Und wer bist du?

Tänään alkoi saksan kurssi.
Mä aloitin opiskelun ostamalla väärän kirjan, jonka onneksi sain vaihdettua. Vähän myöhässä ja eksyneenä tulin luokkahuoneeseen, jossa oli jo kymmenen ihmistä. Kaikki eri maista.
Ryhmään kuuluu kreikkalainen poika, jolla on haaveksivat silmät ja nenärengas ja valkoinen iphone. Unkarilainen keski-ikäinen mies nimeltä Attila, jolla on itävaltalainen vaimo, mutta ei juurikaan saksan osaamista. Ranskalainen tyttö, jolla on wieniläinen poikaystävä ja valtavasti energiaa aloitettuaan uuden elämän täällä rakkauden ihmemaassa. Tyttö Barcelonasta, jolla on mieletön paksu polkkatukka ja joka tuli tänne, koska ei oo ikinä asunut ulkomailla. Puolalainen tyttö, joka vihaa työtään ravintolabaarin keittiössä, mutta kielitaito ei riitä muihin töihin. Nate lensi tänne rakkauden perässä New Yorkista, jossa hän teki dokumenttielokuvia.
Sitten on tyttö Slovakiasta tai Sloveniasta (...), joka on muuttaut tänne yksin, koska kotimaassa ei ole työmahdollisuuksia, mutta hän nauttii kyllä ulkoilusta vaikka yksinkin. Afrikkalainen nainen työskentelee kirkon palveluksessa, mutta ei tunnusta mitään uskontoa, koska hänellä on henkilökohtainen suhde suoraan Jeesukseen yli järjestelmien. Turkkilainen vanhempi mies on sinnitellyt täällä jo kymmenen vuotta puhuen saksaa miten kuten, mutta kirjoittaminen ja lukeminen takkuaa. Elena on Ukrainasta.
Ja sitten olen minä. Joka tulin tänne näkemään poikaystävää, sekä lomalle. Ranskalainen ja newyorkilainen hehkuttivat tulevaisuuden suunnitelmiaan, miten nyt tämän kolmen viikon kurssin jälkeen kaikki on taas niin paljon helpompaa, ja työpaikkoja uskovat löytyvän. Kaupungissa on joku liikuntaharrastusten avointen ovien päivä ja siellä ihan varmasti tutustuu uusiin ihmisiin, vaikka uidessa tai luistellessa. Ranskalainen asuu Tonavan (iloitsen siitä, että sain eilen tietää, että Donau onkin suomeksi Tonava ja mä oon uinu Tonavassa. Luulin, että se on joku paikallinen joki. En oikein kuunnellu koulussa.) ja Prater-puiston välissä, missä on niin ihana ulkoilla. Newyorkilainen asuu Naschmarkin vieressä, eli paikallisella hipsterialueella.
Me asutaan Simmeringin perukoilla 20 minuutin ratikkamatkan päästä lähimmästä metrosta ja minä suhtaudun ihan äärettömän skeptisesti kaikkeen täällä. Michi toivoo, josko voisin olla vähemmän pessimistinen edes joskus, mutta en tiedä voinko.

