Vihdoinkin blogissa. En oo kirjottanu mitään mihinkään viikkoon, ja alkoi jo tulla vieroitusoireet. Myös päässä flippailee, tosin se voi kyllä johtua muustakin. Tai kaikesta. En tajua enää mistään mitään. Kaikki vaan lähtee ja menee ja mä haluaisin pysäyttää ajan. Ja kaiken. Vaan pitää tän hetken, tai ehkä kelata vielä jonnekin aiempaan, koska nyt tähän aikaan on jo hiipinyt se. Haikeus. Tuntuu samalta ku syksyn tulo. Voi vielä maata auringossa, mutta ilmassa tuoksuu jo syksy ja tiedät, että uit viimeistä kertaa järvessä. Ja joo, joskus tulee uusi kesä ja uudet kukkaset puhkeaa ja uskaltaudut taas veteen, mutta sitä ennen on elettävä taas läpi sen synkän ajan. Siltä tuntuu. Aika pahalta.
En tahtois muutenkaan lähteä just nyt, kun tunnen olevani jonkun seuraavan asian kynnyksellä. En enää ajattele, että tungos on sietämätön, vaan että on kivaa olla siellä, missä muutkin. Mua ei haittaa se, että joudun väkisin jakamaan kaiken toisten kanssa, koska joku on aina läsnä. Kieli alkaa avautua. Viime viikolla kävi varmaan ensimmäistä kertaa se, että korvakuulo kertoi, miten joku asia kuuluu sanoa. Ymmärrän yhtäkkiä mainokset ja kyltit. Tiedän ihan ihmeellisiä sanoja.
Muistan ihan elävästi sen, kun opin lapsena lukemaan ja yhtäkkiä maailma ympärillä aukesi jonain paljon suurempana. Ja nyt saan kokea sen uudestaan täällä. Miten mahtavaa on se! Enkä mä halua lähteä pois, vaan haluan mennä siihen maailmaan ja tutkia lisää. Lisää ja lisää kaikkea.
Kieli on muutenkin outo juttu. Mulle tää suomi on tosi tärkeä ja iso osa minun persoonaa. Kun tulin tänne, kuulin jostain, että koti on siellä, missä kieli on, ja ajattelin, että sepä hyvin sanottu. Ajattelin myös, etten ikinä vois rakastua ulkomaalaiseen, koska se ei voisi ikinä ymmärtää mua kokonaan, perimmäisesti. Mutta olin väärässä. Ensinnäkin kieli on siellä, missä kotikin, eikä toisin päin, koska onhan tämä mulla mukana. Ja voin muuttaa kodista toiseen ja kielestäkin toiseen. Kummassa viihdyn paremmin? Huomaan, että espanjaksi heilutan itsekin enemmän käsiäni. Samalla kun opin lukemaan ja ymmärtämään kaikkea mun ympärillä, aloin myös liikehtiä eri tavalla. Istun metrosa asennossa, jossa en ikinä istu Suomessa. Kehonkielikin on kieli.
Ja mitä tulee ulkomaalaiseen rakastumiseen, niin onhan se kyllä surullista, etten voi jakaa näitä juttuja sen kanssa, vaikka haluaisin. En voi kertoa mun suosikkivitsejä enkä selittää, miksi nauran Fingerporia. Kaikki jutut on semmoisia pelkistettyjä versioita. Kommunikaatiokatkoksia on, ja vihaan tapella siitä, että kuka on nyt ollu epäkohtelias ja puhunut suomea tai saksaa liikaa. Vihaan tapella ylipäätään, koska on aika hankala hahmottaa, kuka nyt on suuttunu ja mistä, kun molemmat tuohduksissaan sanoo "And then you are like blah blaah, and I was whatever, and then phuf!" Semmoisia on meidän riidat. Mutta ei se kyllä siihen rakastumiseen vaikuttanu mitään. (ja miksi pitää edes riidellä, kun oikeesti haluaisi vaan halipusia. Ihminen on kyllä tyhmä.)
Mua naurattaa se, että itävaltalainen osaa nyt sanoa suomeksi "kippis", "ihana" ja "meen veskiin". Tuohon tiivistyy ehkä mun koko elämä täällä.
Mitäs muita kuulumisia sitä taas oliskaan. Viime viikolla olin ekaa kertaa katsomassa jalkapallo-ottelua, se oli joku semmoinen Real Madridin legendat vastaan Bayern-Munchenin legendat. Mulle ne nimet ei kyllä tietenkään sanonu mitään, mutta olihan se ihan kiva katella, kun ne siellä hölkkäili. Kauhea hälinä siellä oli. Ja metro oli niin täynnä, että enempää ihmisiä ei millään mahtunu ovista sisään. Sekin on muuten yks niistä asioista, että tänne saapuessani luulin välillä, että metro on täynnä, mutta nyt tiedän, että mikään ei oo täynnä ennen kuin se on oikeesti täynnä. Ja mua ei pyörrytä silti olla siellä. Hengaan vaan. Ei tarvi ees melkein seisoa, kun on niin ahdasta.
Pelin jälkeen mentiin M:n kanssa syömään hampurilaisketjuun. Kello oli jotain puol kakstoista yöllä, ja se oli täynnä lapsiperheitä. Sama meininki ku Suomessa mäkkärissä sunnuntaina joskus puol kakstoista päivällä.
Sitten oltiinkin tää viikko kiertelemässä Pohjois-Espanjaa. Se oliihan kivaa kanssa, tosin mun haaveissa oli rantaloma niillä ihanilla hohtavilla hiekkarannoilla, mutta oikeesti siellä satoi melkein kaikkina päivinä. Oli kumminkin ihan mukavaa reissata, ja nähdä maisemia. Uin mä kumminkin meressä. Ja söin erilaisia tapaksi, osa oli tosi hyviä.
Yhden tapaspaikan seinällä oli iso kyltti, missä mainostettiin, että oluen ostajalle tapa eurolla (ihme pelleilyä, koska kyllähän sen nyt kuuluis olla ilmanen). Ja siinä kyltissä oli iso iloinen smiley-naama. Ja sen baarin omistaja oli keski-ikäinen vihaisen oloinen mies. Kontrasti sen oma naamaan ja aina yhtä iloisena hehkuvan smileyn välillä oli suuri. Mua alkoi vähän itkettää, koska ajattelin, että maailma on just semmoinen paikka, missä kaikki hyvätkin aikeet menee aina päin helvettiä.
Kymmenen päivää jäljellä. Sydän särkyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti