muusikoita. Vessassa oli ainakin sata erilaista putelia tai purnukkaa. Vessan edessä oli luonnollisessa koossaan oleva Keisari Frans Joosef uniformuineen. Mä eksyin tietenkin heti sinne sokkeloihin, mutta onneksi joku huomaavainen valkopaitainen tarjoilija vinkkasi mulle oikean suunnan, ja pääsin takaisin pöytäseurueeseen. Siitä ei varmaan pitäis sanoa mitään. Viimeksi täällä pahoitin syvästi mieleni ihmisten töykeydestä ja yleisestä käytöstapojen puutteesta. Tällä kertaa olin jo etukäteen päättäny, että en anna kenenkään ulkopuolisen häiritä omaa eloani, mikä olikin hyvä.
Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää, vaikka en ookaan vielä ihan vakuuttunu näistä loputtomista schnitseleistä ja knüdeleistä.

Mitään muuta hirveen erikoista täällä ei oo kai tapahtunu. Silleen on ollu ihan mukavaa, koska tulin tänne lähtöajatuksella "ihan hirveetä paskaa", joten jokainen päivä, jolloin mitään kurjaa ei tapahdu, on jo positiivinen yllätys. Michin kavereillekin lepyin, kun ne alkoi kasata saksa-suomi sanakirjaa puhelimeensa tulevaa Suomen vierailua silmällä pitäen. "Yksi olut, kiitos, yksi taksi." Michikin vois kyllä opetella vähän suomea joutessaan. "Phaf" se sanoo. Mua ahdistaa itseäni taas jonkin verran, kun en voi puhua kenenkään kanssa, äitikään ei saa skypeä päälle. Välillä yritän kiivaasti ajatella jotain, ja jos joku silloin sanoo mulle jotain, kivahdan "No mitä?!".
Ens viikolla alkaa mun saksan kurssi, katsotaanpa mitä kieltä alan sitten puhua.

Kavereita on kyllä ikävä, elämä ilman niitä on tylsää, vaikka kuinka olis ihan mukavaa. Uskomatonta sinänsä kaipaan täällä myös sitä, että Jyväskylässä on kuitenkin niin helppo liikkua, vaikkei Kortepohjaan pääsekään yöllä bussilla. Madridikin oli suurkaupunki, suurempikin ku tämä, mutta koska asuin siellä keskustassa, en ikinä miettiny miten hankalaa tää on. Nyt asutaan täällä hevon peessä, ja aina pitää liikennöidä kaikilla välineillä edes takaisin, jos haluaa keskustaan. Eikä sinne sitten kukaan sen takia haluakaan. Paitsi mä haluaisin, mutta oon täällä lähiössä. Eilen huusin, että tunnen itseni ihan islamilaiseks naiseks, kun vaan kuljen täällä, enkä osaa mennä mihinkään, enkä ymmärrä, mitä ympärillä puhutaan, eikä mulle ikinä kerrota mitään.
"Pientä rajaa" sanoi Michi. Vaikka itse se on ihan uskomattoman dramaattinen koko ajan.

Oon oppinu kaks uutta sanaa saksaks: Beobachten on tarkkailla, ja sen opin ihan vaan siksi, kun se kuulostaa niin hauskalta. Toinen on mürrisch, se taas tarkoittaa ärtyisää tai mököttävää, ja jokainen voi ihan itse aavistaa miksi opin sen.

Tahmassa

Outoa, miten siitä vaihdosta jäi kuitenkin päällimäiseks mieleen vaan kaikki ihana. Että olin siellä ja olin ystävystyny ihmisten kanssa ja puhuin kieliä ja osasin liikkua keskustan kaduilla ja hypellä metrolinjoilla ja että olin itsevarma itsestäni ja rakastunut ja kaikki oli vaan mieletöntä ilotulitusta. Ei jääny yhtään mieleen se, kuinka turhautunut olin, kuinka raivoissani, kuinka kaikki koko ajan töni minua ja ei ollu ketään, kehen luottaa. Miten yksinäinen olin ja miten kaikki tuli romahtaen alas. Silti viimeisinä aikoina vaan ajattelin, että maailma on jotain uskomatonta ja minä sen asukkaana voin pyyhältää missä haluan ja älkööt mikään saako mua jämähtämään "vitun Jyväskylään".

