Metsään ikävä.

Huh, enpä oo taas saanu aikasiks päivittää blogia pariin päivään, ja tietysti kaiken näköistä on jo tässäkin ajassa ehtiny tapahtua. Otetaanpa siis pikakertaus menneisiin päiviin, mikäli se nyt ketään kiinnostaa.

Lauantaina laiskottelin pubeilun jälkimainingeissa kotona ja ajattelin, että hyvä levätä välillä. Se suunnitelma kaatui tietenkin heti, kun Lisa chattas mulle ja halusin välittömästi lähteä jonnekin sen kanssa. Lisa on siis yksi suomalainen tyttö, johon tutustuin täällä.
Mentiin ensin yksille 100 Montaditokseen. Tiskillä tarjoilija ei suostunu palvelemaan meitä. Siis täällä nyt ei oo yleensäkään mikään iloinen ja kohtelias palvelu missään, mutta toi oli kyllä jo omaa luokkaansa. Ensin se palveli kaikki muut ihmiset siitä tiskiltä, nekin, jotka vasta tuli siihen, ja lopulta, kun vain me oltiin jäljellä, se huuteli meidän päiden yli sinne saliin, että mitäs sais olla ihmisille. Lopulta se sitten pitkin hampain myi meille ne juomat, mutta selkeää vastenmielisyyttä siinäkin oli. En oikein tiedä pitäiskö tommosta itkeä vai nauraa. Nyt se tavallaan huvittikin, mutta aloin kyllä miettimään, että miltä oikeesti tuntuu olla joku maahanmjuuttaja tai vastaava. Niille varmaan käy noin jatkuvasti, en usko, että se jaksais kovin montaa kertaa huvittaa.

Seuraavaksi siirryttiin irkkupubiin. Siellä oli kova tungos, kuten kaikkialla täällä, mutta saatiin ihme kyllä pöytä sieltä. Siihen pöytään sitten tulikin kaikenlaisia jutustelijoita, mm. yks tyyppi, joka osas ehkä viis sanaa englantia, mutta oli sitäkin innokkaampi kommunikoimaan niiden sanojen avulla, sekä 17-vuotias siloposkinen söpöliinipoika ystävineen. Sille kaverille olin kerrottu varmana tietona, että Suomessa on niin kylmä, että ulos mennessä on pakko juoda alkoholia. Jollain on taas välähtäny. Tuntui, ettei meidän valistustyökään kumonnu tota uskomusta, vaan hän piti siitä kiinni.
Irkkubaarista siirryttiin jonkun flyerinjakajan houkuttelemana Palace -nimiselle klubille (tai joku semmonen se oli). Lisa oli kauhuissaan, koska siellä oli aika vanhaa ja aika järkyttävän näköistä porukkaa, mutta itseasiassa siellä oli sitten lopulta varsin hauskaa. Vähän tilaa liikkuakin ja musiikkikaan ei ollu niin lujalla, että tukka heiluu tuulessa, vaan semmosella normaalilla tasolla. Alettiin aika pian jutella joittenkin tyyppien kanssa, se oli ihan hauskaa myös. En voi valitettevasti nyt sen tarkemmin muistaa, että mitä siinä keskusteltiin, koska olin juonu muutaman supervahvan pikku drinksun, mutta jotain syvällistä se tietenkin oli. Itse en niinkään tuntenu mitään kipinää sen oman juttukumppanini kanssa, mutta annoin mun numeron sille, kun se pyysi. Luulin, että se oli joku semmonen kohteliaisuusjuttu, että täällä on aina tapana pyytää numeroa, vaikkei ees aikois soittaa. Nyökyttelin vaan siinä mukana, että si si, totta kai ja erotessa kotiovella huusin, että nähdään. (Suomeenkin vois muutenkin rantautua saattamiskulttuuri, koska on kivaa, kun joku saattaa, eikä sitten edes yritä ängetä sisään tai mitään.)
Oli tosi hauska ilta kaikin puolin ja vielä seuraavanakin päivänä olin hyvällä tuulella, ennen kaikkea siks, että tuntui, että sain uuden hyvän ystävän tosta Lisasta.

