Loppu.

Tulin eilen kotiin. Aivan käsittämätöntä. Nyt jo tuntuu siltä, etten ikinä olis ees ollu missään, paitsi, että sisällä on semmoinen outo pakokauhu ja halua lähteä hittoon täältä. Ja ihan hirveä ikävä.

Ei tässä näin pitäny käydä. Katselen ulos sateeseen ja ajattelen sitä, miten eilen aamulla vielä heräsin aurinkoon ja jonkun ihanan hymyyn ja oli kuuma, ja olin onnellinen.
Se lähtökin meni ku jollain robotilla. Suoritin vaan kaikki asiat kylmän viileästi. Vasta viimeisellä portilla alkoi itkettää, vähän. Mutta sitten kun piti irrottaa kädet ja toinen jäi sinne lasin taakse ja ei voinu enää koskettaa, silloin mä itkin. Epäreilua. Niin epäreilua!

Kone pääsi ilmaan 1,5 tuntia myöhässä. Istuin siellä ärsyyntyneenä. Sitten kapteeni kuulutti, että täällä kentällä on nyt joku ongelma. "Tilanne on outo, mutta: Olemme Espanjassa." Sitten vähän naurattikin. Ihana Espanja, vielä viimeiselläkin hetkellä muistutti itsestään.

Pelottaa, että unohdan kaiken. Miltä tuntuu viikon päästä, kun jo nyt se kaikki tuntuu niin uskomattoman kaukaiselta? En haluais puhua kenenkään kanssa enkä mennä mihinkään, ettei yksikään muisto korvaannu uudella. Haluaisin niin kovasti vielä vaipua siihen samaan uneen, ees viis minuuttia vielä. Mutta vaikka kuinka puristaa silmiä kiinni, niin mä oon jo heränny. Tää on nyt tätä.

Viimeinen viikko oli varmaan paras. Se, kun tehtiin vaan kaikkea kivaa. Ja neljän päivän kotileikki. Loma. En jaksa kirjottaa mitään siitä. Se oli niin kivaa. Yhden kerran tuli kiistaa. Mä marmatin, ja se kiihtyi niin paljon, että se haukkoi melkein puolikkaan meloonin siinä. Näytti siltä, että jokaisella puraisulla se olis oikeastaan halunnu syödä pois sen minun ärsyttävän kitinän. Sain hirveän naurukohtauksen siitä, toinen valittaa ja toinen syö meloonia raivokkaasti. Sitten se loukkaantui. Ja sitten se leppyi. Mua nauratti toi juttu koko loppuajan, purskahtelin nauruun milloin missäkin. Kuulemma suomalainen huumori on omituista.

Oikeasti omituista on tämä, kun on yhtäaikaa niin surullinen ja niin onnellinen. Siis tää tilanne on aivan perseestä, mutta sydän ei särkynykään, koska se on niin täynnä. Haluan käpertyä kerälle peiton alle ja jäädä siihen masentuneena, ja toisaalta tuntuu siltä, että nyt olen niin täynnä intoa, että mikään ei voi mua pysäyttää. Pelottaa tulevaisuus ja huolestuttaa, ja toisaalta on semmoinen kummallinen varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Kaikki on loppu. Kaikki alkaa nyt.

Tästä oon varmaan täällä jauhanu ennenkin, mutta ennen kaikkea oon vaan niin kiitollinen kaikesta. Tää oli niin uskomaton kokemus. Kaikki se, mitä mä näin siellä, sitä ei riitä mitkään sanat eikä kuvat kuvailemaan. Kaikki se virikkeiden tulva. Esitykset, sirkukset, baarit, ruuat, katutaiteilijat, koirat, lapset, latinot, kujat, autot, metrot, patsaas, sateet, aurinko, ihmiset kaikkialta maailmasta. Kaikki reissut, joita tein. Kieli, jota aloin puhua. Ruuat, joita söin. Niin uskomatonta.
Ja se, että sain tietää, että mä pystyn mihin vaan. Ja se, että tajusin, mitä haluan. Ja mitä ansaitsen. Mikä kuuluu mulle ihan vaan siks. Mun ei tarvi laihduttaa, eikä puhua enempää vieraille, eikä uskaltaa mitään ja voin kiukutella. Ja nukkua myöhään, todella myöhään. Ja oon silti ihana. Ja silti yritän enemmän, mutta en siksi, että mun täytyy, vaan siksi, että oikeesti haluan. Koska on ihmisiä, jotka ansaitsee mustakin sen parhaan puolen ja joille haluan antaa sen.
Ja nyt mä tiedän, että mä pystyn kyllä heittäytymään asioihin, ei se vika ollu mussa. Mä pystyn rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Siitä olen innoissani.
Mutta pelkään, että tää kaikki vaan häviää. Etten pysty pitämään kiinni tästä hyvästä olosta. Että alan taas vahingossa ajatella, etten riitä mihinkään. Ja etten tajua pistää vastaan, kun joku huomauttaa jotain, mitä jään taas vatvomaan. Onnistuin jo vaimentamaan sen itsemollausäänen, vielä haluan sen tilalle sen äänen, joka sanoo napakasti ei. Ei. Siinä vasta hyvä sana.

Kun pääsin lentokentältä tänne kotiin, oli mun Facebookin viestikansio täynnä ihania viestejä. Kaikki kysyy, että no, aiotteko vielä nähdä ja pitää yhteyttä. Mutta en mä tiedä. Miten sen voisi tietää? Itseäkin jännittää se ihan hirveesti.
Mutta musta tuntuu, että kaikki menee hyvin. Itse asiassa en näe mitään muuta vaihtoehtoa.

Mä en oikein tiedä, että pitikö tähän vaihtariblogiin oikeesti kirjottaa jotain hyödyllisiäkin asioita? Mun vaihtariraporttivinkki on se, että menkää ja tehkää. Madrid on iso, mutta kiltti. Siellä ei oo ikinä yksin, hyvässä ja pahassa. Kaikki on kuultu ennenkin. Siellä ei kammota kammoavaa ulkomaalaistakaan. Mä otin mun asunnon asuntotoimiston kautta, suosittelen sitä. Mutta näkyi se kämpän hankinta muutenkin sujuvan, jos oma stressinsietokyky kestää.
Opiskelu on erilaista. Periaatteessa taso on paljon Suomea helpompi, mutta kaoottisuus tekee asioista hieman hankalia. Tietoa on vaikea saada. Tilanne elää koko ajan. Itse luulin, että vaihtareille oltais armollisempia, mutta ei se ihan niinkään menny. Mä sain lopulta suoritettua 15 pistettä, koska yksi kurssi ei onnistunu, ja se olis ollu 6 pisteen kurssi. Mutta sainpahan nyt jotain. Suosittelen myös intensiivikielikurssia, vaikka mun yliopistossa se oli maksullinen. Mutta mulle se oli ehdottoman hyödyllinen vaihdon aluksi.
Se siitä.

Tänään oltiin mummon ja ukin luona, ja äitiä huoletti se, että menen Jämsään juhannukseksi autolla. Mummoa ei huolettanu enää niin paljon, kun se oli puoli vuotta ollu mielettömän huolissaan. Sitten ukki katkaisi sen höpötyksen sanomalla "Emmi on semmoinen maailmanmatkaaja, että siitä nyt ei tarvi olla huolissaan. Se reissaa missä vaan ja puhuu kieliä. Ja poikaystävänkin jätti ja otti uuden."
Semmoinen oli tosiaan tämä mun vaihtokevät pähkinänkuoressa.


Ps. Blogi? Elääkö vai kuolla? Jatkaako vaiko lopettaako?