Kuplan puhalsin, sen sisään katosin

Tuntuu, että ympärillä kaikki puhuu jo lähtötunnelmista. Odottavat kotiinpääsyä, haikeilevat viimeisistä asioista, joita vielä kerran voi tehdä ja pakkailevat laukkuja. On kaiken maailman jäähyväisbileitä.
Mulle ei vaan uppoa yhtään päähän se, että oikeesti tää loppuu niin pian. Niin pian, että melkein on jo myöhäistä.

Eilen yksi kaveri kysyi itävaltalaiselta, että ootko kutsunu Emmin sitten Wieniin. "Ööh, en. Tai siis... mut vois, kai." se sanoi. Närkästyin. (ja se luuli, että närkästyin siitä, että sen katse tuntui kovasti harhailevan Miss Märkä T-paita -kilpailussa) Älä viitsi suuttua, kyllä mä tykkään sun tisseistä enemmän, se lepytteli.
Sitten kun asian todellinen laita selvisi, niin sanoi, ettei se oo vaan vielä kerinny ees ajatella koko asiaa. "I'm still hoping that someone would come and say that I can have my Erasmus-life forever" se sanoi. Ja se on just noin, musta tuntuu ihan samalta. Ja sitä on kauhean vaikea selittää kaikille kavereille ja äideille, joita kiinnostaa, että mitäs ajattelit seuraavaks tehdä. Ei oo mitään seuraavaks, on vaan tää hetki just tässä ja sen takana pelkkää tyhjää.

Meillä oli torstaina koulussa vaihtareiden valmistujaisjuhlat. Tajusin kyllä, että mä oon missannu tänä keväänä nää kaikki vaihtaritouhut kokonaan. En oikeastaan tunne koulusta ketään, paitsi ne kymmenisen jenkkiä, joihin tutustuin heti ekaks. Kaikki halaili ja otti valokuvia ja kiljahteli. Mä en oo ollu mukana missään ryhmässä, enkä oo oikeastaan saanu täältä uusia ystäviä, ainakaan ketään, joiden kanssa uskottelisin, että sitten kyllä nähdään ens kesänä, for sure!!! No ok, Lisan ja Annan kanssa olis kiva nähdä Suomessa ja itävaltalaisen jalkaan tahtoisin hirttäytyä pallona kiinni, mutta noin muuten.

Ja siis mullahan on ollu tosi mahtava kevät täällä, mutta aloin kuitenkin miettiä, että jäikö nyt sit jotain olennaista kokematta. Mentiin siispä eilen isoihin Erasmus-bileisiin. Vaahtobileisiin. Kun päästiin lopulta sisälle, siellä oli alkamassa eroottisten shottien juonti, eli tequilaa kaadettiin jonkun suuhun, jonka piti suustaan valuttaa se jonkun toisen nieluun ja se on sit vissiin eroottista. Ja mylvivän yleisön suihin ammuttiin vesipyssyillä vodkaa. Niin ja sitten oli tosiaan se Miss Märkä T-paita -kilpailu. Ja kaksi bikinityttöä, jotka seisoi lavalla niin vaivaantuneen näköisenä, että mua alkoi ihan ahdistaa.
Epäilykset siitä, että jotain olennaista jäi multa kokematta hellitti kyllä. Ehkä mä oon liian vanha tollaseen tai jotain.

Mun kokemukset on ehkä tapahtunu enimmäkseen mun pään sisällä. Kun tulin tänne, olin jokseenkin sekaisin, kuten kyllä vieläkin. En oikein tienny mitä odottaa, tai mitä halusin. Mutta nyt tuntuu, että sain sen ja enemmän. Opin espanjaa ja tutustuin tähän maahan ja huomasin, että pidän siitä just niin paljon ku kuvittelinkin. Täällä asuminen oli monen vuoden haave ja se on ollu niin hauskaa. Espanjalaiset ihmiset on kaikessa raivostuttavuudessaan aivan ihania. Mulle on kaikki ollu niin mukavia täällä. Vaikka oon ollu ihan pihalla ja hukassa ja tehny asioita väärin ja en oo puhetta ymmärtäny, niin kukaan ei oo pahoittanu mun mieltä, vaan kaikki on korkeintaan kuitannu asian naurahduksella. Ja kun tulin tänne, tunsin, että olin jotenkin huono ja mitätön. Mutta espanjalaisille miehille voi antaa myös kiitoksen siitä, että ovat väsymättä jaksaneet suitsuttaa kohteliaisuuksia mulle. Jossain vaiheessa tuli mieleen semmoinenkin ajatus, että on oikeesti vaan kivempaa olla, kun ei koko ajan hauku itseään. Olla vaan. Relata. Ei oo pakko olla koko ajan täydellinen.
Ja itävaltalainen... Se, miten se katsoo muhun ja silittää ja ottaa syliin ja hääräilee. Välillä se tuhahtelee mulle ja inttää ja huitaisee kädellä mun typerille mielipiteille, mutta se ei ikinä syyttele mua, eikä hauku.
En enää ikinä tyydy vähempään. Mitähän helvettiä edes kuvittelin ennen.

Mutta nyt mun täytyy mennä näiden syvällisten pohdintojen ääreltä, koska se on jo viis kertaa huutanu, että Emi, pannukakut on valmiit. Se on kyllä niin ihana.