Sunnuntaina nukuin ensin melkein koko päivän, mutta sitten Anita tuli koputtamaan, että lähdetäänkö ulos. Käytiin kävelemässä, ottamassa valokuvia ja kahvilla. Erinomaisen hyvää kakkua syötiin. Oli oikein mukava päivä, etenkin kun tajusin, että ainakin Maikkarin netti-tv näkyy täällä, ja voin kattoa Salkkareita monta jaksoa putkeen, ihan ku Suomessakin viikonloppuisin.

Maanantaina oli sitten taas ihan normipäivä koululla. Mä olin maanantaifiiliksissä muutenkin, mutta sitten koulun jälkeen Sara, Alicia ja Mar sanoi, että ne on menossa yhteen outlet -paikkaan, haluanko tulla mukaan. Päätin sitten lähteä sinne. Just kun olin bussissa menossa, niin se lauantaina mun numeroa pyytänyt tyyppi, eli Angel otti yhteyttä, ja kysyi, että lähdenkö illalla kahville. Suostuin siihen, mutta se kyllä pilasi sitten mun ostosreissun, koska tuli kiire ja tietenkin olin vähän hermostunu. Toisaalta kyllä yllättävän vähän, mutta se varmaan johtuu siitä, etten a. ollu oikeastaan kiinnostunu siitä b. täällä on niin kauheeta koko ajan muutenkin.
Odotutin sitä kaikeks lisäks jonkun tunnin, kun olin niin paljon myöhässä, mutta se oli kyllä ihan kiva silti. Se näytti mulle sen suosikkikahvilan ja kertoi, että siellä on kaupungin paras suklaakakku (ja hyvää se olikin!) ja toisen paikan, jossa on hyvä juoda sangriaa. Tykkäsin kummastakin paikasta tosi paljon. Lisäksi oli kivaa keskustella sen kanssa kaikista espanjalaisista tavoista ja se selitti mulle jotain sanontoja yms. yms. Paikallinen opas on varmaan kyllä paras tapa päästä sisälle uusiin kuvioihin.
Se oli vaan aika outo, kun se ensin selitti siitä, että espanjalaiset on niin kiihkeitä, ja jos mies on kiinnostunu naisesta, niin se käy heti kiinni ja haluaa hulluna suudella. Se kumminkin itse istui ihan kohteliaan etäisyyden päässä musta, joten ajattelin, että se ei oo sitten ainakaan kiinnostunu musta, minkä fiiliksen olin saanu jo lauantaina. Harkitsin, että ehkä se halus vaan harjoituttaa englantiaan tai jotain. Mutta sitten kumminkin se alkoi yhtäkkiä puhua siitäkin, että se pelkää, ettei saa ikinä suudella mua ja kun lähdettiin pois, se ehdotti, että hankitaan pullo viiniä ja mennään sen luokse. En kumminkaan tälle ajatukselle lämmenny, vaan tulin kotiin ja sen pelot suutelemisestakin kävi toteen. Sori Angel.
Oli ihan kivaa, mutta en tiedä miten tämmönen deittailuhomma toimii, jos ei kiinnosta edes.

Eilen meillä piti olla vuorossa koulun jälkeen kunionkaan linnaan tutustuminen, mutta yllättäen kuningas olikin sitten pistäny portit kiinni ja sillä oli muuta tekemistä. Meillä on täällä semmonen mainio opas nimeltä Mario, ja Mario tietää kaikesta kaiken. Se sitten organisoi lennosta uuden kierroksen lähellä sijaitseviin kiinnostaviin kohteisiin, ja kun se ei enää muuta keksiny, johdatti meiät baariin. Koulu tarjos meille siellä kaks tuoppia olutta, ja niiden mukana tuli tietenkin tapaksia. Tapakset on kyllä ihan mahtava asia!
Minä, Alicia, Sara ja Mar jäätiin vielä sinne, koska Saralla oli yks työharjoitteluun liittyvä homma myöhemmin, ja sen piti odottaa sitä. Se lähtikin jonkun ajan kuluttua ja meiänkin piti, mutta sitten sen baarin omistaja hyökkäs siihen, ja halus tarjota meille uudet oluet ja tietenkin lisää kaikkia tapaksia. Sitten kun se oli tehty, niin muut sen baarin asiakkaat (kaikki jotain äijiä) innostui, ja nekin halus tarjota meille olutta, joten loppujen lopuks siinä tulikin sitten juotua aika paljon, mutta myös syötyä illallinen tapaksina. Oli tosi kivaa. Ne Sara ja Alicia on parhaat kaverukset Jenkeissä ja niihin on tavallaan vähän vaikea tutustua ehkä siks, mutta nyt kun se Alicia oli yksin, niin sekin oli tosi kiva ja sain paljon paremman kuvan siitä. Ylipäätään jenkit ei enää kyrsi niin paljon, kun niihin on tutustunu paremmin, vaikka onhan niillä omituisia juttuja joskus ja paljon haikailua amerikkalaisten asioiden perään. Toisekskin mun englanninkielen taito on tässä eniten skarppaantunu, joten pystyn jo ottamaan osaa keskusteluihin, koska ehdin huutaa sinne väliinkin jotain ja oon alkanu myös puhua toisten päälle ihan röyhkeästi. Tämä ominaisuus on täällä tosi tärkeä, mutta pitää yrittää huolehtia, ettei se jää pysyväks tavaks...

Tuntuu siltä, että olotilat menee jotenkin aaltoina. Eilen oli tosi hauskaa, mutta tänään olikin sitten jotenkin kurjaa. Tuntui, että koko ryhmä oli jotenkin down tänään, aika moni oli poissa koulustakin ihan vaan siksi, ettei ne jaksanu ja ilmapiiri oli semmonen vaisu.
Mäkin menin aamulla puoliks tahallani väärään bussiin, kun halusin vaan viivytellä kouluun menoa.
Jotenkin on semmoinen olo, että loma oli hyvä, mutta aika palata taas kotiin. Pienet asiat alkaa ärsyttää. Bussissa nasaaliäänellä huutava latino. Jonossa etuilijat. Se, että kaikki kävelee niin hitaasti, mutta ei väistä yhtään. Naapurin mies, jonka joka neljäs sana on äänekäs "Vale!" Sen ääni kuuluu mun huoneeseen niin hyvin, niinku ei olis seinää ollenkaan välissä. Ja uskomatonta, miten paljon voikaan kyrsiä se, ettei saa yhtäkkiä syödä tuttuja ruokia. Mä en oo ees mikään nirso ja innoissani kyllä maistelen kaikkea herkkua täällä, mutta sitten arjen paineessa hermo kiristyy, kun ei saa niitä tuttuja safkoja. Ihan ykkösenä on maito. Miten voi olla mahdollista, ettei näillä oo oikeeta maitoa täällä? Jotain semmosta kauheeta kuraa on, joka säilyy huoneenlämmössä. Nami. En pystyny syömään ees murojen kanssa. Kakkosena närästää kouluruoka, koska koululta saa vaan kaikkea pullaa ja sipsiä, valkoista leipää, jossa on jotain kinkkua välissä ja ei yhtäkään kasvista.
Tänään ostin jotain kasvissosekeitoksi luulemaani, mutta se olikin jotain kalalientä. En muista mikä sen nimi oli, mutta jo kaupassa nauroin, kun mulle se ääntyi "kalapaska". Ei olis pitäny nauraa.
Haluaisin, että ihmiset ymmärtäis mua, ja mä niitä, ilman kauheita ponnisteluja. Tänään mun metrolippu ei toiminu ja menin kassalle kysymään siitä. En osannu sanoa muuta ku, että Porque no? Se kassanainen vaan nauroi mulle, mutta korjasi se sen lipun.
Toisaalta sitten taas ruokakaupankassalla huomasin, että ymmärsin oikeasti mitä se sanoi, enkä vaan arvaillu, ja, että ymmärrän nykyään hinnan ilman, että täytyy kurkata siitä kassakoneesta, että mikä se on.
Pitäis kai osata jotenkin iloita tommosesta pienestäkin.
Myös jäätee on hyvää ja alioli.