tökstökstöks

Ja taas tää blogin kirjoittaminen on jääny. Voisi sanoa, että täällä on vaan koko ajan niin paljon tekemistä, ettei ehdi kirjoittaa, mutta oikeasti kyse on kyllä siitä, että oon koko ajan niin väsyny, etten vaan jaksa kirjoittaa. Voisin vaan nukkua kaiket ajat. Eikun wait, niinhän mä teenkin.

Mmm. edellisen viikon aikana koettua: Torstaina mentiin Kapitaliin, joka on seitsemänkerroksinen discohelvetti. Mua ahdisti toi konsepti jo etukäteen, eikä asiaa parantanu yhtään se, että jenkit hehkutti "It's black out night!!!". Siis eipä sillä, ettenkö ikinä ite olis liikaa juonu, mutta ääh. Raahauduin kumminkin myös etkoille ja siellä olikin ihan perus teinimeininki. Yöllä sitten baariin. Kapital oli tosiaan iso, ehkä liiankin. Musta tuntuu, että mun koko ilta meni siihen, kun kiipesin niitä rappusia ylös alas ja etsiskelin muita ihmisiä. Juomat oli ihan sairaan kalliita, vesikin maksoi kuus euroa! Meni ihan liikaa rahaa tuolla, vaikken edes montaa drinksua tilannu, mutta ei nyt kuivin suinkaan tuolla kestäny olla. Kaiken kaikkiaan aika tylsä ilta, siis mulla. Muilla kai meni paremmin, kun näin lähes kaikkien suutelevan vieraita miehiä jossain välissä, yks hävitti puhelimensa ja kahdelta katos lompakko. Semmonen black out meininki.
Menin aamumetrolla kotiin, koska en osannu lukea karttaani. Kotiinkaan ei olis ollu pitkä matka. Siinä metroa odotellessa mulle tuli puhumaan kaks jotain tyyppiä, semmosia melko nuoria poikia. Sanoin, etten ymmärrä, mutta ne vaan jatkoi puhumista. En kokenu niitä mitenkään pelottavina tai uhkaavina, mutta ärsyttää tommonen. Kun en siis vaan oikeestikaan todellakaan ymmärrä, niin miksi pitää silti esittää jotain kysymyksiä?

Lauantaina oltiin taas Lisan kanssa ulkona ja se oli kyllä hauskaa. Käytiin semmosessa mukavassa kuppilassa, joka ei ollu mikään ihan pintaliitopaikka. Siellä oli halpaakin ja kaikin puolin hyvä meininki. Odotin juomiani tiskillä, kun hetkeksi palvelu keskeytyi, ja kaikki työntekijät kerääntyi yhteen ja veti yhden jekkushotin. Sitten siellä oli myös semmoinen nainen paljettipuvussa ja naamio päässä, joka tuli sanomaan meille, että ollaan tosi kauniita, olisko teillä huumeita.
Mutta eihän meillä ollu.

Eikä saatu edes ostettua, koska pankkiautomaatti oli rikki. Vitsi, paitsi pankkiautomaatti oli oikeestikin rikki, joten ei saatu edes juotua enempää. Mentiin kumminkin semmoselle clubille vielä. Siellä oli ihan sairaan hauskaa. Pääsin semmoseen zen-fiilikseen, etten ees yhtään ahdistunu tungoksesta enkä melusta enkä mistään. Tanssin vaan muiden mukana, ja loppujen lopuks se on hauskaakin, että on paljon ihmisiä, paljon biletysseuraa. Kukaan ei töni, kun vaan menee massan mukana.
Siellä myös mulle tuli juttelemaan joku miekkonen. Sillä oli aika omituinen tutustumismetodi, koska ensin käytiin peruskeskustelu: Oon Suomesta, oon vaihdossa, opettelen espanjaa, joo on kivaa, totta, Suomessa on tosi kylmä ja lunta. Sitten se yrittikin hyökätä suutelemaan mua. Ite en oikein moiselle ajatukselle lämpene, vaikka se tuntuu olevan yleistä täällä, näin sivusta seuranneena. Mulle ei yleensä kukaan puhu mitään. Jotenkin hämmentää tommonen kumminkin, eikö nyt ensin vois vaikka silmää iskeä, tai jotenkin edes antaa pientä vinkkiä, että oon sitten kiinnostunu susta, enkä Suomen lumitilanteesta.