Vaikka onhan täällä oikeesti ollu nyt kivempaa ku viimeks. En nyt mitenkään erityisen haltioissani ole ja kaipaan kotia ja omia ihmisiä. Mutta kuitenkaan ei nyt valittamistakaan täällä ole. Ihmisten kanssa on helpompi olla, kun niihin on jo tutustunu edes alustavasti. Vieläkin harmittaa, kun ollaan Michin äidillä ja koko perhe palattaa saksaa niin iloissaan ja mua katsotaan vähän säälien, että mitäs me tälle ressukalle, sanokaa nyt joku jotain. Ajatuksena pidän kovasti semmosesta tiiviistä perheyhteisöstä, mutta täällä jotenkin ärsyttää se, että Mama on kaiken keskipiste. Ja siis se äiti on oikein mukava ja ystävällinen, joten mulla ei oo sinänsä siitä pahaa sanottavaa, mutta ei hän esimerkiksi ole kummoinenkaan kokki, ja silti kaikki päivittelee ja suulle suudellen häntä kiittelee siitä, mitä uskomattomia ruokia taas on tarjolla. Jotenkin ne on niin syvällä niissä rooleissaan, kuka on äiti ja kuka pikkusisko ja kuka katsoo hiihtoa teeveestä, kun naisväki vouhottaa.
Toinen mikä harmittaa usein, on se, että on pakko olla jatkuvasti se ilonpilaaja. Kun Michin kavereita tulee tänne kylään ne yrittää nyt skarpata ja puhua englantia, koska oon mieleni niin pahoittanut, kun eivät puhuneet. Se on ihan mukavaa, mutta sitten kun meen vessaan, niin kuulen, miten saksankielinen puheentulva alkaa ja naurun remakka ja kaikilla on kiva heittää vähän aikaa rennosti läppää. Sitten mä tuun takaisin ja aletaan taas väkinäisesti puhua siitä, että onko teillä Suomessa tää laulukilpailu, missä tuomarit on alussa selin ja paljonko pakkasta. Eikä se oo kenenkään vika, paitsi ehkä kuitenkin mun, kun mun takia kaikki joutuu venymään.

Joka tapauksessa. Siellä kurssilla oli ihan kivaa kun sai olla taas pitkästä aikaa kansainvälisessä ympäristössä ja oli jännä tavata ihmisiä ympäri maailman. Tipahdin kuitenkin vähän jostain akateemisesta tornistani, kun toi kurssihan on avoin ihan kaikille. Ja jotkut ei oo ehkä niin kauheesti kouluja käyny ja tottunu opiskelemaan, kun tuntui, että vaikka just oli jauhettu tunti, että sivulauseessa verbi AINA viimeisenä, niin eikös joku menny heti tunkemaan sen lauseen kärkeen.
Alussa säikähdin, kun kaikki puhui niin paljon saksaa. Sitten huomasin, että ne puhuu vaan, vaikka oikeastaan kaikki menee ihan päin helvettiä, mutta ei niitä haittaa. Mä en suostu sanomaan mitään, ellen oo ihan varma, että se on oikein. Kun alettiin puhua kielioppisäännöistä, olin tutuilla vesillä, mutta nää ei ollu ikinä kuullukaan. Ja kun opettaja kysyi, että kuka on vapaaehtoinen lukemaan ääneen ensimmäisen tekstin, ensimmäisenä viittaa turkkilainen, jonka on kurssilla siksi, ettei hän osaa lukea eikä kirjoittaa.

Mä valitin eilen Michille, että oon tässä elämässä niinkuin ilmapallo narussa. Aina temmon irti ja ylös, mutta jos pääsen ylös, puhkean vain yksin ilmakehässä.
Michi kertoi sitten oman tarinansa siitä, miten hän oli kahdeksan vuotiaana eksynyt keskustassa, kun siellä oli joku yleisötapahtuma, ja kaikkialla vellova ihmismeri. Michi oli yhtäkkiä huomannu legoista rakennetun Stephansdom -kirkon pienoismallin ja mennyt tutkimaan, miten se on rakennettu ja minkä muotoinen palikka missäkin kohdassa, ja siinä hävitti perheensä vahingossa. Ensin se oli hätääntyneenä juoksennellu väkijoukossa, mutta järkeilly sitten, että hänellähän on tässä vihreä ilmapallo, vaikka valtaosalla muista lapsista on sininen. Lisäksi sillä oli joku ylimääräinen narunpätkä, jonka se oli sitonut ilmapallon narun jatkoksi ja sitten asettunut korokkeen päälle odottamaan, että hänen korkeimmalla liehuva ilmapallonsa huomataan. Ja niin se huomattiinkin.
Toinen on niin syntynyt insinööriksi.

Otin äsken pienet nokoset, olin niin uupunut päivän vaiheista. (tunnekouhuja aiheutti mm. se, että ostin kaksi maailman ihaninta käsilaukkua, joista etenkin toinen on oikeesti aivan hurmaava) (ihan koululaukkua tarvitsin, että en tuhlaillu turhaan, terveisiä vaan.)
Michi tuli herättelemään mua ja kysyin unissani "Was?"

Sopeutumisia osa 1.