Suomeen paluu on ollut vaikeampaa, mitä osasin etukäteen odottaa, vaikken sen mitenkään erityisen helppoa kuvitellu muutenkaan olevan. Vaikka Madridissakin oli alussa vaikeaa ja loppuun asti jotkut asiat aiheutti päänvaivaa ja harmiakin, niin tuhansien kilometrien päässä on kyllä oikeasti kaukana kaikesta. Ja kun palasin takaisin tänne, se kaikki lävähti märkänä rättinä naamaan. Todellisuus. Realismi. Arki.
Koko kevät tuntuu joltain kaukaiselta unelta. Siinä unessa kuvittelin myös kotiinpaluun semmoiseksi, että kaikki on täällä innoissaan vastassa ja haluaa kuulla, mitä jännittävää oon kokenu, mutta ei sekään menny ihan niin. Pikemminkin ihmiset ärsyyntyy koko aiheesta omien asioidensa keskellä. Ei kenelläkään oo oikeastaan aikaa eikä kiinnostusta kuunnella, eikä halua katsella kuvia tai mitään. Oon myös muuttunu vaihdossa entistäkin ärsyttävämmäksi, mutta sen kyllä tiesin itekin. Mutta jotain outoa ristiriitaa on siinä, että itse pidän itsestäni nyt enemmän, mutta muut vähemmnän. Kai se on joku balanssi sit.
Yhä selkeämmin ymmärrän nyt sen, miten yksin jokainen on tässä maailmassa loppujen lopuksi. Tuntuu, että helpoimmalla pääsee, kun sen tajuais ja hyväksyis. On onnekasta, jos saa olla toisten seurassa, mutta jos haluan jotain, niin se on tehtävä itse, en voi tukeutua kehenkään toiseen. Yksin vieraaseen maahan muuttaminen oli semmoinen alkusysäys sille. Mutta se todellinen kamppailu käydään vasta nyt, täällä todellisuudessa.
Mutta on se hirveetä, miten kaukana kaikki ne ihanat kokemukset jo tuntuu olevan. Jossain siellä, valovuosien päässä. Ja tulin kotiin vasta viikko sitten. Kahdeksan päivää sitten seisoin keskellä Gran Viaa valittamassa, että on kuuma ja en jaksa, ja en löydä tulostuspaikkaa ja en jaksa, ja mun naama on punainen ja en jaksa ja matkatavaroita on liikaa ja en jaksa. Ja etten vaan jaksa! Ja sitten ihana itävaltalainen kumartui mun punaisen hikisen naaman puoleen ja pois haihtui hälytysajoneuvot ja taksit ja nasaaliääniset latinot ja tönivät naiset. Niin pysähtyy suurkaupunki.
Ehkä rakastuminen on niin ihanaa siksi, että siinä yksin pärjäämisen suossa se on aivan älytöntä luksusta, että joku toinen suutelee sinulta maailman pois, edes minuutiksi.
Lässyn lää. Melkein kaikki menee vähän päin helvettiä täällä ja lomakin on ohi, kun työt alkaa ylihuomenna ja niitä sitten tahkotaan loppukesä ja loppuelämäkin. Perheen sisäiset ongelmat ahdistaa ja itkettää. Mutta mä oon onnellinen.
Ainoastaan haluaisin, että voisin siitä vielä jakaa. Maista tätä karjalanpiirakkaa ja tätä mansikkasiideriä. Pitäiskö pistää grilliin tulet. Hauskan näköiset nuo värikkäät räsymatot laiturilla. Ihana vesi kimmeltää ja on lämmintä. Että tuo koira on pöhkö. Huvittavat rusketusrajat mulla takapuolessa. Näkisitpä sen. Olisitpa tässä. Saisinpa halata.
Ja mä kun sanoin, että vaikka mikä olis, niin mökille ei ainakaan nettiä kaivata.
"Vain sähkötuoli puuttuu" kuvaili äiti uudistetun mökin nykyistä varustelutasoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti