Koti(lo)

Onpas taas aikaa vierähtäny ja paljon tapahtunu. On jokseenkin harmillista, kun ei jaksa kirjoittaa tarpeeksi, vaikka päässä myllertää jatkuvasti tolkuton määrä ajatuksia ja taoahtumia. Mutta ehkä juuri se onkin se ongelma.
Luin eilen taas Jennan ja Hannan vaihtoblogeja, ja sielläkin oli saman tyylisiä fiiliksiä, joita itellänikin on ollu. Vaihtofiiliksiä. Ei sitä oikeestikin tajunnukaan, miten tässä todellakin vaihtaa oman elämän toiseen hetkeks. Itseään ei voi loppujen lopuks kovin helposti muuttaa, sen huomaan, mutta elämän voi. Kaiken sen ympäröivän. Talo on vanha, mutta ikkunoissa on uudet verhot, niiden läpi katson erilaista maisemaa. Tunnen itseni niin onnelliseks ja kiitolliseks siitä, että saan olla täällä.

Aikamoni kai ajattelee, että vaihtoaika on semmosta kreisibailausta ja länktytystä eri maalaisten ihmisten kanssa, reissaamista ja vähän opintoja, joissa naureskellaan sitä, miten huonotasoisia kursseja muilla onkaan. On kai se vähän sitäkin. Mutta myöskään ikinä ennen en oo näin paljoa miettiny ja ajatellu elämääni. En oo ikinä ennen ollu näin turhautunu, näin masentunu, näin yksinäinen, näin sekaisin, näin ristiriitojen riivaama, näin ylpeä itsestäni, näin voimakas, näin itsevarma, näin vapaa. Ensin olin pieni ja jäin muiden jalkoihin, nyt lennän niin ylhäällä korkealla omilla siivillä, ja en halua tulla alas.

Ennen vaihtoa Suomessa pelotti, kun ajattelin tänne tulemista. Silleen, että mahassa kipristi ja ei saanu unta ja oli pakko heilutella jalkoja. Nyt kun ajattelen Suomeen palaamista, niin se on vaan semmosta ihan oikeeta kauhua, niinku tulis haudatuks elävältä. Mutta ei se oo Suomen vika, vaan mun entisen elämän. Mä en kestä enää sitä. Enkä halua kohdata näitä asioita. Enkä hoitaa hommiani enkä halua tietää, mitä mulle käy tulevaisuudessa. Mä haluan pakoon ennen kaikkea. Ja jo nyt jokainen täällä vietetty päivä tuntuu varastetulta ja siltä, että huh, selvisinpäs vielä karkuun.
Tällä hetkellä on semmoinen olo, että jos voisin jäädä tai mennä tästä vaan eteenpäin jonnekin muualle, niin lähtisin epäröimättä. Kaikki opiskelut, koirat, kaverit, kaikki Suomessa, voisin vaan jättää. Ja se on vaan semmoinen täydellisen itsekäs ajatus. Mutta mä haluaisin tehdä sen. Ja mun kaveri sanoi, että no kiva hei, mutta en mä sille mitään voi, ei se oo kivaa, että ajattelen näin, mutta onko pakko olla aina kiva? Mä oon ollu ihan tarpeeks kiva monesti.
Mutta kyllä mä nyt tietysti oikeesti meen kohta takasin ja vaihtoaika jää vaan kaukaiseks uneks ja solahdan takaisin entisiin kuvioihin ja jumitun jonnekin vitun Jyväskylään ja alan taas uskoa siihen, etten pysty lähtemään mihinkään, koska se on niin vaikeeta.

Viime viikonloppuna oltiin kiertelemässä Andaluciaa. Ihastuttavaa seutua! Se on sitä tyypillistä kuvitelmien Espanjaa, flamencoa, valkoisia taloja, katedraaleja, härkiä, tapaksia, appelsiinipuita ja aurinkoa, turkoosi meri. Nautin kovasti siitä. Tosin vieraammalla porukalla matkustaminen on aina seikkailu itsessään, ikinä ei tiedä, mikä reissun henki on. Tällä kertaa saksalaiseen tehokkaaseen tyyliin painettiin hirveällä tahdilla läpi neljä kaupunkia neljässä päivässä. Mulle olis kelvannu vähän hitaampikin tahti, olisin halunnu istuskella muuallakin ku autossa, mutta tällä kertaa näin. Tosin siinä vaiheessa, kun ne sanoi, että ajan säästämisen maksimoimiseksi ei jätetä matkatavaroita hostelliin, vaan raahataan niitä koko päivä mukana, että voidaan sitten lähteä saman tien eteenpäin, sanoin englanniks, että hyvä on sitten, ja suomeks, että ihan perseestä tämmönen. M neuvotteli hetken saksaks niitten kanssa ja sanoi, että laukut voidaan jättää. Ymmärsi ilmeisen hyvin suomea.
Haikein mielin jätettiin kaunis Andalucia taakse ja palattiin takasin Madridiin.
Mä en oo hirveesti tästä kaupungista tykänny, se on niin levoton ja harmaa ja jotenkin ei kovinkaan viehettävä eikä persoonallinen. Kun oltiin sitä Andaluciaa kiertämässä, ajattelin, että siellä on niin kaunista ja ihanaa ja leppoisaa. Ja sitten kun tultiin takasin Madridiin, niin tuli oikein semmonen leuhahdus: Ihana Madrid, koti jo! En oikeesti halua lähteä täältä. Ja en kyllä varsinkaan tästä maasta.

