Tykkäämisiä

Eilen istuttiin yhden syrjäisen puiston perimmäisen nurkan näköalatasanteella ja katseltiin Madridin valoja. (Ja tähtiä. Ei oltu kumpikaan nähty viiteen kuukauteen tähtiä.) Oli sunnuntai-ilta ja kaikki liikenne valui hiljalleen takaisin kaupunkiin päin. Mietin sitä, miten outo paikka tämä maailma onkaan, tai ehkä pikemminkin sen ihmiset. Kaikkialle levittäytyneinä valoineen ja autoineen ja laitteineen. Keskellä pimeyttä loistavia keitaita, miljoonat sulloutuneina just siihen samalle pläntille. Joka päivä törmään niin moniin asioihin, joita ihmettelen ja kummastelen. Erilaista. Silti niin samanlaista. Kaikissa niissä valopisteinä erottuvissa kodeissa ja autoissa tuhannet ihmiset elää arkista elämäänsä ihan niinku aina. Ja me ollaan täällä kylässä, ulkopuolisina käymässä vaan. Lennähdetty tänne toisisista valopistekertymistä jostain sieltä sen pimeyden takaa. otenkin se ällistyttää, että niin voi tehdä. Mä oon saanu tulla tänne ja olla.
Ja sitten mietin sitäkin, miten kyläilen täällä Madridissa ja tässä maassa, josta niin kovasti pidän, mutta nyt myös Ihanassa Itävaltalaisessa, käyskentelen ajatuksissani sen maalailemassa Wienissä ja sen mielenmaisemissa. Tykkään siitäkin maisemasta, aika paljon.

Äh. Haluaisin tähän blogiin taltioida näitä kaikkia tunnelmia täältä, mutta joitain asioita on niin vaikea kirjottaa sanoiksi, varsinkaan kaikkien nähtäväks. Silti onhan tää nyt pääasiallinen tunne täällä. Ihastus!

Mä tykkään siitä, miten se väsyneenä alkaa puhua englantia niin, että se kuulostaa ihan saksalta ja en ymmärrä mitään. Ja siitä, miten se tekee aina samat kielioppivirheet ja kuulostaa huvittavalta. Siitä, että se tietää aina, miten mihinkin mennään ja jos se kerran vilkaisee karttaa, niin sen muistaa sen reitin. Ja sitten kun mä tyhmä kana oon kääntymässä just päinvastaisen suuntaan, se kääntää mut. Ja ihmisjoukossakin ohjailee mua selästä. Tykkään siitä, etten yhtään tiedä, mihin mä oon menossa, mutta aina perillä syödään. Ja siitä, että se uskaltaa syödä kalaa, vaikka siinä olis ruotoja. Ja siitä, että se laittaa mulle ruokaa ja syöttää sitä mun suuhun haarukalla, ja mä tykkään olla niin avuton.
Siitä, miten se mutisee itsekseen. Ja siitä, miten se innostuu selittämään supertarkasti jotain juttua, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään ja puolivälissä kysyy yhtäkkiä epävarmana, että etkö halua kuulla? Ja mä sanon, että puhu vaan.
Tykkään havahtua unesta siihen, että joku silittää mun päätä ja tykkään myöhästyä koulusta siksi, että joku vetää takaisin peittoihin niin, että vahingossa nukahtaa uudestaan, vaikka kello on jo soinu. Tykkään seurata sitä syrjäisten puistojen pimeisiin nurkkiin.

Ihan liikaa tykkään siitä, kun me piirretään yhdessä. Piirtäminen on semmoinen point of no return, sitten tietää sydämessään, että on jo liian myöhäistä.

Ihanaa elämää. Välillä vaan pelottaa ihan hulluna, että jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin sit se ei ookaan. Oonko oman elämäni ja tän suhteen Treffimies?

Kohta kolisee. Tietää, muttei halua tietää.
Sitä vaan toivon, että soispa täällä Espanjassa edes joskus Tehis.

Sä luet

Mä katson, kun sä luet
tai oikeastaan sua
sä oot aika ihana

Mmm..
Sun kätes hentoiset
sun hiukses silkkiset
Mä taidan rakastua

Mä haluun sut
Mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien

Hei
Mä päätän keskeyttää
sut, vaikka kesken jää
kenties jotain jännää

Anna pusu
Anna suudelmakin
mä susta kumminkin pidän,
vaikkei tää ikuista oo

Mä haluun sut
mä haluun, vaikka tiedän ja muistan, etten muista,
että rakastin joskus aivan toista
ja kun unohdus sut poistaa mulle silmäsi loistaa
enää kansiossa valokuvien

Tänään täällä, huomenna toisaalla

Mä meen huomenna Barcelonaan muuten.