Noh. Nyt oon sitten taas niin sanotusta jämähtänyt Jyväskylään vaikka pois pitää lähteä, ja kyllä ahdistaa. Uusi maa ja uusi kieli, samat tuskat kuitenkin. Kun on tää sohva ja olis tulossa pubibussi ja koira on niin hupaisa ja oon tottunu syömään tätä tiettyä Valio-jugurttia, niin hirveen mielelläni en kyllä lähtis mihinkään. Voice of Finlandia tahtoisin seurata telkkarista, niin kyllähän se nyt risoo, kun pitäis taas lähteä. Olisko parempi pysyä kotona. Mummokin sanoi, että ei siellä Wienissä kyllä talvella mikään hyvä sää ole ja aina voi kaikki mennä pieleen ja parisuhde se saattaa kariutua, kun Artostakin erosit.
En tunne itseäni mitenkään maailman kansalaiseksi. Useimpina päivinä en jaksa matkustaa edes lähiöstä keskustaan. Mutta ei se haittaa. Mä viihdyn täällä. En tee mitään, enkä koe mitään, mutta täällä olen ja elän. Yksikseen, koiran kanssa vaihdamme katseita ja nukumme selkä selkää vasten, se ei kauheasti kysele multa mitään. Ei varsinkaan kysy, että oonko gradua tehny. Helppo olla.

Espanjassa asuminen oli mulle vuosikausien toteutumaton unelma. Vaikka sinne lähteminen pelotti ja kaduttikin, oli se kuitenkin ihan ainutkertaisen mahtavaa, että sain toteuttaa niin pitkäaikaisen unelman.
Nyt lähden Itävaltaan. Siitä tulee mulle mieleen vaan pussihousut ja se hirveä jollotus Alppien rinteillä. Jo lapsesta asti olen aina tuntenut ääretöntä vastenmielisyyttä saksaa kohtaan. Vaikka kuinka mietin ja mietin, en vaan keksi mitään hauskaa siitä kielestä.
Suoraan sanoen mua vähän vituttaa koko sinne lähteminen.
Ja se on M:n vika, että mun täytyy mennä sinne. Oon sillekin periaatteessa vähän vihainen siitä. En tiedä pystyykö se realistisesti mitenkään korvaamaan mulle tätä. Välillä ajattelen ilkeitä ja katkeria ajatuksia. Mulla on laukaisuvalmiina pieni pistooli ja sieltä pössähtää ulos Suomen lippu. "Suomessasentäänihmisetonkohteliaitajajonottaajayrittääainaparhaansaantaahyvänkuvanjaaikataulutpitää!"
Nih, kuinka puolustaudut mokoma arrogantti pöyhkeä keisarikuntalainen?!

Tämäkin on taas uusi seikkailu, joskin lyhyempi ja pienempi, mutta tähän seikkailuun lähden ihan erilaisella fiiliksellä. Toisaalta kuitenkin ihan jännä nähdä, että mihin se johtaa. Suurin muutos kuitenkin on se, että mä tiedän nyt, että meitsi kyllä pärjää. Jään kaikkien jalkoihin ja piipitän ja itken ja hermo pettää ja alan draamailla väärällä hetkellä ja on aihetta pyytää anteeksi ja petyn ja loukkaannun sydänjuuriani myöten, mutta aina pärjään. Rakkaus ei kannatellut yli kaikkien vaikeuksien viimeksikään, eikä se välttämättä kannattele nyttenkään, mutta lähden katsomaan. Voihan siinä toisinkin käydä. Sitten tulisi ihanan vahvatukkaisia lapsia.

Mietin, että miten sen fiiliksen vois saada takasin, minkä siellä vaihdossa saavutti. Oli niin helppo olla itsen ja muiden kanssa, kun oli rentoutunut. M:nkin kanssa juotiin viiniä puistossa ja peuhattiin pusikossa ja joskus maattiin koko päivä sängyssä tekemättä yhtään mitään, paitsi ehkä haettiin Diasta tuoretta patonkia ja vähän kinkkua. Ei ollu mitään kalvavaa ahdistusta päällä. Nyt viimeksi kun olin siellä, niin joka aamu tuntui siltä, että herranjumala kun kello on taas paljon ja nyt äkkiä kahvi porisemaan ja onpa kiva, kun ei oo mitään kunnollista aamupalaa, minähän en tommosta pullaa syö. Ja juostiin paikasta toiseen ja kannettiin tavaraa ja lainattiin autoa ja etsittiin parkkipaikkaa ja olis hirveen hyvä, kun ei käveltäis nyt kengillä sisällä.
Ja sitten tyrmistys: Sä oot ihan erilainen ku mä luulin!!! You are a lot more difficult than I imagined!!!

