Laa-laa-laa

Jokainen päivä on viimeinen. Mitä tekisit, jos tämä päivä olisi viimeisesi?

Kaikki lähtee. Tänään lähti Lisa. Se itki, ja musta tuntui se niin ahdistavalta, että halusin vain laittaa sormet korviin ja sanoa: Laa-laa-laa, harmi kun lähdet, laa-laa-laa, onneks mä asun täällä, laa-laa-laa.
Ei kai tää mua koske? Munhan elämä oli täällä totta kai. Kaikki muut, mutta ei ikinä me.

Tuntuu eroamiselta muutenkin. Yhtäkkiä tietoisuuteen hiipii se tieto, että kaikki on tullut loppuun. Häilyn siinä rajamailla, että haluan vielä tehdä niin monta asiaa yhdessä, ja samalla millään ei ole enää mitään väliä. Haluaisi vielä yrittää, mutta tietää jo, ettei mikään auta kumminkaan: Sitä mikä on jo loppu, ei voi enää kääntää uuteen. Minun piti tulla tänne se oppimaan. Ja opinkin. Ja sittenkin haluaa vaan vielä olla lähellä. Ja Madridin syli tuntuu lämpimältä. Ja vaikka meidän väliltä on kohta kaikki ohi, se sykkii vielä elämää. Sekin piti minun tulla tänne oppimaan: Elämä jatkuu, vaikka erotaan ja tuntuu pahalta.
Mutta luoja miten pahalta tuntuu.

Baarissa lautasliina sanoo Gracias por su visita.
A ti, a ti.

Hidastelin kadunkulmassa odottamassa, että autot menee ohi, ja fiilistelin kotikatua, ehkä viimeistäkin kertaa. Taksi tööttäsi torvea ja huitoi, että mene yli siitä senkin hölmö.
Ja niinhän se on, yli on mentävä ja eteenpäin.

Mikä ihana unelmien kaupunki. Madrid. Eikö koko sanakin kuulosta kaikilta niiltä tarinoilta ja seikkailuilta, joista unelmien Espanja oli tehty. Kivisiltä kaduilta ja varjoilta ja kuumalta auringolta ja pölyltä ja elämältä ja ihmisiltä ja koirilta ja kukilta ja metroilta ja markkinoilta ja vanhoilta naisilta ja tupakan savulta ja huutelevilta pojilta ja taksikuskeilta ja patsailta ja kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka tuli tänne ympäri maailman. Madrid.
Kaikkialla ympärillä Madrid.

Huvittaa, koska muistan ihan selvästi sen, kun tulin tänne ja olin ensimmäisiä kertoja kaupungilla. Kaikki kadut oli niin suuria ja talot niin korkeita ja kaikki valot vilkkui niin räikeinä ja musiikki soin lujalla. Ihmisiä oli ihan hirveän paljon ja liikenne vaan viuhui ympärillä. Olin niin hengästynyt siitä kaikesta. Ja nyt kun kuljen sitä samaa katua, niin ihan hiljainen sivukatuhan se vaan on. Minne se maalaisserkku oikein hävisi? Lähti laukkuineen ja komplekseineen. Häntä emme ikävöi. Niin vapaana täällä nyt. Ja oliko se vielä talvella, kun kirjoitin jollekin, että mun suurin haave on se, että mulla olis joskus oikea keittiö ja siellä pöytä, johon voisin laittaa syklaamin ja ikkunasta näkisin miten lumi sataa äänettömänä maahan. Haluan mä vieläkin keittiön, mutta mitä helvetin väliä sillä keittiöllä oikeastaan on? Olkoot vaikka trangia pihalla. Enkä mä halua mitään äänetöntä lunta. Mä haluan, että meidän keittiössä on kova meteli, koska siellä on juuri kokkailut menossa ja kahvit porisee tulella ja naapurit yskii ja vauva rääkyy ja koira haukkuu parvekkeella. Ja ehkä mä kävelen siihen keittiöön unisena, mutta siellä on vastassa ilahtuneet kasvot, paitsi tietenkin sen rääkyvän vauvan kasvot on vääristyneet ja tulipunaiset, mutta silti rakkaimmat maailmassa. Nyt minä alan elää.

Täällä on nyt tosi kuuma. Mutta Madridin kuivaan ilmastoon on helppo muodostaa pieniä meriä, minullakin oli se navassa yöllä. Ja jos nuolee toisen olkapäätä, voi kuvitella, että ollaan rantalomalla. "Salty Emi, like salmi-aki".  Ja sitten kun mä haluan siltikin vaan työntää nenäni sen kainaloon se sanoo "Phyyf, phaf!" Phyyf on se, joka tarkoittaa, että oot tyhmä ja phaf on se, joka tarkoitaa, että hauskaa. Saksaa en oppinut koulussa ikinä, mutta itävalta on ihan kohtuullisen helppoa.

Laa-laa-laa.