Aprender a olvidarla 19 dias y 500 noches...

...Creo que is imbossible.

Melkeinpä tasan kuukausi aikaa enää jäljellä. Ihan uskomatonta. Minne katosi päivät? Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Mitä tän jälkeen? Mitä? Mihin? Apua!

Torstaina oltiin Lisan kanssa kattomassa Cirque du Soleilia. Jälleen yksi hieno kokemus lisää tälle puolelle vuodelle. Se oli tosiaankin hyvin vaikuttava show ja varsin hupaisa. Tykkään semmoisista yksinkertaisista vitseistä, joissa toinen ihminen on hevosen pää, ja toinen sen takapuoli. Ja mäkin haluaisin osata lentää köysissä. Harmi vaan, että oon enemmän sitä hevosen takapuoli -tyyppiä. Tuli ihan elävästi mieleen se, kun yläasteella kuntotestissä piti roikkua tangossa, eikä opettaja kerinny ees naksauttaa sekunttikelloa päälle, kun mä jo muksahdin alas sieltä. Kerta toisensa jälkeen, kunnes opin kehittämään kaikenlaisia sairauksia kuntotestipäiville.

Perjantaina oltiin taas botellonissa puistossa. Espanjan nuorison noustessa barrikaadeille keskustassa, Madridin Erasmus-opiskelijat nousivat jälleen kerran Templo de Debod -kukkulalle. Mutta eipä siinä, itekin jouduin ostamaan tintoni tiskin alta, kun pälyilevä kiinalainen sen sieltä mulle vilautti, että kyllä tässä valtakoneistoa osaa vastustaa muutkin.
Täytyy kyllä sanoa, että täkäläinen iso mielenosoitus kosketti jotenkin mua. On hienoa, että ihmiset lähtee oikeasti kaduille ja ulos sanomaan, miltä tuntuu, eikä vaan mutista jossain nettifoorumilla. Puhumattakaan siitä, että olihan se nyt valtavan ihanaa, kun koko Solin aukio oli oli peitetty erilaisilla revolucion -kylteillä. Niiden alle oli jääny myös monikansallisten yhtiöiden ja kauppaketjujen mainostaulut ja julistukset. Ainakin yhden viikonlopun aikana julistettiin ostamisen sijaan ihmisyyttä. "Kun alhaalla olevat liikkuvat, ylhäällä olevat tippuvat" sanottiin. Semmoinen ajatus mielyttää mua, sitä paitsi tuntuu käsittämättömältä, että koko Euroopassa tunnutaan tällä hetkellä haluavan ajaa alas kaikki tavallisten ihmisten saatavilla olevat peruspalvelut. Varmaan politiikka on vaikeaa ja en ymmärrä talousasioita tarpeeksi, mutta en tajua tämmöistä.
Muakin haastateltiin Espanjan uutisiin. Sanoin, että on hienoa, että ihmiset haluaa ottaa osaa politiikkaan ja ovat siitä kiinnostuneita. Että on kaikkein pahinta, jos kukaan ei edes välitä yhtään. Kysyivät myös, että olisko vastaava liike mahdollinen Suomessa, mutta sanoin epäileväni. Kerroin, että Suomessa ollaan aika rauhallisia ja ujoja ja ei ole tapana mennä kaduille.
Henk. koht. olisin kyllä tyytyväinen, jos Suomessakin nähtäis joskus tommoinen iso mielenilmaus, missä vaadittais pehmeämpiä arvoja, mutta oikeasti painokkaasti. Siellä leirissä oli hauska tunnelmakin. Kiihtyneitä ihmisiä, mutta myös viihdyttivät toisiaan istuksimalla ringissä laulellen. Vähän ku festarit ilman viinaa.
Sitä en kyllä osaa sanoa, että oliko tuosta hyötyä. Uutisten mukaan valtapuolue koki vaalitappion ja oppositiopuolue sai kaikkien aikojen parhaan tuloksen, mutta en tunne Espanjan politiikkaa tarpeeksi tietääkseni, että mitä nuo puolueet oikeastaan ajaa.

Lauantaina oltiin Retiro puistossa hoitamassa asioita To do -listalta. Listalta ruksittiin muun muassa Kristallipalatsin näkeminen (M:n osalta, kyllä mä oon sen ennenkin nähny), auringossa paistattelevien kilpikonnien valokuvaaminen, sekä nurmella pussailu. Se oli kivaa.
Mä olisin halunnu illalla vielä seikkailla, mutta ei me sitten seikkailtukaan, vaan katottiin liian monta jaksoa How I met your motheria.
Eilen illalla taas olin varautunu tuiki tavalliseen sunnuntai-iltaan, jossa käydään tapaksilla ja sitten mennään kotiin ja katsotaan liian monta jaksoa How I met your motheria, mutta se taas päättyikin semmoiseen pieneen seikkailuun, missä yhtäkkiä havahtuu siihen, että on ihan helvetin onnellinen just tässä ja nyt. Että on pimeä ja lämmin yö ja istuu rappusilla Madridissa jonkun ihanan kainalossa ja juo yhden oluen tölkistä ja paikalle ilmestyy joku, jolla on kitara, ja joka soittaa saksalaisia ikivihreitä, kunnes meksikolainen haluaa laulaa yhden suositun meksikolaisen kappaleen, joka houkuttelee paikalle espanjalaisia, jotka ottaa kitaran ja toiset taputtaa käsiä rytmikkäästi.