Minä kerron sitä niinku hyvääkin tarinaa, että olin niin ihana Espanjassa, Espanjan Emmi, se huoleton, joka käsiään heilutteli puhuessaan. Oikeesti siinä ei oo mitään hauskaa, että olin niin erilainen siellä, ja niin mahdoton ämmä muualla.

Le Grand Comeback

Mä kaipaan jotain paikkaa, minne voisin kirjoitella, ja sitten muistin tän blogin. Harkitsin jonkun aikaa, että pilaanko nyt hyvän kokonaisuuden, jonka toi vaihtoaika muodosti, mutta hitot siitä. Ehkei tätä kuitenkaan nidota kirjaksi, jossa on oltava hyvä juoni. Mahtuuhan tänne tekstiä. Voihan sen poistaa.

Ihmeellinen levoton olo riivaa koko ajan. Viime viikolla itkin, että en halua mitään kansainvälisiä romansseja, en halua matkustaa koko ajan, haluan puhua suomea ja että toinen tuntee kaikki tyhmät vanhat ja mainokset ja Eppujen biisit. Että en halua edes kokeilla asua missään eurooppalaisessa suurkaupungissa, vaan haluan olla kotona ja käydä korkeintaan Prismassa. Soitin Artolle, joka sanoi, että oot sinä kanssa, ja että meepäs nyt kun pääset, ja katellaan ne Prismat sit myöhemmin.
Rauhoituin sitten ja ajattelin, että kellun vaan virran mukana minne se viekään.
Mutta nyt kun viikko on kulunut, levottomuus nostaa taas päätään. Mutta tällä kertaa ihan toisinpäin. Niin monia maita maailmassa jonne matkustaa, niin monia kieliä puhuttavana, niin monia ihmisiä tavattavana...

Ja faktahan on se, että tuskin koskaan oon ollut näin tyytyväinen. Elämä on tällä hetkellä niin hyvin paketissa ja silti kaikki ovet auki. On ystävät, opinnot loppuvaiheessa, töitäkin välillä, kämppä, koira, rakkautta, hyväksyntää, rauha tehty itseni kanssa. On joku, joka on kaukana, mutta sieltä yli kaikkien kilometrien kurottautuu tänne asti ja sanoo, että minä olen hänen murmeli. (kaikki ne kerrat, jolloin katsoin Amelien ja se yksi naapuri kysyy, että oletteko te koskaan ollut kenenkään piisami, ja Amelie vastaa, että ei, en ole. Enkä mäkään ollut ollut, enkä koskaan uskonut olevanikaan.) Päivästä ja yöstä toiseen hän on kuitenkin läsnä 3000 lähetetyn viestin kanssa.
Viime viikolla olin kärttyisä niistä Prisma-asioista ja se kysyi, että onko tää mun mielestä huono idea. Kyllä, tää on mun mielestä yksi typerimpiä hankkeita ikinä. Typerinkö? se kysyy. Sanoo, että pelkäsi rakastua, mutta mä sain kaiken kuulostamaan mahdolliselta ja nyt sanonkin, että se on typerää.
Mutta mitä väliä sillä nyt on, onko tää typerää vai ei, koska eihän ollut vaihtoehtoja.
Ja hän tyynnyttelee ja lupaa muuttaa Suomeen kesäksi. Mein Schatz.

Mutta miten on kuitenkin niin vaikeaa olla jonkun aarre ja murmeli? Vaikeaa olla näin tyytyväinen? Jotenkin sitä haluaa vain hajottaa kaiken. Rikkoa ja raastaa ja puhaltaa savua naamalle ja sanoa, että hasta la proxima mi amor ja juoda liikaa. Ja sitten olla silleen, että miksi aina, maailma, veit pois kaiken kauniin.

Mä aina sanon, että hankin joskus kaksi lasta, tytön ja pojan, ja niiden nimeksi tulee Dolores ja Salvador, Kipu ja Pelastaja. Niitä kahta aina tarvin elämääni ja kaikki on vain ikuista tasapainoilua niiden välillä. Toinen lähettää toisen pois.

