Rakas Sissi, joka olet haudassa...

Eilen käytiin semmoisessa kryptassa, jonne on haudattu kaikki keisarit kumppaneineen. Se oli ihan mielenkiintoista, kaikista eniten keisarinna Elisabethin, eli Sissin hauta. Sen edessä oli edelleen runsaasti kukkia, lasten piirustuksia, muovinen pikku kissa jne. Toisaalta ei mitenkään yllättävää, koska onhan Sissi vissiin vieläkin Itävallan suurin julkkis.
Mietteliääksi teki ne satoja vuosia vanhat haudat, joista joidenkin päällä oli edelleen yksi nahistunut kukkanen. Kuka välittää näin pitkien aikojen jälkeen just jostain nimenomaisesta haudasta siellä?
Kotimatkalla Michi esitelmöi Itävallan historiasta ja Sarajevon laukauksista. Mä kysyin, kuvitteleeko se ikinä, että sekin olis keisarillista sukua. Ei kuulemma.

Sitten illalla tuli meille tänne kylään pari kaveria. Sen kunniaksi listan pätkät ja porakoneet siivottiin vihdoin pois. Mä olin just aikeissa alkaa suunnitella sitten sisustuksen hienosäätöä, kuten tauluja ja sen semmoista. Mutta ehei, seinille kiinnitettiin just neonväriset paperiköynökset. Onhan tulossa laskiainen, ja sen kunniaksi kaikki paikat pursuaa paperiruusukkeita ja hapsuja jos jonkinlaisia.Nyt on sitten meilläkin.
Pelattiin lautapelejä, niinkuin täällä aina. Mutta oli se ihan kivaa, ei siinä mitään.

Tänään sitten  tuli yks toinen kaveri kattomaan jääkiekkoa. Hirveen ärsyttäviä on jääkiekkoa katsovat miehet aina, mutta vielä ärsyttävämpiä on ne saksaks. Bist du deppat?! BIST du deppat??!! Bist du DEPPAT?!! Bist DU deppat?!!, ne huutaa. En tiedä mitä eroa noilla on, mutta tuntuu olevan tärkeää. Ja sitten Na Bitte, kun ei ihan menny maaliin.
Mä oon ajautunu johonkin omaan tilaani, missä kirjoitan blogia, kun kaikki ympärillä meuhkaa saksaks. Mä olisin halunnu lähteä tänään johonkin hauskaan paikkaan, mutta ongelma on se, että me tehdään aina samaa mitä tekee Rene ja Bernie, ja Rene ja Bernie ei tee ikinä mitään hauskaa.

Tänään heräsin ärtyisänä, sillä oli kova koti-ikävä. Liioittelen taas, ja ajattelen, että itsekin täällä olen kuin hautautuneena kryptaan. Ikävöin Jyväskylään, Saaraa, Japea, Jaanaa, Hannaa, runoilija Orlofia. Sitä, miten huudetaan ja halataan ja otetaan vielä yhdet.
Täällä Wienissä ahdistaa jotenkin sekin, että oon niin ulkopuolinen, mutta kukaan ei tiedä sitä. Espanjassa oli silleen helppoa, että kaikki tiesi, etten oo espanjalainen, koska olen niin vaalea. Sain aina ymmärrystä siitä, koska mitä nyt ulkomaalaiselta voikaan odottaa. Täällä tekisi mieli kantaa jotain kylttiä, että minä en sitten kuulu tänne enkä ymmärrä mitään, että turha puhua minulle.
Onko tää kehittävä asenne? Ei varmaan.

Mua on naurattanu viikon tarina haukasta, joka hyökkäsi naisen minkkikauluksen kimppuun keskellä pihaa. Michin mielestä ei kummoinenkaan tarina. Tänään se hirnui ääneen ja mä kysyin, että mitä nyt. No kun kaveri oli kirjoittanu vahingossa että laboratoriossa oli elektroditornado, eikä elektronipyörre. Siis elektyronitornado laboratoriossa.
En voi kyllin pyöritellä silmiäni tälle.