Tämän takiahan tänne on tultu, kaikki vaan näitä hetkiä varten. Mua on pari päivää taas kaikesta ihanuudesta huolimatta ahdistanu. Ahdistaa ajan kuluminen ja väheneminen. Epätietoisuus tulevaisuudesta. Mikä odottaa Suomessa, vai odottaako mikään. Entä elämässä? Ahdistaa, kun joskus vaan vieläkin tunnen, että kaikki huutaa mun päälle ja jyrää ja ei kuuntele, ja mä tyhmä hissukka en vaan pärjää täällä, vaan jään jalkoihin koko ajan. Ahdistaa, kun kaikki ihmiset ympärillä on kumminkin niin uusia tuttavia, ettei voi vielä kenestäkään olla täysin varma.
Koin mieletöntä olemassaolon tuskaa taas näitten asioitten äärellä ja itseasiassa se kulminoitui sitten siihen, että M kysyi multa, että haluanko leivän vai en, ja mä aloin itkeä, että miks säkin vaan koko ajan painostat mua tommoisilla vaikeilla kysymyksillä, kun en muutenkaan osaa tehdä mitään, enkä tiedä mitä tehdä, en tiedä, mitä teen, YHYYYYY-YYYYY ja viis nenäliinallista räkää. Phfyf, se sanoi, sillä ihan kauhealla tyylillä millä se aina sanoo phfyf kaikista asioista, jotka on sen mielestä tyhmiä ja turhia. Sillä on niin iso nenäkin, jolla on hyvä tehdä just tommoisia tuhahduksia. Sitten se vaan käveli kylmästi pois ja mä jäin siihen nikottelemaan, kunnes se käveli takaisin mukanaan leipä, ja sanoi, että sitten kun lopetat ton, niin syöt tän leivän ja sitten saat jäätelöä.
Voi mä haluaisin vaan kirjoitella kirjeitä sille.

Oikeesti tässä ei olis kyllä nyt yhtään aikaa tämmöiseen hullutukseen. Mulla on ens viikolla oikeastaan viimeinen kouluviikko, ja kaikki hommat ihan levällään. Huolestuttaa aika tavalla, että miten tänkin paketin kuroo kasaan, kun on ite ihan pihalla, ja täällä kaikki on semmoista epämääräistä. Tunnit on peruttu ja kun opettajalta kysyy, että onko niitä tunteja siis enää tulossa vai ei, niin se vaan levittelee käsiään, että ei voi mitenkään kyllä tietää yhtään. Ryhmätyöryhmä lupaa lähettää sähköpostia, ja sen koommin et enää ikinä kuule niistä mitään. Essee pitäis kirjoittaa ja aiheena voi olla oikeastaan mikä tahansa.
Mulla ei oo hajuakaan myöskään siitä, että miten saan sitten kokeitten jälkeen tietää, että menikö ne läpi vai ei, ja mistä selviää, että sainko tältä reissulta jotain opintopisteitä, vai en. Sekavaa!

Tänään hullunmyllyyn hyppää vielä Emppa ja Elina, Madridin vierailevat tähdet. Ehkä lähdetään jo tänään jonnekin ulos ja voin olevinaan siinä treenailla huomista espanjan suullista koetta varten. Harmi, ettei sitä järjestetä illalla jossain baarissa, koska iltaisin baareissa puhun huomattavan sujuvaa espanjaa. Ehkä mun pitäis ennen tota suullista koettakin nauttia yksi lounasolut, niin vois sujua vähän jouhevammin.

Tästä kirjoituksesta tulee taas ihan superpitkä, mutta pakko kertoa vielä siitä, kun eilen istuttiin siinä kivetyksellä musisoimassa ja tietenkin vertailtiin, että miten asiat on kenenkin kotimaassa. Meksikolainen oli syvästi tuohtunut siitä, että ihmillä on semmoinen mielikuva, että Meksikossa olis jotenkin vaarallista. Ei se oo mikään Kolumbia kumminkaan! Hänetkin on vaan kolme kertaa ryöstetty kadulla, JA vain yhden kerran ase ohimolla. "Tietenkin tuut ryöstetyksi ja ehkä raiskatuksi, mutta ei se nyt oo herra jumala silleen, että siellä olis vaarallista!" se valisti kiihtyneenä.
Myönsi kyllä sen, että hänen mielestä elämä tämmöisessä leppoisassa pikkukaupungissa, missä ei oo ruuhkaa eikä tungosta ja voi kävellä paikasta toiseen rauhallisesti, on kovin viehettävää ja idyllistä. Jyväskylä satatuhatta ja Mexico City 22 miljoonaa. Tunsin, että meidän katsontakantojen välillä oli kerrassaan sovittamaton ristiriita.
Tykkään kyllä siitä meksikolaisesta, sillä on ihanan viehettävä tyyli. Se on ihastunu yhteen ujohkoon ja jäykähköön saksalaiseen mieheen, ja mä ihailen sitä, miten se niin viehkosti ja keikistellen kietoutuu sen ympärille oikein sädehtien ja säihkyen. Kadehdin semmoista sulavuutta.