...

Mun pitäis kirjottaa mun espanjan aineita, mutta en pysty. Myllertää! En voi tajuta, miten ihminen voi yhtäkkiä havahtua jotenkin kivestä päähän saaneena siihen, miten kaikki on vaan urautunutta. Ei se auta mitään, että muuttaa toiseen maahan asumaan ja tutustuu uusiin ihmisiin ja puhuu eri kieliä ja kiroaa ranskaksi, jos ei ite oikeesti pääse irti mistään. Mä oon ku maahan kiinni kasvaneena, en saa liikutettua jalkojani edes lyhyiden askelien verran.
Lueskelin tänään vanhoja sähköposteja, joita olin lähetelly semmoisen ihmisen kanssa, joka kerran jo sai mut heilautettua hetkeks radaltani. Ja mä luulin, etten ikinä enää mee takasin siihen surkeaan olooni, ja sitten menin kumminkin, koska se on niin helppoa. Mitä helvettiä mä oon tekemässä?

Mä haluan uskoa itseeni, luottaa. Ketä silloin pitää rukoilla, että niin tulee uskoon? Mä uskon ennemmin vaikka mihin ja kuljen oma foliohattu päässäni ja sormet korvissa lal-lal-laa-oon paska ja huono-lal-lal-laa.
En mä oo tän takia kaikkea tehny.

Vieläkin saman kynnyksen reunalla huutamassa yksin tuuleen, että hyppää nyt. Mutta ehkei mun pidä sitä odottaa, että hyppäisin, jos voin mennä alas askel kerrallaan portaissa.
Mutta mun pitää ite mennä ne, se on ainoa tapa. En voi vaan maata ja odottaa.

Sähköposteissa oli hauskoja juttuja. Saara oli tanssinu can-cania Jyväskylän kaduilla, Jape oli suuttunu, kun oltiin sekoitettu hyvä Belvedere jaffaan ja juotu koko pullo. Nauroin ihan hulluna.