Niinkuin aurinko

Pitääpä nyt kirjoittaa tätä blogiakin vielä ahkerammin, kun kerran aika alkaa käydä myös vaihtoblogin osalta täyteen. Toisaalta voisihan tätä jatkaa muuten vaan, mutta en kyllä tiedä ketä kiinnostais mun höpinät täällä, paitsi äitiä tietenkin.

Elo ja olo on täällä edelleen niin leppoisaa ja huoletonta, että jouduin lukemaan netistä, että tänään oli maanantai. Se on varmaan parasta elämää, kun ei edes tiedä, että on maanantai. Oli kuuma päivä, ja oltiin altaalla ottamassa aurinkoa. Ihanaa!
Kun lähdettiin pois, M tuijotteli mua ja kysyin, että mitä. Se sanoi, että näytän ihanalta ilman meikkiä, "like the sun". Itseni mielestä näytin ihan kauhealta. Sitten näin sen ottamia valokuvia ja niissäkin näytän kauhealta, mutta onnelliselta. Todelliselta idiootilta. Tykkään siitä kuvasta niin paljon, etten edes ikinä näytä sitä kenellekään.
Katson kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi, se on aika huvittavaakin oikeastaan. Mutta onneks en oo ainut. En viitsi tänne kirjottaa kaikkia imeliä juttuja, mutta parasta itsetunnonkohotusta on kyllä se, kun sanot, ettet voi oikein lähteä kaupungille hotpantseissä tai napapaidassa ja joku huutaa järkyttyneenä "But why?!". Onkohan se jotenkin likinäköinen, ettei se näe muhkuroita ja makkaroita, vai onko sillä vaan omituisia mieltymyksiä? Vai olisko tää voinu olla ennenkin tämmöstä?
Yllättäviä katkeruuden aiheitakin on löytyny tänä keväänä. Luuli, että joku ihminen oli sinun tuki ja turva ja todellinen ystävä, ja sitten huomaatkin, että jos toinen ei olis aina lyöny lyttyyn kommentteineen, niin ei sitä tukeakaan olis niin paljon tarvittukaan. Mutta suosittelen kyllä kyseiselle ihmiselle muuttoa sinne ihannoimaansa Amerikkaan, missä "I'll call you" ei myöskään merkitse yhtään mitään. Että terveisiä vaan taas. Oikein läppä koko homma. Minä itse myös. Ja, että kirjoitan näin. Over share.

Muut kaverit voisi kyllä toisaalta kans olla vähän jenkkihenkisiä ja kirjoitella mun Facebook-seinälle, että mua kaivataan jo takaisin. Ei teidänkään sitä tartte tarkoittaa, mutta silti. Mua pelottaa ihan järjettömän paljon se Suomeen tuleminen, varmaan enemmän ku mitä tänne tulo, vaikken kuvitellu sen olevan edes mahdollista. Silloin ne pelonaiheet oli kumminkin semmosia konkreettisia, että apua, missä asun, en ymmärrä kieltä, eksyn, saanko kavereita, tuleeko ikävä kotiin. Nyt on vaan semmoinen kauhea ahdistava paniikki. On ihan ok, jos ei ymmärrä mitään, koska ei ymmärrä kieltä, mutta kun tuntuu, että en Suomessakaan ymmärrä mitään. Kaikki lävähtää silmille. Ihan ku sukeltaisi täällä veden alla ja kun on ihan ihan pakko nousta takaisin pintaan, niin lapset ja lokit kirkuu ja kaikki se vihreä utuisuus on poissa.

Ehkä se oli sit sekin, että lähtiessä tiesi, että Suomen elämän saa puolen vuoden päästä takaisin. Mutta nyt tietää, että tätä ei saa oikeesti takaisin. Ei ikinä. Voin lähteä ja tulla ja muuttaa ja tehdä radikaaleja ratkaisuita, mutta tätä yhtä kevättä ja yhtä elämänvaihetta ei enää ikinä ole. Ja niinhän se on aina elämässä, että elettyä päivää et takaisin saa, mutta jotenkin tämä on brutaalia tämmöinen äkkiloppu.
Ja mitä mä sanon kaikille? En jaksa sanoa mitään. Mummo kysyy heti tikkana sata kysymystä koulusta ja pojista. En kestä.
Ihana nähdä kyllä mummoa.

Top 3 kriisin aiheita tänään:
1. Olet liian onnellinen, vaikka vallitsevat olosuhteet ovat ns. perseestä.
2. Meikkityylisi on ehkä ollut ns. perseestä aina.
3. Olet kävelevä vaihtariklisee ja kaikin puolin ns. perseestä (mutta et välitä siitä, koska olet kävelevä vaihtariklisee ja "löysit itsesi", "tulit vahvemmaksi ihmiseksi", "olet rohkeampi" ja tietenkin se kaikista liikuttavin "hullaannuit ulkomaalaiseen".)

Kyllä hävettää taas.