Hola, si, no -tästä lähtee

Kiitos muuten kaikille, jotka on jättäny jonkun kommentit, kiva kun joku käy lukemassa täällä.

Nyt oon ihan uupunu, mutta tuntuu kumminkin siltä, että haluan kirjoitella vielä jotain, kun kaikki asiat kumminkin pyörii mielessä.
Tänään oli tosi pitkä päivä ja kauheesti kaikenlaista.

Aamulla raahauduin silmät ristíssä metroon. Olin kyllä menny ajoissa nukkumaan ja heräsinkin virkeänä keittiöstä tuleviin kolahduksiin. Nousin ylös ja ryhdyin sammuttamaan herätyskelloa, ettei se turhaan soi kohta. Kello oli 00.28. Siinä sitten pyörin kahteen asti yöllä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei pysty ees ajattelemaan mitään kunnolla, kun kaikki kielet menee päässä ihan sekaisin. Ja myös pään ulkopuolella. Tänään tuli taas toistuvasti aloitettua keskusteluja suomeks. Jos annan keskittymisen herpaantua hetkekskään, niin johan lähtee suomi pulppuamaan. Yritin selittää tätä jenkeille, mutta ne varmaan silti pitää mua ihan vajakkina.
No, joka tapauksessa selvisin metromatkasta bussiasemalle ja sieltä löysin helposti oikean pysäkinkin. Säikähdin, kun ketään muita ei näkyny, mutta lopulta siihen tuli yks niistä kurssilaisista, Melissa, ja menin sen kanssa yliopistolle. Se matka kestää n. 50 minuuttia, eli aika kauan. Siinä sitä kerittiin sitten harrastaa small talkia. Melissa ihasteli ja kadehti suomalaisten ilmaista koulutusjärjestelmää, mutta samalla kertoi katkerana, että hänenkin palkasta menee veroina rahaa jollekin pummille, kyllä suututtaa. Kerroin, että meillä menee kans aika paljon, mutta senpä takia kaikki onkin ilmaista. Oh wow, Melissa sanoi, mutta torjui ehdottomasti ajatuksen siitä, että moinen vois toimia Amerikassa. Sitten keskusteltiin taas ties mistä ja pääsin briljeeraamaan kun tiesin Obaman. Oh wow, Melissa sanoi. Häntä hämmästytti se, että Euroopassa seurataan jenkkien politiikkaa, koska sillä ei ollu harmainta hajuakaan siitä, mitä täällä tapahtuu.
Ja sitten yks asia, mikä sitä myös hämmensi oli se, että Suomessa suurin osa opiskelijoista pyöräilee. That is amazing.
No, ihan kiva sen kanssa oli puhua. Mua ahdistaa vaan, kun en tiedä, että ahdistuuko ne hiljaisuudesta, jota itse toki suosin, mutta onneks ne on hyviä kyselemään kaikkea.

Yliopistolla selvisi, että oltiinkin ainoat, jotka oli osannu ajoissa perille. Hyvä me. Sitten kun muutkin lopulta saapui, oli semmonen tasokoe, ja meidät jaettiin ryhmiin. Mä oon aloittelijoiden ryhmässä, mutta hyvä niin. Uskoisin, että sielläkin kumminkin edetään aika rivakasti, joten saan kerrattua kaiken unohtamani ja opin jotain lisääkin. Sanavarasto ainakin karttuu ihan uskomatonta tahtia. Toissapäivänä en pystyny sanomaan yhtä kokonaista lausetta, nyt voin käydä jopa jotain surkeita keskusteluja, tai ainakin vastata kokonaisin lausein, jos joku muu puhuu. Tää on niin mahtavaa. En enää ikinä mee mihinkään kielikeskukseen istumaan, jos haluan oppia uuden kielen. No joo... Mutta oikeesti.

Kielitunnit kestää joka päivä kahteen asti. Tänään oli sitten neljältä semmonen parin tunnin kävelykierros ympäri Madridin keskustaa. Se oli kivaa, mutta vähän rankkaakin, kun opas puhui espanjaa ja en oikein meinannu ymmärtää mitään. Ja satoi vettä ja tuuli kylmästi, paleli. Mutta kumminkin tää keskusta on varsin viihtyisä. Loppujen lopuks aika pieni, voi kävellä ympäriinsä. Vanhassa kaupungissa on rauhallisia sivukujia ja pikku olutkuppiloita, uudessa keskustassa taas kauhea tungos ja valot vilkkuu ja musiikki pauhaa.
Kierroksen jälkeen kävin kaupassa. Tavallaan hauskaa katella, mitä ihmeellisiä ruokia ja purkkeja siellä onkaan, toisaalta aika sekavaa. Näin tänään tässä lähellä Lidlin, vois käydä kattomassa onko siellä mitään tutumpia asioita. Sain kumminkin ruokani ostettua ja kassalla aiheutin hämminkiä heittämällä kaikki kolikkoni pitkin lattioita. Mutta täällä jos missä voi käyttää sitä selityksenä, että on vaan tyhmä blondi, hupsista, no entiendo, en ymmärrä. Ei ees hävettäny yhtään. Sitten ähräsin ulko-ovella, joka on vanha ja jäykkä ja noin 40 senttiä leveä, joten en mahdu siitä sisään ku sivuttain. Kauppakassi kaatui ja ruuat vieri pitkin katua. Mutta ei mikään tämmönen ees ärsytä, ajattelin vaan, että onpa ihanaa, kun on niin vanha ovi. Kortepohjan oveen olisin jo potkassu että vittu ja julistanu Facebookissa, että vihaan elämää.
Mutta ehkä täälläkin pahin on vasta edessä.

Tällä hetkellä nautin eniten siitä, että saan oikeesti keskittyä vaan itseeni. On kyllä kiva netissä nähdä mitä kaikki kaverit tekee ja Arton kanssa puhuin kaks tuntia skypessä, mutta silti. Arto varasi tänään lennot tänne helmikuussa ja vaikka ajattelen joka päivä tuhat kertaa, että näkispä Arto tän nyt, niin tunsin vähän mustasukkaisuutta siitä, että sitten tää ei oo enää mun ihan ikioma juttu. Mutta tule vaan silti. :)
Oon vaan niin ylpeä itsestäni, kun oon tullu tänne.

Mutta kyllä osaa väsyttää. En kerta kaikkiaan jaksa puhua näin paljon ihmisille.