Beobachten.

Pitäisköhän mun nyt kirjoittaakin täältä jotain, kun kerran päätin nostaa blogin taas esiin. Oon nyt viikon täällä jo kerinny majailla. On sujunut ihan hyvin, mikä kyllä blogin kannalta on varsin harmillista, ei oo tullu tarvetta tuulettaa hirveesti täällä.

Täällä oli asiat edistyny sitten viime joulukuun siten, että kämppä on oikeastaan valmis. Mitä nyt kaikenlaista listan pätkää ja porakoneita lojuu pitkin nurkkia, eikä oo mitään erityistä sisustusta. Mutta kuitenkin. Oon hääränny täällä ihan itselleni epätyypilliseen tapaan pölyjä pyyhkien, mutta eihän mulla muutakaan tekemistä oo. Michin äiti tuntuu silittävän t-paidatkin, mutta itse en kyllä siihen ajatellu lähteä sentään.
Yksi hämmentävimmistä asioista täällä muuten on joka kulmalla olevat Bipa -liikkeet. Niiden myyntiartikkeleina ovat meikit, siivousaineet ja vauvan ruoka. Jokaisen naisen unelmien liike, mitäpä sitä ihminen muuta sitten...

Euroopan yli levinnyt kylmyysaalto on ylettynyt tännekin, ja maassa on lunta ihan reippaastikin (ei sentään suomen mittakaavassa, mutta kuitenkin). Mä en jaksa yhtään innostua mistään lumesta täällä. Loukkasin eilen Michiä verisesti sanomalla, että lumi on täällä ihan paskaa, mutta onhan se. Mustaa suolalla sulatettua velliä tiet täynnä, Parempi olis olla ilman. Kotona Suomessahan hanget hohtaa aina valkeina ja kengät ei kastu koskaan.

Viime viikonloppuna käytiin Michin isän synttäreiden kunniaks todella hauskassa ravintolassa hieman Wienin ulkopuolella. Luullakseni se on Itävallan vanhin ravintola (taikka sitten Itävallan vanhin parsaravintola, mutta vanha mikä vanha.) Siellä oli ihan hulvaton sisustus. Ei todellakaan mikään minimalistinen, vaan uskomattomat määrät tavaraa joka puolella. Katosta roikkui 20 viulua, kymmenen vauvanukkea, kärryn pyörät, pelikortteja, lintujen häkkejä ja niin edelleen ja niin edelleen. Illastavien ihmisten joukossa kierteli kädestä ennustaja ja muusikoita. Vessassa oli ainakin sata erilaista putelia tai purnukkaa. Vessan edessä oli luonnollisessa koossaan oleva Keisari Frans Joosef uniformuineen. Mä eksyin tietenkin heti sinne sokkeloihin, mutta onneksi joku huomaavainen valkopaitainen tarjoilija vinkkasi mulle oikean suunnan, ja pääsin takaisin pöytäseurueeseen. Siitä ei varmaan pitäis sanoa mitään. Viimeksi täällä pahoitin syvästi mieleni ihmisten töykeydestä ja yleisestä käytöstapojen puutteesta. Tällä kertaa olin jo etukäteen päättäny, että en anna kenenkään ulkopuolisen häiritä omaa eloani, mikä olikin hyvä.
Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää, vaikka en ookaan vielä ihan vakuuttunu näistä loputtomista schnitseleistä ja knüdeleistä.

Mitään muuta hirveen erikoista täällä ei oo kai tapahtunu. Silleen on ollu ihan mukavaa, koska tulin tänne lähtöajatuksella "ihan hirveetä paskaa", joten jokainen päivä, jolloin mitään kurjaa ei tapahdu, on jo positiivinen yllätys. Michin kavereillekin lepyin, kun ne alkoi kasata saksa-suomi sanakirjaa puhelimeensa tulevaa Suomen vierailua silmällä pitäen. "Yksi olut, kiitos, yksi taksi." Michikin vois kyllä opetella vähän suomea joutessaan. "Phaf" se sanoo. Mua ahdistaa itseäni taas jonkin verran, kun en voi puhua kenenkään kanssa, äitikään ei saa skypeä päälle. Välillä yritän kiivaasti ajatella jotain, ja jos joku silloin sanoo mulle jotain, kivahdan "No mitä?!".
Ens viikolla alkaa mun saksan kurssi, katsotaanpa mitä kieltä alan sitten puhua.

Kavereita on kyllä ikävä, elämä ilman niitä on tylsää, vaikka kuinka olis ihan mukavaa. Uskomatonta sinänsä kaipaan täällä myös sitä, että Jyväskylässä on kuitenkin niin helppo liikkua, vaikkei Kortepohjaan pääsekään yöllä bussilla. Madridikin oli suurkaupunki, suurempikin ku tämä, mutta koska asuin siellä keskustassa, en ikinä miettiny miten hankalaa tää on. Nyt asutaan täällä hevon peessä, ja aina pitää liikennöidä kaikilla välineillä edes takaisin, jos haluaa keskustaan. Eikä sinne sitten kukaan sen takia haluakaan. Paitsi mä haluaisin, mutta oon täällä lähiössä. Eilen huusin, että tunnen itseni ihan islamilaiseks naiseks, kun vaan kuljen täällä, enkä osaa mennä mihinkään, enkä ymmärrä, mitä ympärillä puhutaan, eikä mulle ikinä kerrota mitään.
"Pientä rajaa" sanoi Michi. Vaikka itse se on ihan uskomattoman dramaattinen koko ajan.

Oon oppinu kaks uutta sanaa saksaks: Beobachten on tarkkailla, ja sen opin ihan vaan siksi, kun se kuulostaa niin hauskalta. Toinen on mürrisch, se taas tarkoittaa ärtyisää tai mököttävää, ja jokainen voi ihan itse aavistaa miksi opin sen.