Pitsipöksy

Heh. Sattuipa tuossa Lööpin foorumilla silmiini keväällä Madridista kirjoitettu purkautumisviesti, aiheena kevään ylivoimaisesti eniten vitutusta aiheuttanut vastoinkäyminen, eli kämppäkaverini Pitsipöksy-Julie. niin hienostuneena ranskalaisena hän liihotteli asunnossa röyhelöisissä pikkuhousuissaan, kiroillen kuin merimies.
Nyt kun siitä helvetistä on päästy, niin alkoi ihan naurattaa se mun omakin kohkaus, vaikka muistan kyllä, että silloin aikanaan hätä oli todellinen.
Kopioin ne viestini tähän blogiinkin, ehdottomasti vaihtomuistojen kärkikastia.

4.2. klo 23.03
Mutta mäkin olin tulossa vitutustani jakamaan kieliin liittyen: Olkoot vaan ranska maailman kaunein kieli, mutta voi saatana mulla menee hermot, kun noi on tossa mun huoneen edessä keittiössä (mikä on sinänsä tietty ok) ja HUUTAA ja KILJUU. Onko pakko huutaa koko ajan?!

5.2. klo 5.33

AHHHH, JULIE C'EST MON PAN!!!!

What the fuck do I care.

23.2. klo 22.19

Ranskalainen pitsipöksy-Julie oli kokenu elämänsä suurimman järkytyksen (omien sanojensa mukaan), kun sitä vastaan oli tullu semmonen iso torakka. Se oli ensin kaasuttanu sen pökerryksiin ja sitten vanginnu sen juomalasin alle. Siellä torakka selällään heilutteli jalkojaan kaikkien töllisteltävänä.

24.3. klo 23.59

Jos toi aivoton ämmä ei kohta lopeta tota älytöntä huutamista, niin mä käyn työntämässä ne pitsipöksyt sen kurkkuun.

6.4. klo 22.22

Mä en ihan oikeesti KESTÄ. Niin avaan ton oven ja huudan sille suomeks, että nyt perkele loppui tuo mölyapinana oleminen tähän paikkaan.

7.4. klo 13.49
Eilen just mietin, kun olin samaan aikaan keittiössä ja siltä pääsi niitä spontaaneja kirkasuja, että ehkä se on raukka vaan menny sekasin tai sairastunu johonkin touretteen, missä on pakko äännellä. Ei se kumminkaan alussa ollu tommonen.
Tosin ei edes mikään tourette selitä sitä, että ihminen joka ei osaa englantia eikä laulaa, laulaa kaks viikkoa täysillä Abbaa.

25.4. klo 20.07

Sitä hyytävää tunnetta, kun viikon rauhan ja hiljaisuuden jälkeen keittiöstä kajahtaa se kauhea nasaalinen "Putaaaaaiiin".

Tervetuloa takaisin kotiin.

5.5. klo 14.02

Oon nyt yrittäny tämmöstä naksutin-koulutusta, että aina kun tuo saatanan haahka tulee huutamaan tohon mun huoneen oven taakse, niin mä alan soittaa Finlandiaa täysillä.

19.5. klo 14.32

Kotiinpaluu lähestyy ja haikeus lisääntyy. Kielteisetkin asiat alkaa näyttäytyä positiivisessa valossa. Pitsipöksy makaamassa olohuoneen sohvalla yksinään päästellen erilaisia tukahdutettuja karjaisuja ja täysin hallitsemattomia kirkaisuja. Pitsipöksy yksinään keittiössä huutamassa "Merde!" Voi sitä ihmisen loppumatonta tarvetta kommunikoida vaikka tuuleen huutamalla. <3
Oikeesti vittu järki lähtee.

19.5. klo 14.36

Erityisen nautinnollista nyt, kun ikkunat on pakko pitää auki kuumuuden takia, ja se saatanan nasaali kaikuu tuolla sisäpihan seinissä yötä päivää. Aamullakin heräsin siihen, enkä pystyny jatkamaan unia, kunnes huutava espanjalainen tuli taas seinän taakse töihin ja aloitti sen jumalattoman keuhkoamisen, joka peitti alleen kaikki putainit.

Joo. Oli ihana tutustua. Lopussa ei edes moikattu enää.