Tiistaina oli yksi parhaista päivistä koko vaihtoaikana, kun oltiin M:n kanssa himoshoppaamassa matkamuistoja. Se meni pääsiäiseks takaisin Wieniin ja halusi viedä äidilleen jotain. Mun piti lähteä avustamaan valinnassa, mutta päädyinkin ostamaan ite hulluna kaikkea pientä krääsää. Tuli haikea mieli, kun ajattelin, että kohta ne pikku tavarat on oikeestikin vaan muistoja. Peilaan itseäni peilistä, jonka takana on Goyan maalaus ja pidän härkämagneettia jääkaapin ovessa, mutta siinä se.
Shoppailun jälkeen istuttiin ulkona juomassa olutta ja tinttoa ja suunniteltiin sitä, että palataan, ja mä kirjoitan lehtiin ja M tutkii aurinkoenergiaa. Mä haluan raivoisasti uskotella itselleni kaikkea ja heittäytyä pää edellä asioihin, joista kyllä tiedän, ettei niissä oo mitään järkeä. Tahallani tehdä niin. Helpompikin niin, nyt.

Välillä Suomen asiat iskee mieleen yhtäkkisenä shokkina, kaikki se, että meen sinne, ja oon joka päivä töissä, kunnes meen takas opiskelemaan vailla mitään tietoa siitä, miten elätän itseni siinä vaiheessa.
Kaikki mitä oli kesällä sovittu ja suunniteltu, on sekin vaan poissa. Ei edes peruttu, vaan pelkästään hiljalleen haihtunu ja valunu tyhjiin. Mä oon niin surullinen siitä. Kaikki sanoo, että parempi niin ja nyt Emsku kyllä pidät tiukan linjan ja unohdat, ja mä nyökyttelen nieleksien, että niinhän se on, koska niinhän se on. Mutta mitä sitten? Mä oon siltikin vihainen ja huudan sisään päin, etten usko enää mihinkään, enkä rakkauteen ja rakkaus on pelkkää valhetta ja paskaa. Paskaa koko paska.
Miten kliseeksi voikaan tuntea ihminen, joka on ensin osa meitä, joille ei ikinä käy niinkuin muille, koska meillä on jotain niin erilaista, ettei me voida ikinä kuvitellakaan, että me, huomaa yhtäkkiä olevansa yksin just niinku kaikki muutkin entiset me-ihmiset ihmettelemässä, että kuka helvetti tuo toinen edes on ja miten se nyt noin?

Pakko kauhoa vaan lisää ilmaa alle.

Hmm. Madridissa sataa ja tulvii. Lomaviikolla ajattelin tehdä vaikka mitä ja olla ulkona ja retkeillä, mutta loppujen lopuks oonkin vaan torkkunu sisällä, koska ei tonne rankkasateeseen viitsi mennä. ( Eilen oli hirveä myrsky, kastuin Lisan kanssa likomäräksi, kengät lainehti vettä, sateenvarjo kääntyi ympäri ja tuuli piiskas lisää vettä päälle. Pysähdyin ja sanoin suomeks "Eiiiiii!". Ja joku mies pysähtyi siihen ja sanoi "Oh my God, que bonitas" miten kauniit. Täysin vailla mitään tilannetajua. Aina on aikaa kommentoida ja arvostaa vähän naiskauneutta, vaikka itekin se kastui siinä ja tilanne ei ollu mitenkään ihastuttava. Ja muuten keskiviikkona, kun oltiin hirveässä väentungoksessa juhlimassa Real Madridin voittoa kaduilla, ja ohitin semmoista isoa riehuvaa kannattajajoukkoa, ne vaihtoikin niiden "Campeones, campeones, olé olé olé" -rallatuksen semmoseksi, missä huudettiin, että mikä blondi, niin hyvännäköinen, että harmittaa. (Mä en tietenkään tätä kyllä olis tajunnu, ellei mun espanjankielinen kaveri olis sanonu, että tajuatko mitään senkin dorka, koska mä oon todellakin semmoinen, etten mitään kohteliaisuuksia kuule enkä huomaa, vaikka viistoista miestä mylvis niitä.) Mutta pointti oli siis se, että jos Suomi voittais jotain jääkiekossa, niin kiinnostaisko ketään miestä mitkään naiset silloin. No ei varmasti.)
Sateesta huolimatta ajattelin kuitenkin kohta lähteä ulos, siellä pitäis olla joku pitkäperjantain Jeesus-kulkue, tai varmaan montakin. Ja sitten mun täytyy etsiä jostain kiinalainen kauppa, koska unohdin käydä ajoissa kaupassa. Kiinalaiset hoitaa onneksi kaiken.
Ties mihin sitä sitten sen jälkeen perjantai-ilta taas johtaa....