Jotenkin irrallinen olo. Tällä hetkellä ei oo enää kotiin ikävä niin pahasti. Tuntuu, että oon jotenkin saanu kiinni elämästä täällä, ei ahdista enää ja oon jo tottunu siihen, etten ymmärrä mitään. Ei se oikeastaan haittaa. Kellun vaan virran mukana ja en niinkään välitä. Mutta en mä kuitenkaan kotonani täällä ole. Kaikki ne asiat, mitkä ärsyttää, esimerkiks hulluna huutava ranskalainen kämppis, menee vaan olankohautuksella, koska se on vaan nyt, ei tää oo ikuista. Mutta mikä on?
En osaa kuvitella, että jäisin tänne, mutta en oikein osaa kuvitella sitäkään, että meen takas kotiin kahden ja puolen kuukauden päästä ja kaikki jatkuis entisellään. Mahtuuko sinne enää?
Kaikki päivät on vaan räpistelyä siitä, kuinka yrittää sopia joukkoon ja toisaalta säilyttää ittensä. Olla itsenäinen ja pärjätä ja löytää itsensä ja sitten tarttuu hulluna haparoiden ihmisiin, koska ei yksin voi olla. Ja ihmiset on kaikki niin erilaisia ja kumminkin niin tuttuja. Hetkeksi voi asettaa itsensä limittäin ja lomittain ja sitten kun valot räpsähtää päälle ei taas tunne ketään. Mutta se on ok.
Nyt oon niin irti kaikesta, että haluaisin vaan hypätä ja mennä. Maailma on ihana asia.
Tänään koulussa oli taas sitä kurssia, mistä en edes tiedä, mitä se käsittelee. Istun kumminkin aina siellä tietenkin ja yritän pysyä hereillä. Tänään mentiinkin yhtäkkiä tv-studioon, ja oon vielä enemmän kyllä pihalla siitä, että mikä kurssi se oikeastaan on. Kaikki alkoi hulluna häärätä kameroiden ja valojen ja koneiden kanssa, ja kun sanon, että espanjalaiset häärää hulluna, niin se todellakin tarkoittaa sitä, että kaaos on melkoinen ja volyymitaso katossa. Ehkä siihen on syynsä, miks yleensä kaikki toimii täällä ihan hidastuksella.
Sitten ne teki jonkinlaisen pienen televisiohjelman pätkän. Mä istuin vaan sivussa, koska opettaja sanoi mulle, että istu sä tossa, kun et kumminkaan tajua, ja ihan oikeassahan se olikin.
Mutta ihan jännä sitä oli seurata. Suomessa tv-työnkurssilla joudutaan jauhamaan paljon siitä, että kameran edessä pitää antaa vähän ekstraa, koska se energia häviää sinne jonnekin. Yleensä ne harjoitukset onkin suht flegmaattista seurattavaa. Kävi kateeks se, miten luontevasti noi heittäytyi pelleilemään siihen ja mistään energiavajeesta ei tosiaankaan ollu pelkoa.
Mä en jaksais itekään olla tämmönen paskajäykkä aina. Mutta oon kumminkin, ja neuroottinen ja ujo ja arka. Aina vaan pissattaa.
Rakas. Ihana teksti. Toinen aattelee tämmösiä ja masentuu, toinen ei, ainakaan totaalisti? Pärjäät siellä, kyllä. -H
VastaaPoista