Muun ajan oonkin sitten vaan nukkunu ja käyny koulussa. Nukkunu, nukkunu ja nukkunu.

Maanantaina käytiin kielikurssin kanssa Reina Sofian museossa, missä on Picassot ja Dalit ja sun muut modernin taiteen (espanjalaiset) klassikot. Olin odottanu tota vierailua tosi paljon ja ehkä sen takia se sitten tuntuikin aika pahalta. Mario-opas selitti siinä kaikkea, mulle jo aiemmista opinnoista tuttua asiaa, mutta espanjaks. Mulla olis ollu kerrankin paljon sanottavaa ja olisin tienny vastaukset sen esittämiin kysymyksiin, mutta enhän mä osaa puhua. Sitten se oli vaan silleen, että ei haittaa, vaikkei kukaan tienny. Mua rupes turhauttamaan niin paljon se koko juttu, kun en vaan pysty mihinkään ja oon niin voimaton, että, itkupilli kun olen, aloin sielläkin poraamaan ja mun piti mennä sinne vähän syrjemmälle, ettei kukaan näe, miten paljon mua harmitti. Sitten kun tulin takasin, niin se Mariokin vaan kommentoi, että jotkuthan ei modernia taidetta ymmärrä, mutta pitäis vaan olla avoin. Tuntui, että se tarkotti mua.
Vituttaa olla tämmöinen rampa. Vituttaa vaikuttaa ihan idiootilta koko ajan, tyhmältä ja tietämättömältä. Vituttaa, kun kaupan kassa pyörittelee mulle silmiään, kun en tajua. Vituttaa kun kaikki ympärillä huutaa jotain, mutta en tajua, että ne huutaakin mulle. Sitten tulee joku Ikean vartija ja riuhtaisee pois siitä, koska olit kasseinesi alueella, jossa ei saa kassien kanssa kulkea. Ja siinä vaiheessa kaikki ympärillä maiskauttelee paheksuvasti suutaan, että jo on röyhkeetä, kun ei mitään uskota.

Mä en tajua, miten jotkut lähtee jonnekin Aasiaa kiertämään ja ne vaan kommunikoi siellä ihmisten kanssa näyttämällä peukalolle, että jees jees tai pyörittää päätään, että nou nou. Sitten hymyillään ja halataan ja näytetään taas, että jees jees.
Mua ahdistaa, kun en pysty sanomaan mitään mihinkään. Mua ahdistaa, kun kukaan ei voi ymmärtää mua. Vaikka ne jenkitkin on tosi ystävällisiä enimmäkseen ja pitää mua siinä porukassa, niin eipä nekään oikeesti tiedä yhtään millainen mä oon, koska mä oon suomenkielinen. Musta tuntuu oikeesti niinku musta puuttuis vaan niin iso ja oleellinen pala koko ajan, kun en saa puhua niin vivahteikkaasti ku mitä puhuisin. Espanjaks nyt oon ihan toivoton, mutta ei edes se englanti oo sama asia.
Tuntuu, että oon vankina kuplassa, josta ei vaan pääse pois, eikä kukaan kuule.
En ees usko tällä hetkellä, että se kommunikointi helpottuu yhtään, kun ne muut vaihtarit tulee. Ehkä en oo vaan tarpeeks jees jees -tyyppi tänne. Tai siis vaihtoon ylipäätään.

En tiiä. Aika kova koti-ikävä tällä hetkellä. Mutta en mä nyt ajatellu luovuttaa. Sitä paitsi ikävöin osittain myös semmosta kotia, jota ei oo olemassakaan.
Ikinä ei oo hyvin.