En mä osaa kirjoittaa tähän blogiin mitään juttuja, jotka ei liittyis vaihtoon. Jotenkin nihkeää.
Nyt tässä viikon sisään oon yhtäkkiä sisäistäny sen, että mä olin oikeesti siellä. Jotenkin ensin kun tulin Suomeen, niin, kuten kirjoitinkin, se kupla vaan puhkesi ja tipuin tyhjän päälle jotenkin. tuntui, että se kaikki oli vaan unta. Mutta nyt näin yhtäkkiä jossain kuvan Madridista. Omilta kotinurkilta. Pystyin mielessäni kulkemaan siellä niitä reittejä paikasta toiseen (ja ainoastaan mielessäni niitä pystyisin kulkemaan muutenkin, koska käytännössä aina eksyin, kun yritin siellä jonnekin kulkea). Jotenkin semmoinen suuri täyttymys siitä, että kumminkin tunnen sen kaupungin. Ja miten mahtavaa se on. Oikeesti uskomatonta. Katson joskus Facebookista kaikkien siellä olleiden kuvia ja yritän nähdä niiden kasvoista, että onko nekin yhtä tyrmistyneitä ja onnellisia siitä, että satuttiin menemään sinne ja se olikin maailman paras kaupunki ja kevät?
On vaan semmoinen halu heittäytyä nyt taas johonkin uuteen.
Toisaalta esimerkiksi viime viikonloppuna heittäydyin vanhaan, kun oli taas jengi koossa Jyväskylässä. Aivan hervotonta menoa, yksi parhaista viikonlopuista varmaan ikuisuuksiin. Mutta ehkä sekin, että alan jossain määrin taas saada jalansijaa täälläkin, omalle muuttuneelle jalalleni, vapauttaa mieleen sitä tilaa, että voi just muistella asioita.
Todella haikeaa ja samalla ihanaa. Haluaisin kyllä lähteä takaisin sinne, kävellä niitä pitkiä katuja. Elämää, sitä ikävöin.
Mutta ennen mitään Madridiin paluita teen toisen matkan, sinne on jo liput ostettu. <3 Oon näinä päivinä semmoinen kävelevä sydänhymiö. Kuljen missä vaan naama tyhmässä virneessä, autuaana. Jopa tässä pahassa, julmassa, sairaassa maailmassa. Luen vuoronperään uutisia ja Wienin matkaopasta. Vastavärejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti